Chaplin (kirja)

Charlie Chaplin kulkurin hahmossa vuonna 1915.

Peter von Bagh Sodankylässä 2009.

Alkusanoissa von Bagh toteaa, että Chaplinista on kirjoitettu enemmän kuin kenestäkään muusta elokuvantekijästä, mutta hän on silti jäänyt paljolti tuntemattomaksi, sillä vaikka Chaplinin persoonaa ja myyttiä on käsitelty hyvin paljon, hänen elokuvansa ovat yleensä jääneet sivuosaan. Näistä vähälle huomiolle jääneistä von Bagh mainitsee elokuvat Kuningas New Yorkissa ja Hongkongin kreivitär, mutta myös Kaupungin valoista on kirjoitettu hämmästyttävän vähän, vaikka se von Baghin mukaan on Chaplinin kompleksisimpia elokuvia. Von Bagh korostaa myös että Hollywoodin ”elokuvateollisuuden” malleista kaukana pysyneen ”Chaplinin suuruus ja poetiikka kumpuavat syvällisestä erilaisuudesta”.[1] Hän sanoo, että 1900-luvun ohjaajista Chaplin on edelleen kenties ajankohtaisin ja kuuluu paitsi elokuvan historiaan, myös ihmiskunnan historiaan.[2]

Omasta Chaplin-kokemuksestaan 1970-luvulla von Bagh muistaa, kuinka hän avasi tuoreen Sight and Sound -lehden, jossa Nykyaika sai kolme tähteä, ja huomauttaa, ettei ”edes kehtaa muistella, mitkä – – elokuvat – – saivat neljä tähteä. Rappio alkoi tästä”. Von Bagh huomauttaa myös usein unohduksiin jääneestä seikasta, että mykkäelokuvien esitysnopeus oli aikanaan paljon hitaampi. Hän siteeraa Max Linderin tytärtä Maud Linderiä: ”...nopeus vaihteli 16:sta korkeintaan 20 kuvaan sekunnissa. Kun katsomme näitä elokuvia nykyaikaisilla projektoreilla, jotka pyörittävät 24 kuvaa sekunnissa, ne näyttävät nopeilta ja nykiviltä.” Myös digitaalista muotoa von Bagh paheksuu: ”harva ohjaaja kärsii tästä – – yhtä traagisesti kuin Chaplin”.[3]

Teos sai alkunsa ranskalaisen elokuvalehden Cahiers du cinéman aloitteesta, ja sen oli tarkoitus ilmestyä osana laajempaa projektia. Kirjan tekeminen kuitenkin viivästyi, ja Cahiers’n myynti ulkomaisille omistajille sekä sen julkaisutoiminnan johtajan Claudine Paquot’n kuolema aiheuttivat sen, että Chaplin toteutui toisessa muodossa.[4]

Von Bagh jättää alkusanoissa testamentin elokuvakirjoittajien velvollisuudesta: ”Yritys selvittää – – mitä Charles Chaplinin elokuvat todella käsittelevät, on elokuvakirjoittajan ensimmäinen ja pyhin velvollisuus.”[4] Näin hän nostaa Chaplinin keskeiseksi tekijäksi ohjaajanakin, vaikka näkemykset tästä ovat aikojen kuluessa vaihdelleet.[5]

Chaplin ei keskity ensisijaisesti kohteensa elämäkertaan[6], vaan teoksessa käsitellään tämän 83 elokuvaa, joiden kautta piirtyy myös kuva Chaplinin elämästä. Teos kertoo Chaplinin työtavoista ja sisältää varhaisempien kirjoittajien näkemyksiä Chaplinin elokuvista. Siinä on myös Chaplinin arkistoista peräisin olevaa ennen julkaisematonta aineistoa, kuten luonnoksia ja työpäiväkirjaotteita.[7] Teos jakautuu osiin elokuvien tuotantoyhtiöiden mukaan. Loppuun von Bagh on liittänyt keskustelujen tuloksena syntyneen artikkelin, jossa Jouko Turkka avaa näkemyksiään Chaplinista. Mukana on myös filmografia ja elokuvien still-kuvia.

Pertti Avola toteaa Helsingin Sanomiin kirjoittamassaan arviossa, että Chaplin-teos on elokuvakirjallisuuden alalla Elokuvan historian ohella von Baghin pääteos. Teoksen johtoajatukseksi hän näkee sen, että köyhyydestä ja kurjuudesta noussut Chaplin oli alusta alkaen koko uransa ajan luokkaerojen kuvaaja ja kriitikko.[5]

Avolan mukaan von Bagh onnistuu välttämään halvan psykologisoinnin, mutta tyyli on von Baghin tuttua lennokasta tekstiä, vaikkakin ajatukset pohjautuvat konkretiaan. Hän toteaa myös, että tulkinnat ovat pohdittuja ja haastavia, vaikka ne erityisesti viimeisten elokuvien kohdalla poikkeavat monien muiden näkemyksistä.[5]

Myös Risto Löf huomauttaa Savon Sanomissa von Baghin ylisanoilla värittyvästä tyylistä. Hän toteaa kuitenkin von Baghin luoneen ”kokonaisvaltaisen esityksen mestarin elokuvatuotannon suuresta kaaresta, näyttelemisen ja ohjaamisen taiteesta”.[6]