Cary Grant

Cary Grant syntyi 18. tammikuuta 1904 Bristolin satamakaupungissa Englannissa. Hän sai nimekseen Archibald Leach, ja häntä kutsuttiin Archieksi. Hänen isoveljensä kuoli nuorena. Grant oli 10-vuotias, kun hänen äitinsä Elsie suljettiin mielisairaalaan. Poika asui sen jälkeen yhdessä isänsä Eliasin ja isoäitinsä kanssa.[1] Grantin äiti vapautettiin laitoksesta parinkymmenen vuoden jälkeen, minkä jälkeen äiti ja poika pitivät toisiinsa tiiviisti yhteyttä.[2]

Kouluikäisenä Grant oli kiinnostunut sähkötekniikasta. Hän pääsi 13 vuoden ikäisenä sähköteknikon apulaisena vaudevilleteatterin näyttämön taakse ja alkoi haluta näyttelijäksi. Hän pääsikin akrobaattista huumoria ja pantomiimia esittävän Bob Penderin vaudevilleseurueen riveihin, mutta ennen ensimmäistä esiintymistään hänen isänsä haki hänet takaisin kouluun, sillä poika oli lain mukaan liian nuori tekemään työtä.[3]

Näyttelijänurasta haaveillut Grant alkoi laiminlyödä koulunkäyntiään, ja hänet erotettiin koulusta ennen 14-vuotissyntymäpäiväänsä. Hän palasi Penderin kiertävään seurueeseen harjoittelemaan ja esiintymään. Grantin roolina oli naurattaa katsojia tanssimalla, kaatuilemalla ja kävelemällä korkeilla puujaloilla. Vuosina 1919–1920 Grant esiintyi seurueen mukana kiertueilla Euroopassa ja Lähi-idässä ja kävi aina Kiinassa asti.[4]

Penderin seurue teki kesällä 1920 kiertueen Yhdysvalloissa, ja elokuussa Grant esiintyi ensi kertaa New Yorkissa, Good Times -nimisessä vaudevilleshow’ssa maailman suurimmassa teatterissa Hippodromessa. Keväällä 1921 seurue teki kiertueen sisämaassa ja palasi New Yorkiin esiintymään. Kun kiertue päättyi vuonna 1922, Grant päätti jäädä Yhdysvaltoihin ja jäi asumaan Manhattanille. Hän sai aluksi töitä kävelevänä mainostauluna, joka markkinoi huvipuistoa puujaloilla kävellen. Hän sai myös pieniä lavarooleja, kuten Better Times -revyystä keväästä 1922 huhtikuuhun 1923.[5]

Grant alkoi saada puherooleja vuonna 1923. Hän esitti seuraavien vuosien aikana yleensä vakavan tai komean miehen roolia hupinäytelmissä. Hän palasi kahdeksi vuodeksi Englantiin, missä hän kiersi Nightingale Players -teatteriryhmän mukana. Hän otti laulutunteja ja sai pieniä rooleja musikaaleissa. Näihin aikoihin hän kehitti itselleen vähäeleisen ja elegantin lavapersoonan, josta tuli hänen tavaramerkkinsä myöhemmällä elokuvaurallaan.[6]

Grant teatteriaikoinaan noin vuonna 1930.

Grant palasi Yhdysvaltoihin vuonna 1927 ja pääsi teatterituottaja Reggie Hammersteinin riveihin. Hän sai ensimmäisen Broadway-roolinsa musiikkidraamassa Golden Dawn. Tässä puoli vuotta pyörineessä näytelmässä hän esitti australialaista sotavankia ja hänellä oli vain yksi repliikki. Sitä seurasi vuonna 1928 rooli lyhytikäisessä musikaalikomediassa Polly, jossa hän esitti rikasta seurapiiriplayboyta. Hammerstein myi Grantin sopimuksen Lee ja J. J. Shubertille, jotka antoivat hänelle ison roolin Broadwayn musiikkikomediassa Boom Boom tammikuussa 1929. Näytelmässä Wonderful Night Grant sai lauluroolin. Lokakuun 1929 pörssiromahduksen jälkeisinä vuosina teatteritöitä oli vaikea saada, ja vuonna 1931 Grant sai töitä ainoastaan Shubertin musikaalituotannoissa St. Louisissa. Palattuaan New Yorkiin hän pääsi isoon rooliin musikaalinäytelmässä Nikki. Sen esitysten loputtua Grant lähti Hollywoodiin tavoittelemaan uraa elokuvissa.[7]

Grant sai joulukuussa 1931 Paramountilta viisivuotisen elokuvasopimuksen. Samalla hän vaihtoi teatterissa käyttämänsä nimen Archie Leach esiintyjänimeen Cary Grant. Fay Wray ja John Monk Saunders olivat ehdottaneet Paramountille Grantin nimeksi ”Cary Lockwood”. Koska Hollywoodissa oli jo Lockwood-niminen näyttelijä, eräs Paramountin johtaja valitsi puhelinluettelosta poimitusta nimilistasta nimen ”Grant”. Nimen samankaltaisuus näyttelijätähtien Clark Gablen ja Gary Cooperin nimien kanssa katsottiin hyväksi enteeksi.[8]

Paramount maksoi Grantille aluksi 450 dollaria viikossa. Se oli hyvä palkka mutta ei enempää kuin mitä Grant oli saanut näyttämöllä. Aluksi Grant sai vain sivurooleja, mutta nopeasti hänestä tuli yksi Hollywoodin kirkkaimmista miestähdistä. Hänen viides elokuvansa oli Vaalea Venus (1932), jossa hän esitti miljonääriä vastanäyttelijänään tähtinäyttelijä Marlene Dietrich. Ensimmäisen pääroolinsa hän sai elokuvassa Hot Saturday (1932).[9] Tähteyteen Grant nousi Mae Westin vastanäyttelijänä elokuvissa Vaarallinen kaunotar (1933) ja En ole enkeli (1933).[10]

Paramountin-sopimuksensa loputtua vuonna 1935 Grant siirtyi Columbialle ja RKO:lle. Tämä antoi hänelle mahdollisuuden valita roolinsa aiempaa vapaammin. Hän alkoi saada pääosia myös komedioissa, kuten elokuvista Veikeä kulkuri (1935), Rouvani sulhanen (1937), Hätä ei lue lakia (1938), Meidän vastaeronneiden kesken (1940) ja Arsenikkia ja vanhoja pitsejä (1941, julkaistu 1944). Hänen vakavampia roolejaan olivat esimerkiksi elokuvissa Vain enkeleillä on siivet (1939), Tavoitteena Tokio (1943) ja Yksinäinen sydän (1944).[10]

Grant sai Yhdysvaltain kansalaisuuden kesäkuussa 1942 ja otti samalla esiintyjänimensä viralliseksi nimekseen.[11]

Cary Grant elokuvassa Hätävalhe (1958)

Grantista tuli 1940- ja 1950-luvuilla jännityselokuvaohjaaja Alfred Hitchcockin luottonäyttelijä, ja hän tähditti peräti neljää Hitchcockin elokuvaa: Vaarallisia valheita (1941), Kohtalon avain (1946), Varkaitten paratiisi (1955) ja Vaarallinen romanssi (1959). Hitchcock on kertonut arvostaneensa Grantia enemmän kuin ketään toista näyttelijää.[12]

Kirjailija Ian Fleming loi agenttihahmo James Bondin Cary Grant mielessään.[13] Roolia tarjottiinkin Grantille, mutta tämä kieltäytyi.[14][15]

Grant esiintyi 1950-luvulla kaikkiaan 13 elokuvassa, kuten komediassa Rakas, minä nuorrun (1952) sekä romanttisissa elokuvissa Unohtumaton rakkaus (1957) ja Lemmenlaiva (1958).[16] Vaarallisen romanssin jälkeen vuonna 1959 Grant oli uransa huipulla. Hänen elokuvissaan kävi paljon katsojia, ja vuonna 1964 Yhdysvaltain elokuvateatterinomistajat äänestivät hänet jo toisen kerran peräkkäin maan myyvimmäksi mieselokuvatähdeksi.[17]

Grantin viimeinen elokuva oli Kävele, älä juokse (1966). Tultuaan ensimmäistä kertaa isäksi hän päätti keskittyä vanhemmuuteen.[18] Grant ei lopettamisensa jälkeen näyttäytynyt edes television keskusteluohjelmissa, eikä hän antanut kovinkaan monta haastattelua.[10] Grant sai edelleen paljon tarjouksia, mutta hän kieltäytyi kaikista hänelle ehdotetuista elokuvarooleista. Hän kertoi ohjaaja Warren Beattylle vuonna 1977, ettei enää nauttisi elokuvien tekemisestä.[19]

Elokuvauransa jälkeen Grant ryhtyi Fabergé-kosmetiikkayhtiön hajuvesien tuotekehittelijäksi ja markkinamieheksi. Hän myös kierteli työnsä puolesta tavarataloissa tapaamassa johtajia ja myyjiä. Yksittäisiä tuotteita hän ei kuitenkaan koskaan mainostanut.[20]

Grant nimitettiin vuonna 1975 Metro-Goldwyn-Mayer-elokuvayhtiön johtokuntaan.[21]

1980-luvulla Grant alkoi tekemään kiertueita Yhdysvaltain pikkukaupungeissa.[10] Yhdeksänkymmenminuuttinen esitys nimeltä Keskustelu Cary Grantin kanssa alkoi filmimontaasilla Grantin tunnetuimmista elokuvista ja kunnia-Oscarin vastaanotolla. Sen jälkeen Grant astui itse lavalle aplodien saattelemana ja alkoi tuolissaan istuen vastailla yleisön kysymyksiin.[22]

Grant kuoli aivohalvaukseen 82-vuotiaana vuonna 1986 ollessaan kiertueella.[23]

Grant oli naimisissa viisi kertaa. Hänen vaimonsa olivat näyttelijä Virginia Cherrill (1934–1935), perijätär Barbara Hutton (1942–1945), näyttelijä Betsy Drake (1949–1962), näyttelijä Dyan Cannon (1965–1968) ja tiedottaja Barbara Harris (1981–1986). Cannonin kanssa hän sai tyttären, Jenniferin.[24]

Grant oli psykedeeliterapian ensimmäisiä kokeilijoita ja puolestapuhujia 1950-luvun lopulla. Hän kertoi kolme vuotta kestäneen LSD-terapian auttaneen häntä pääsemään eroon mielensä sumusta sekä lapsuutensa ja avioliittojensa aiheuttamista traumoista.[25]

Grant sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta miespääosasta elokuvissa Muistojen sävel (1941) ja Yksinäinen sydän (1944). Hänelle myönnettiin Oscar-kunniapalkinto vuonna 1969.[26] Grant sai vuosina 1959–1964 viisi Golden Globe -ehdokkuutta.[27]

Yhdysvaltain elokuvainstituutti valitsi vuonna 1999 Grantin 1900-luvun toiseksi legendaarisimmaksi mieselokuvanäyttelijäksi Humphrey Bogartin jälkeen.[28]

• Harris, Warren G.: Cary Grant: A Touch of Elegance. Doubleday, 1987. ISBN 0-385-2485-9.

• Cary Grant Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
• The ultimate Gary Grant pages
• Cary Grant NNDB:ssä