Charles Bradlaugh

Bradlaugh’n isä oli vähävarainen oikeuslaitoksen työntekijä.[1] Bradlaugh joutui jättämään jo varhain kotinsa uskonasioita koskeneen riidan vuoksi.[2] Bradlaugh palveli Britannian armeijassa 1850–1853 ja työskenteli sen jälkeen apulaisena eräässä lakitoimistossa, kunnes hänestä tuli tunnettu uskonnonvastainen luennoitsija. Hän alkoi käyttää nimimerkkiä Iconoclast (”Kuvainraastaja”). Vuodesta 1860 alkaen hän toimitti The National Reformer -nimistä aikakausjulkaisua, jonka hän myös omisti vuodesta 1862.[1][2] Lehteä syytettiin vuonna 1868 oikeudessa jumalanpilkasta ja kiihotuksesta.[1] Bradlaugh osallistui vuonna 1866 National Secular Societyn perustamiseen.[3] Hän esiintyi myös jyrkkänä tasavaltalaisena.[2]

Bradlaugh teki vuosina 1874–1885 läheistä yhteistyötä radikaalin kansalaisoikeusaktivisti Annie Besantin kanssa. Vuonna 1877 Bradlaugh ja Besant julkaisivat Lontoossa yhdysvaltalaisen lääkärin Charles Knowltonin ehkäisymenetelmiä käsitelleen pamfletin Fruits of Philosophy, jonka kirjoittaja oli edellisenä vuonna saanut kotimaassaan tuomion siveettömän teoksen levittämisestä. Bradlaugh ja Besant tuomittiin teoksen näkyvän markkinoinnin jälkeen kuuden kuukauden vankeuteen, mutta heidän tuomionsa kumottiin muotoseikan vuoksi.[1][3]

Bradlaugh valittiin vuonna 1880 Northamptonista liberaalipuolueen radikaalina ehdokkaana parlamentin alahuoneeseen. Häneltä kuitenkin estettiin paikkansa vastaanottaminen, sillä hänen vaatimustaan ei-uskonnollisesta uskollisuudenvakuutuksesta uskonnollisen uskollisuudenvalan sijaan ei hyväksytty, vaikka kyseisen vakuutuksen antaminen oli sallittu kveekareille ja muiden kristillisten suuntausten edustajille. Seuraavan viiden vuoden aikana hänet valittiin parlamenttiin kolmesti uudelleen, ja vaikka hän oli nyt valmis vannomaan uskollisuudenvalan, se kiellettiin häneltä joka kerralla, koska hän oli tunnettu ateisti.[1][2] Bradlaugh yritti useita kertoja saapua parlamenttiin, mutta hänet poistettiin sieltä joka kerta ja heinäkuussa 1880 hänet jopa vangittiin lyhyeksi aikaa. Häntä tukevaan adressiin kerättiin vuonna 1882 yli 240 000 nimeä, mutta parlamentti ei taipunut. Varsinkin Konservatiivipuolue vastusti jyrkästi hänen tuloaan parlamenttiin. Vapaamielinen pääministeri William Ewart Gladstone oli valmis muuttamaan lainsäädäntöä Bradlaugh’n eduksi, mutta ei saanut parlamentin enemmistöä esitysten taakse.[3] Alahuoneen uusi puhemies Arthur Peel salli lopulta tammikuussa 1886 omalla vastuullaan Bradlaugh’n vannoa valan ja vastaanottaa parlamenttipaikkansa.[1][2][3] Prosessin aikana yleinen mielipide oli kääntynyt hänen puolelleen.[1]

Vuonna 1888 Bradlaugh sai ajettua läpi lain, jonka mukaan vapaa-ajattelijat saisivat vastaisuudessa korvata uskollisuudenvalan pelkällä vakuutuksella.[2] Muuten hän osoittautui parlamentissa melko konservatiiviseksi edustajaksi ja esiintyi sosialismin vastustajana.[1] Bradlaugh jatkoi alahuoneen jäsenenä kuolemaansa asti.[2]