Catahoulanleopardikoira

Catahoulanleopardikoira on keskikokoinen, voimakas ja lihaksikas, samaan aikaan kuitenkin myös ketterä ja kestävä.[1] Sillä on vahvat leuat.[3] Sen silmät voivat olla ruskeat, siniset tai keskenään eriväriset. Karvapeite on lyhyt ja yleensä laikukas, mutta kaikki värit sallitaan.[2]

• 
  blue merle
• 
  red merle/liver merle
• 
  lilac merle
• 
  brindle
• 
  keltainen
• 
  harlekiini

Catahoulanleopardikoira on voimakasluonteinen ja dominointiin taipuvainen.[3] Se vaatii tiukkaa kuria, sillä reviiritietoisuus, itsenäisyys ja suojelusvietti ovat sille erittäin tyypillisiä ominaisuuksia. Asianmukaisesti koulutettuna se on perhettään kohtaan rakastava, kiintyvä ja uskollinen. Se soveltuu moniin eri käyttötarkoituksiin puuhunajavasta ja haukkumalla ajavasta koirasta karja- ja vahtikoiraksi. Kanadassa sitä on käytetty myös rekikoira-ajoissa.[1]

Rotu tunnetaan kovasta ja pelottomasta luonteestaan, mitä se osoittaa laumoistaan paenneiden hankalaluonteisten sikojen ja muun karjan paimentamisessa. Se on ahkera, kovaluonteinen heeler-tyyppinen karjakoira, joka hyökkää rohkeasti karjaa kohti, puree sitä ja juoksee sen jälkeen karkuun – ärsytetty eläin lähtee takaanajoon, kunnes päätyy sinne, minne koira on sen halunnutkin ohjailla. Eräs omistaja on kuvaillut catahoulanleopardikoiraa "käveleväksi lekaksi".[3]

Rodun esi-isiin kuului luultavasti espanjalaisten löytöretkeilijöiden mukanaan tuomia mastiffeja, vinttikoiria ja vihikoiria, jotka risteytyivät paikallisten alkuasukkaiden susimaisten koirien kanssa.[1] Kantarotuina mainitaan erityisesti "espanjalainen sotakoira", joka tuotiin alueelle 1500-luvulla.[2] Ranskalaisten uudisasukkaiden mukana tuli uusia koiria, todennäköisesti ainakin beaucenpaimenkoiria, jotka edelleen risteytyivät paikalliseen kantaan.[1] Myös meksikonkarvattomankoiran, perunkarvattomankoiran ja carolinankoiran uskotaan osaltaan vaikuttaneen rodun perimään.[2]

Alun perin espanjalaiset löytöretkeilijät käyttivät rodun esi-isiä intiaanien ajamiseen pois näiden perinteisiltä mailta. Myöhemmin paikalliset intiaanit adoptoivat hylättyjä espanjalaisia sotakoiria ja risteyttivät näitä omien alkuperäiskoiriensa kanssa.[3] Keskisen Louisianan alueen varhaiset uudisasukkaat vastaavasti käyttivät kyseisistä koirista polveutuneita eläimiä paimentamaan villikarjaa, joka käsitti sekä villisikoja että lehmiä.[1] Jossain vaiheessa rodun perimään uskotaan sekoittuneen myös jonkinlaista ajokoiraa.[3]

Vuonna 1977 perustettiin National Association of Louisiana Catahoulas. Vuonna 1984 rodun harrastajat kokoontuivat yhteen ja tapahtumaan osallistui yhteensä 168 rodun edustajaa.[3]

• Fogle, Bruce: Suuri koirarotukirja WSOY 2002
• Cunliffe, Juliette: Koirarotujen ensyklopedia. Parragon, 2005. ISBN 978-1405460569.