Charles Adolphe Wurtz

Wurtz omistautui Strasbourgissa samanaikaisesti lääketieteen ja kemian opinnoille ja liittyi vuonna 1842 Justus von Liebigin laboratorioon Gießenissä. Hänestä tuli lääketieteen tohtori vuonna 1843 Pariisissa, jossa hän työskenteli Antoine Jérôme Balardin johdolla Sorbonnen yliopistossa ja sen jälkeen Jean-Baptiste Dumasin yksityisessä laboratoriossa.[2]

Vuonna 1850 Wurtz perusti Gießenin laboratorion mallin mukaisen laboratorion mutta joutui luopumaan yrityksestä taloudellisten vaikeuksien vuoksi. Saatuaan vuonna 1853 kemian professuurin ja sittemmin Ecole de médecine -yliopiston dekaanin viran yliopiston laboratoriosta tuli tieteellinen laitos, jossa Wurtzin johdolla koulutettiin useita ranskalaisia ja ulkomaisia kemistejä. Wurtzin alaisuudessa toimineesta koulusta perustettiin vuonna 1858 Société chimique de Paris. Vuonna 1872 hän teki aloitteen Association française pour l'avancement des sciences -yhdistyksen perustamisesta. 1881 hänestä tuli Sorbonnen yliopiston orgaanisen kemian professori ja 1884 senaattori. Wurtz paransi suuresti varsinkin lääketieteen opiskelijoille annettavaa käytännöllis-kemiallista ja fysiologista opetusta.[2][1]

Tutkimustensa ansiosta Wurtz oli uranuurtaja useilla orgaanisen kemian aloilla. Hajottamalla syaanihappoestereitä kaliumilla hän keksi vuonna 1849 amiinit. Glykolia, glykolihappoa ja maitohappoa koskevat tutkimukset johtivat hänet tekemään tarkan eron käsitteiden emäksisyys ja atomisuus (arvoisuus) välillä. Wurtz keksi mukaansa nimitetyn hiilivetysynteesin poistamalla kahdesta alkylijodidista jodin natriumin avulla, fenolin valmistuksen bentsolisulfoni-haposta kalisulatteella. Hän tutki vielä dissosiaatioilmiöitä sekä kemiallisia fermeutteja ynnä muuta.[1]

Wurtzn kirjalliseen tuotantoon kuuluvat muun muassa Leçons de philosophie chimique (1864) ja La Théorie atomique (1879). Niiden on esitystapa selkeä ja miellyttävä.[1]