Carl Th. Dreyer

Dreyer lähti kotoaan vuonna 1906. Hän työskenteli monissa epäkiinnostavissa tehtävissä, kunnes löysi paikkansa toimittajana. Dreyer oli toimittajana useassa sanomalehdessä, muun muassa Berlingske Tindendessä ja Politikenissä, kunnes hän oli mukana nuoressa ja idealistisessa toimittajaryhmässä, joka perusti 1910 lyhytaikaisen Riget-nimisen lehden.[2]

Rigetin kaaduttua Dreyer sai paikan Politikenin iltapäivälehdessä Ekstra Bladetissa. Hän oli jo aiemmin ollut yhteistyössä Nordisk Film -yrityksen kanssa, mutta Ekstra Bladetin yhteyksiensä ansiosta hän sai joitakin käsikirjoitustehtäviä. Dreyer teki 1913 sopimuksen Nordisk Filmin kanssa, ja päätoimisesti hän siirtyi elokuva-alalle 1915.[2]

Dreyer aloitti käsikirjoittajana ja leikkaajana, mutta Nordisk Filmin teknisen johtajan Wilhelm Stæhrin innoittama hän siirtyi myös ohjaajaksi. Dreyer valitsi ensimmäiseksi ohjaustyökseen Presidentin. Hän käytti sen tekemiseen taiteellista vapautta ja valitsi näyttelijät ammattilaisista ja amatööreistä elokuvan hahmojen psykologisten profiilien perusteella.[2]

Toisessa elokuvassaan Lehtiä paholaisen kirjasta (1919) Dreyer matki D. W. Griffithin Suvaitsemattomuuden episodimaista rakennetta. Sen jälkeen Dreyer jätti Tanskan sen elokuva-alan epävakaan taloustilanteen takia ja teki elokuvia Norjassa, Ruotsissa, Ranskassa ja Saksassa. Hän ei kuitenkaan päässyt missään vaiheessa uraansa pakoon taloudellisia vaikeuksia, sillä monet tuottajat ja rahoittajat pitivät häntä erittäin itsepäisenä taiteilijana.[3]

Dreyerin ensimmäisenä merkittävänä elokuvana pidetään vuonna 1920 valmistunutta Papinleskeä. Se kuvattiin Norjassa ruotsalaisen Svensk filmindustrin rahoittamana.[3] Sen jälkeen Dreyer teki juutalaisia pogromeita kuvanneen elokuvan Rakastakaa toisianne ja parodiseen satuun perustuvan elokuvan Olipa kerran.[1]

Dreyerin vuoden 1924 elokuva Naisen orja oli elokuva-alan varhainen homoseksuaalisen rakkauden kuvaus. Siinä Dreyerin elokuvaan tuli saksalaisesta Ufasta kamarielokuvavaikutteita. Nämä vaikutteet näkyivät myös näytelmään perustuneessa elokuvassa Kunnioita vaimoasi (1925). Ranskassa Dreyerin elokuvaa kehuttiin, ja sitä verrattiin Molièren ja Honoré de Balzacin teoksiin. Sitä seurasi Glomdalin morsian (1925).[1]

Ranskassa syntyi Jeanne d’Arcin kärsimys (La Passion de Jeanne d'Arc) vuonna 1927. Se oli ensimmäinen osoitus Dreyerin mestarillisuudesta, taidokas sekoitus Eisensteinin montaasitekniikkaa ja saksalaista ekspressionismia. Elokuva oli myös aikanaan äärimmäisen innovatiivinen näyttelijänohjauksen ja kuvasommittelun saralla, minkä takia Jeanne d'Arcin kärsimyksen vaikutuksen voidaan sanoa näkyvän muun muassa Ingmar Bergmanin ja Stanley Kubrickin elokuvissa. Elokuva kertoo Jeanne d'Arcin viimeisistä hetkistä – hänen oikeudenkäynnistään ja kuolemastaan polttoroviolla – käyttämällä lähes ainoastaan lähikuvia Jeannesta ja hänen kuulustelijoistaan.

Jeanne d'Arcin kärsimys kohtasi kuitenkin vaikeuksia, jotka saavuttivat lähes legendaariset mittasuhteet: Dreyerin saatua oman leikkauksensa valmiiksi alkuperäinen negatiivi ja lähes kaikki esityskopiot tuhoutuivat tulipalossa. Saman kohtalon sai toinen leikkausversio, joka koottiin hylätyistä otoksista. Elokuvaa nähtiin tämän jälkeen vain taiteellisesti ja teknisesti huonotasoisina luvattomina kopioina, jotka nekin oli leikattu ylijäämämateriaaleista. Vuonna 1981 elokuvan alkuperäisestä leikkauksesta löydettiin kuitenkin erinomaisessa kunnossa oleva esityskopio.

Myös Dreyerin seuraava elokuva ja hänen ensimmäinen äänielokuvansa Vampyr (1931) oli taiteellisesti onnistunut elokuva. Se on paikoin surrealistinen kuvaus vampyyrin valtaan joutuvista ihmisistä, jossa ei ole käytetty käytännössä ollenkaan trikkikuvia tai maskeerausta. Vampyr vahvisti Dreyerin mainetta tinkimättömänä perfektionistina, minkä takia hänellä oli jatkuvasti vaikeuksia löytää rahoitusta elokuvilleen.

Vaikka Jeanne d’Arcin kärsimystä ja Vampyriä pidetään nykyään klasikkoelokuvina, ne eivät menestyneet taloudellisesti. Jeanne d’Arcin kärsimys oli jo aikaan kriitikoiden kehuma, mutta Vampyr sai myös kriitikoilta nuivan vastaanoton. Dreyer jätti pettymysten jälkeen pitkät elokuvat noin kymmeneksi vuodeksi.[3]

Dreyer palasi toimittajaksi[3] ja teki lyhytelokuvia.[1] Dreyerin seuraava kokopitkä elokuva oli Natsi-Saksan Tanskan-miehityksen aikana valmistunut Vihan päivä. Vaikka se käsittelikin uskonnollisia noitavainoja, siinä oli seloviä viittauksia natsien toimintaan. Dreyer pakenikin tämän jälkeen Ruotsiin, missä asui toisen maailmansodan loppuun asti.[3] Ruotsissa hän teki elokuvan Kaksi ihmistä (1944).[1] Tanskaan palattuaan Dreyer ei löytänyt rahoittajaa ja alkoi siksi tehdä hallituksen sponsoroimia valistuselokuvia.[3]

Dreyer sai 1952 paikan kööpenhaminalaisen Dagmar-elokuvateatterin johtajana. Hän sai näin taloudellisen vapauden elokuvan tuotannossa ja hahmotteli useita elokuvia. Elokuvasovituksen Euripideen Medeiasta kuvasi televisioon Lars von Trier vuonna 1987. Useista ideoistaan huolimatta Dreyer teki 1950- ja 1960-luvuilla yhteensä vain kaksi elokuvaa.[2]

Kaj Munkin näytelmään perustunut Sana (1955) kuvasi Jyllannin maaseudun uskovaisia, ja Gertrudissa (1964) Dreyer palasi nuoruutensa teemoihin.[1] Sana on erityisen kuuluisa loppukohtauksestaan, jossa Jeesuksena itseään pitänyt, mieleltään järkkynyt Johannes herättää henkiin synnytyksessä kuolleen veljensä vaimon. Toisin kuin Munk, Dreyer ei pyri antamaan tapahtumalle tieteellistä selitystä. Katsojan täytyy uskoa Johanneksen lailla – vähintään elokuvan voimaan.

Dreyer kuoli keuhkokuumeeseen maaliskuussa 1968, ja hänet haudattiin Frederiksbergin hautausmaalle.[2]