Cesare Beccaria

Beccaria syntyi varakkaaseen milanolaiseen aatelisperheeseen. Hänen isänsä oli Giovanni Saverio di Francesco ja äitinsä Maria Visconti di Saliceto. Hän opiskeli vuosina 1747–1755 jesuiittojen ylläpitämässä koulussa Parmassa, minkä jälkeen hän jatkoi opintoja Pavian yliopistossa, jossa hän vuonna 1758 suoritti oikeustieteen tohtorin arvon 20 vuoden iässä. Beccaria solmi vuonna 1761 avioliiton Teresa Blascon kanssa, mikä johti välirikkoon perheen kanssa, koska hänen isänsä piti avioliittoa epäsäätyisenä. Vaimonsa kanssa Beccaria sai neljä lasta: Giulia Beccaria (1762–1841), joka sai nimensä Jean-Jacques Rousseaun kirjan La Nouvelle Héloïse päähenkilön Julien mukaan; Maria Beccaria (1766–1788), jolla oli vakavia neurologisia häiriöitä ja joka kuoli nuorena; Giovanni Annibale, joka syntyi ja kuoli vuonna 1767 ja Margherita, joka syntyi ja kuoli vuonna 1772. Beccaria oli kiinnostunut myös matematiikasta ja taloudesta, joista hän oikeustieteen ohella piti luentoja. Vuodesta 1770 alkaen hän toimi Milanon hallinnossa. Beccarian ajatteluun vaikuttivat Montesquieu, Claude Adrien Helvétius ja ensyklopedistit.

Aluksi hän osoitti suurta mielenkiintoa matematiikkaa kohtaan, mutta Montesquieun tutkielmat ohjasivat hänen mielenkiintonsa talouteen. Hänen ensimmäinen julkaisunsa vuonna 1762 oli traktaatti Milanon herttuakunnan valuutan häiriöistä, joihin hän ehdotti ratkaisuja.

Tänä aikana Beccaria yhdessä veljesten Pietro ja Alessandro Verri sekä monien muiden Milanon aristokratiasta peräisin olevien nuorten miesten kanssa muodosti kirjallisuusseuran, jonka nimeksi tuli "L'Accademia dei pugni" (Nyrkkiakatemia). Nimi tuli siitä, että sen tarkoitus oli tehdä pilaa Italiassa lisääntyvistä ummehtuneista akatemioista ja siitä, että rauhalliset keskustelut päättyivät usein tappeluiksi. Valistuksen periaatteiden hengessä seuran tehtävä oli "sotia hellittämättä taloudellista epäjärjestystä, byrokraattista tyranniaa, uskonnollista kapeakatseisuutta ja älyllistä pikkumaisuutta vastaan". Seuran päätehtävä oli edistää taloudellisia, poliittisia ja hallinnollisia uudistuksia.[1]

Alkuperäisen Dei delitti e delle pene -kirjan italiankielisen laitoksen etusivu.

Verrin veljekset ja Beccaria aloittivat tärkeän kulttuurisen uudistusliikkeen, joka keskittyi heidän kirjallisuuslehtensä Il Caffè ("Kahvila") ympärille, joka ilmestyi kesästä 1764 alkaen kahden vuoden ajan, ja joka sai innoitusta Addisonin ja Steelen kirjallisuuslehdestä The Spectator sekä muista sellaisista julkaisuista. Il Caffè -lehti esitteli kokonaan uuden kulttuurisen suuntauksen Pohjois-Italiassa. Lehden valistuneella retoriikalla ja tasapainoisella sosiopoliittisten ja kirjallisten aiheiden käsittelyllä sen anonyymit tekijät pitivät yllä Italian sivistyneen luokan mielenkiintoa esitellessään sellaisia uusia ajatuksia kuin Voltairen tai Diderot'n.

Beccaria julkaisi 1764 lyhyen, mutta aiheellisesti kiitellyn tutkielman Rikoksesta ja rangaistuksesta, joka merkitsi valistusajan kohokohtaa Milanossa. Siinä Beccaria toi esille joitakin ensimmäisiä moderneja argumentteja kuolemanrangaistusta vastaan. Hänen teoksensa oli myös ensimmäinen penologian alan teos, ja siinä hän puolsi rikosoikeuden uudistamista. Kirja oli ensimmäinen täysimittainen teos, joka puuttui rikosoikeusuudistuksiin, ja hän ehdotti, että rikosoikeuden tulisi olla yhdenmukainen rationaalisten periaatteiden kanssa. Se on vähemmän teoreettinen teos kuin Hugo Grotiuksen, Samuel von Pufendorfin ja muiden vastaavien ajattelijoiden kirjoitukset ja yhtä paljon kannanotto kuin teoria. Tässä teoksessa Beccaria heijasteli Il Caffè -ryhmän vakaumuksia, jotka pyrkivät synnyttämään uudistuksia valistusajan hengessä.

Periaatteet, joihin Beccaria vetosi, olivat järki, käsitys yhteiskunnasta sopimuksena ja ennen kaikkea hyöty, tai suurin onni suurimmalle mahdolliselle joukolle. Beccaria kehitti tätä periaatetta yhdessä Pietro Verrin kanssa ja saaden vaikutteita Jeremy Benthamiltä kehitti periaatteensa kokonaiseksi utilitaristiseksi doktriiniksi.

Beccaria tuomitsi avoimesti kuolemanrangaistuksen kahdesta syystä:

• ensinnäkään valtiolla ei ole oikeutta riistää toisen elämää; ja
• toiseksi kuolemanrangaistus ei ole hyödyllinen eikä tarpeellinen rangaistusmuoto.

Beccaria kehitti tutkielmassaan lukuisia innovatiivisia ja vaikutusvaltaisia periaatteita:

• rangaistuksella pitää olla ennalta ehkäisevä, ei retributiivinen, tehtävä;
• rangaistuksen pitää olla kohtuullinen tehtyyn rikokseen nähden;
• rangaistuksen varmuus, ei sen ankaruus, saa aikaan sen ennalta ehkäisevän vaikutuksen;
• rikosasiain oikeuskäsittelyn tulee olla julkinen; ja lopuksi,
• ollakseen tehokas rangaistuksen pitää olla täsmällinen.

Beccaria vastusti aseenkannon rajoittamista ja puhui ensimmäisenä koulutuksen puolesta rikollisuutta vähentävänä tekijänä.

Verrin veljesten kanssa Beccaria matkusti Pariisiin, jossa hän sai lämpimän vastaanoton valistusfilosofeilta. Myöhemmin hän vetäytyi syrjään ja palasi vaimonsa Teresan luo eikä enää uskaltautunut ulkomaille. Välirikko Verrin veljesten kanssa osoittautui pysyväksi; he eivät ymmärtäneet, miksi Beccaria jätti asemansa suosionsa huipulla.

Useita uudistuksia Euroopan maiden rikoslaeissa voidaan johtaa Beccarian tutkimuksiin, vaikka vain harvat aikalaiset olivat vakuuttuneita Beccarian argumenteista kuolemanrangaistusta vastaan. Kun Toscanan suurherttuakunta lakkautti ensimmäisenä maana maailmassa kuolemanrangaistuksen, päätös nojasi Beccarian argumenttiin kuolemanrangaistuksen hyödyttömyydestä eikä suinkaan siihen, ettei valtiolla ole oikeutta teloittaa kansalaisiaan.

Beccaria nimitettiin marraskuussa 1768 varta vasten hänelle Milanoon perustetun oikeustieteen ja taloustieteen oppituolin haltijaksi. Hänen tiukasti utilitarismiin perustuneet luentonsa taloustieteestä olivat sopusoinnussa englantilaisen taloustieteellisen ajattelun kanssa. Beccaria ei onnistunut enää luomaan Rikoksesta ja rangaistuksesta -kirjan veroista teosta elinaikanaan, vaikka hän sitä yritti. Hänen kansantaloustieteelliset kirjoituksensa Elementi di economia pubblica julkaistiin postuumisti vuonna 1804.

Beccariasta tuli 1771 Milanon talousneuvoston jäsen, ja vuonna 1791 hänet nimitettiin lakikoodeksin uudistamisesta vastaavaan lautakuntaan, jossa hänen vaikutuksensa oli huomattava. Hän kuoli Milanossa.

Beccarian tytär Giulia oli italialaisen kirjailijan ja runoilijan Alessandro Manzonin äiti.

• Rikoksesta ja rangaistuksesta (Dei delitti e delle pene) suom. Kai Heikkilä, Edita 1998.
  • 2. laitos, Rikosseuraamusalan koulutuskeskus 2012 ISBN 978-951-53-3415-2 Sarja: Acta poenologica / Rikosseuraamusalan koulutuskeskus, ISSN 1795-0708; 2/2012.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Cesare Beccaria Wikimedia Commonsissa