Catullus

Gaius Valerius Catullus (n. 87/84 eaa., Verona – noin 54 eaa., Rooma) oli roomalainen runoilija. Catullus tunsi hyvin kreikkalaista kulttuuria. Catullus on ensimmäinen roomalainen, joka kirjoitti rakkauteen liittyvästä hellyydestä. Esikuvanaan hänellä on kreikkalainen Sapfo. Herjarunoissaan Catullus tuo esille groteskin erotiikan ja siinä tulee esille värikäs roomalainen seksielämä sekä siihen liittyvä sanasto.lähde?

Nykyaikainen Catullusta esittävä patsas Sirmionessa, vuodelta 1935.[1]

Päivö Oksala on suomentanut Catulluksen säilyneet runot vuonna 1965 kokoelmana Laulujen kirja. Jukka Kemppisen suomennosvalikoima Kaikki runous ilmestyi 1990.

Elämä ja runot
Carmina, 1554.

Catullus saapui Roomaan opiskelemaan 22-vuotiaana. Tavoitteena lienee ollut ura tasavaltaa palvelevana virkamiehenä. Catulluksen isä oli varakas, joten pojalla ei ollut taloudellisia huolia. Catullus luopui kunnianhimosta ja heittäytyi juhlimaan Rooman kevytmielisen ylhäisönuorison kanssa. Hän vastusti raskassoutuisena pitämäänsä vanhempaa roomalaista runoutta. Catullus ottaa esikuvakseen Sapfon keveän lemmenlyriikan ja nostaa naisen runoutensa pääaiheeksi.[2]

Catulluksen elämä osui Rooman tasavallan lopun aikoihin, jota sävyttivät yhteiskunnalliset myllerrykset. Politiikassa väkivallan ja lahjonnan käyttö lisääntyi optimaattien ja populaarien kamppaillessa vallasta.[3]

Tässä maailmassa liikkui myös nuori Catullus, ja sieltä hän ammensi myös aiheet runoteoksiinsa. Vallalla oli myös huoli perinteisistä roomalaisista hyveistä ja niiden säilymisestä, kuten kohtuullisuudesta, yksinkertaisesta työn ja velvollisuuksien täyttämästä elämästä ja säästäväisyydestä. Muuttumassa oli myös sukupuolimoraali, ja perinteinen kuva lapsilleen omistautuneesta, kangasta kutovasta ylhäisönaisesta oli väistymässä. Aikakauden hokema kuului, että "viattomuus on todiste rumuudesta."[4]

Catulluksen tulisen lemmen kohde ja runojen aihe oli Lesbia-niminen nainen. Tosielämässä Lesbia lienee ollut ylhäistä roomalaista sukua ja nimeltään Clodia. Hän oli Catullusta kymmenen vuotta vanhempi ja huonomaineinen. Clodiaa kuvailtiin "kaikkien miesten ystävättäreksi". Clodian aviomies oli vaimoaan kymmenen vuotta vanhempi, ja Catullus kutsui häntä aasiksi. Clodia oli kuitenkin kauneudestaan yleisesti tunnettu koko Roomassa.[2] Intohimonsa huumaa Catullus kuvailee näin (käännös Päivö Oksala):

»Lempeen Lesbia yhdy onnen hurmaan! Vanhain juorut on liian pikkumaiset, siks ei piitata niistä pennin vertaa. Laskee päivä ja taasen uusi koittaa. Kerran kun elonpäivä pieni päättyy, meidän ikiunta maata täytyy...»

Clodian ja Catulluksen suhde ei ollut tasaveroinen. Se mikä nuorelle runoilijalle oli polttavaa ja kuluttavaa intohimoa, oli kokeneelle ylhäisönaiselle ohimenevä episodi.[4] Niinpä epäilys valtaa runoilijan mielen, ja hän kuvailee tilannetta runossa LXX (käännös Päivö Oksala):

»Ei kera muiden niin halukas ole naiseni naimaan kuin minun kanssani vain, jos kosis Juppiterkin. Naisen lausuma tuo sana kiihkeän lempijän korvaan talleta tuulen tai vierivän veen vilinään.»

Catulluksen huoli ei ollut turha, sillä kun hän matkusti Veronaan tapaamaan isäänsä, sinne saapui tieto, että Clodia oli löytänyt uuden rakastajan, runoilijan ystävän Rufuksen. Tässä vaiheessa hellät rakkausrunot muuttuvat eroottisiksi herjarunoiksi. On sanottu, että Catullus ikään kuin manaamalla yrittää irrota entisestä intohimostaan. Runoilija rukoilee jumalia ja manaa raadeltua sieluaan vapaaksi runossa LXXVI (käännös Päivö Oksala):

»Jos jumalat, tapa armahtaa on taivain valtain, tai avun vihdoinkin kuoleman kautta he suo, kurjan puoleen jo katse luokaa, jos elin oikein, viekää turmani pois, hirveä tautini myös, rutto se ryömien käy kuin halvaus suonia syöden, kauas karkottaa rintani riemut jo pois. En sitä pyydä, että hän lempeen vastata voisi, tai mikä turhaa on, että hän tahraton ois....»

.

Cicero piti Catulluksen runoja nuorisolle sopimattomina, mutta Catullus innoitti ainakin Ovidiusta, Horatiusta ja Vergiliusta. Catullus kirjoitti Rooman värikkäästä sosiaalisesta elämästä, suree kuollutta veljeään ja kertoo ystävistään (esimerkiksi runo XII). Homoseksuaalinen kulttuuri oli hänellä usein esillä, ja hän pilkkaa aikansa vallanpitäjiä, kuten Ciceroa. Myös yksinvallan tavoittelijat Pompeius ja Caesar saavat osansa. Jälkimmäisestä runoilija toteaa, että ei kärky tämän suosiota eikä myöskään halua tietää tästä mitään. Lisäksi hän pilkkaa aikansa nousukkaita.lähde?

Toisin kuin senaikainen suosikkirunoilija Ennius, Catullus ei ollut kiinnostunut sankarillisista aiheista. Hän eli yhteisössä, jossa kiinnostuksen kohteina olivat runous ja rakkaus. Catulluksen ystäväpiiriin kuuluivat hänen entinen opettajansa, runoilija Valerius Catolähde? ja elämäkertakirjailija Cornelius Nepos.[5]

Catullus kuoli noin 30-vuotiaana.

Teosten löytyminen

Vuonna 900 Veronan piispa Ratherius kertoo saarnoissaan lukeneensa ”epähurskaita kirjoituksia”. Kirjoitukset olivat uuden löydön, Catulluksen kirjoittamia runoja. Kirjoitukset painuivat uudelleen unholaan, mutta nousivat esiin jälleen 1200-luvun lopulla käsikirjoituksessa, jota kutsuttiin nimellä Codex Veronensis. Ensimmäiset humanistit tutkivat sitä innokkaasti, muiden mukana Petrarca. Kirjojen keräilijä Coluccio Salutati laaditutti siitä useita kopioita. Codex Veronensis on sittemmin kadonnut. Oxfordissa on tallella luultavasti suoraan Codex Veronensiksesta tehty kopio, ja sitä pidetään myös parhaana kopiona. Pariisissa on säilytetty vuodelta 1375 peräisin olevaa Codex Sarmagermanensista, ja Vatikaanissa on tallessa Codex Romanus. Ranskasta löytyy ainoastaan häälaulun sisältävä käsikirjoitus Codex Thuaneus, joka ainoana käsikirjoituksena tuntee säkeen 14. Painettuna Catulluksen runoja ilmestyi ensimmäistä kertaa Venetsiassa vuonna 1472.

Vaikutus nykyajan kulttuuriin

Catullus on innoittanut renessanssiajasta saakka kirjailijoita. Ranskassa häntä piti esikuvanaan muiden muassa François Rabelais ja Alfred de Musset. Englantilaisella kielialueella Catullus on vaikuttanut John Miltoniin, Jonathan Swiftiin, Alfred Tennysoniin ja lordi Byroniin. Vuonna 1948 ilmestyi Thornton Wilderin romaani The Ides of March, jossa seikkailevat Catullus, Cicero, Lesbia ja Caesar. Saksalaisessa kulttuuripiirissä Catullus on inspiroinut muiden muassa Friedrich Schilleriä ja Heinrich Heinea.

Musiikissa Catulluksen runouteen perustuu Monteverdin sävellys ”Lamento di Arianna”. Carl Orff on säveltänyt Catulluksen teosten pohjalta sävellykset ”Catulli carmina” vuonna 1931, ”Ludi scaenici Catulliani” vuonna 1943 ja vuonna 1951 häälaulujen pohjalta teoksen ”Trionfo di Afrodite”.

Runoilija Pentti Saarikoski käytti Catullusta alter egonaan.

Suomennokset
  • Liber carminum. Laulujen kirja. Suomennos, johdanto, selitykset: Päivö Oksala. Seitsentähdet. Helsinki: Otava, 1965.
  • Kaikki runous. Suomentanut Jukka Kemppinen. Helsinki: WSOY, 1990. ISBN 951-0-15495-4. Teoksen verkkoversio.

Lähteet
  • Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 5. Rooma. Kolmas uudistettu laitos, suomennos Weikko Pakarinen & Aaro Lassi. Helsinki: WSOY 1980 ISBN 951-0-09733-0

Viitteet
  1. The bust was commissioned in 1935 by Sirmione's mayor, Luigi Trojani, and produced by the Milanese foundry Clodoveo Barzaghi with the assistance of the sculptor Villarubbia Norri (N. Criniti & M. Arduino (eds.), Catullo e Sirmione. Società e cultura della Cisalpina alle soglie dell'impero (Brescia: Grafo, 1994), p. 4).
  2. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 5, 1980 s. 326
  3. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 5, 1980 s. 327
  4. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 5, 1980 s. 328
  5. Gaius Valerius Catullus Summary. {{{Julkaisija}}}. Teoksen verkkoversio (viitattu 27.12.2022). en

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.