Rainer Ahonius

Ahoniuksen vanhemmat olivat asemapäällikkö Rudolf Josef Kristian Ahonius ja Signe Maria Alanco. Hänen puolisonsa oli Ulla Eva Emilia Arnkil.[2][3] Ahonius suoritti kuusi luokkaa Tampereen reaalilyseota ja suoritti yksityisesti kahdeksannen luokan Kuopion lyseossa vuonna 1920. Koulupoikana ollessaan hän oli mukana avustamassa Suomen ensimmäistä moottorilentäjään Adolf Aarnoa lentoyrityksissä ja kirjoitti vuonna 1961 Aarnosta kirjan. Ilmavoimien tähystäjätutkinnon hän suoritti vuonna 1924, lentokoneen ohjaajatutkinto hän suoritti vuonna 1927, sotilaspedagogiselle kurssille hän osallistui vuonna 1925, Sotakorkeakoulussa pidetyn kapteenikurssin hän suoritti vuonna 1926, Ilmavoimien komentajakurssin hän suoritti vuosina 1930 ja 1931.[2][3]

Jääkäripataljoona 27:n tiedonanto-osasto, kuvaan merkitty osaston johtajat Birger Homén ja Eric Heimbürger.

Carl Rainer Rudolf Ahonius liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 25. helmikuuta 1915, josta hänet siirrettiin 53 muun miehen kera 2. lokakuuta 1917 perustettuun pataljoonan tiedonanto-osastoon.[4] Ahonius otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella Riianlahdella ja Aa-joella.[2][3]

Carl Rainer Rudolf Ahonius saapui takaisin Suomeen vänrikiksi ylennettynä jääkäreiden etujoukon mukana sisällissodan aikana 18. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin vapaaehtoisten joukkojen kouluttajaksi Jyväskylän seudulle. Suomen sisällissotaan hän osallistui 2. Krenatöörirykmentin 1. Jyväskylän pataljoonan 2. komppanian päällikkönä. Ahonius otti osaa Mannisen, Juupajoen, Kuljun, Sääksjärven, Tampereen ja Vesilahden taisteluihin, sekä pataljoonan etenemiseen Kangasalan, Pälkäneen, Aitoon, Luopioisten ja Lammin kautta Koskelle.[2][3]

Sisällissodan jälkeen hän palveli 28. heinäkuuta alkaen komppanianpäällikkönä 2. Krenatöörirykmentin lakkauttamisen jälkeen Itä-Suomen jalkaväkirykmentti 5:ssä, jonka nimi muutettiin myöhemmin Pohjois-Savon rykmentiksi. Carl Rainer Rudolf Ahonius oli mukana syksyllä 1919 Manssilan rajakahakoissa. Vuonna 1924 hänet komennettiin Ilmavoimiin toimien aluksi yleisesikuntaupseerina. 2. erillisen merilentolaivueen päälliköksi hänet nimitettiin 1. helmikuuta 1926. Maalentokoulun päälliköksi hänet nimitettiin 15. kesäkuuta 1929. Syksyllä 1930 hänet siirrettiin Santahaminan merilentoaseman komentajaksi ja vuonna 1933 hänet nimitettiin Lentoasema 2:n komentajaksi, josta hänet siirrettiin vuonna 1937 Lentoasema l:n (sittemmin Lentorykmentti 2) komentajaksi.[2][3]

Talvisotaan Ahonius osallistui Ilmasotakoulun johtajana. Välirauhan aikana hän toimi Helsingin varuskunnan komendanttina ja Helsingin Vartiopataljoonan komentajana. Jatkosodan syttyessä hänet siirrettiin Helsingin suojeluskuntapiirin komentajaksi, josta hänet siirrettiin Äänislinnan varuskunnan päällikön apulaiseksi, missä tehtävässä hän olikin aina vuoteen 1944, jolloin hänet komennettiin vanhemmaksi yhteysupseeriksi Yhteysesikunta Roihin (19. vuoristoarmeijakunta). Vielä samana vuonna hänet siirrettiin Helsingin komendantiksi ja eläkkeelle hän siirtyi hiukan myöhemmin samana vuonna.[3]

Sotien jälkeen Ahonius oli lakkautetun Helsingin suojeluskuntapiirin selvityselimen päällikkönä. Vuosina 1948–1956 hän oli Oy Strömberg Ab:n palveluksessa.[3]

Ahonius toimi Itä-Karjalan Ilmailuyhdistyksen johtokunnan jäsenenä vuosina 1927–1929 ja toimi Suomen Ilmailuklubissa vuosina 1933–1935, Helsingin Ilmailuyhdistyksessä vuosina 1935–1938 ja 1940–1941 sekä Kymenlaakson Ilmailuyhdistyksessä vuosina 1938–1939. Hän toimi myös Vapaussodan Rintamamiesliitossa vuosina 1941–1942 ja Vapaussoturien Huoltosäätiössä vuosina 1954–1962. Hän oli kunniajäsenenä Viitasaaren Rintamamiesyhdistyksessä ja Tanskan Livjaegerskydeselskabetissa. Suomen Filateliaseuran ainaisjäsenyyden hän myös sai.[2][3]

Ahonius julkaisi teoksen Suomen moottorilennon uranuurtaja vuonna 1961 Tampere-Seuran toimeksiannosta. Lisäksi hän kirjoitti Postimerkkilehdessä julkaistuja kirjoitelmia ja tutkielmia muun muassa kenttäpostista.[2][3]

    Ylennykset ja kunniamerkit    

Ylennykset		Kunniamerkit
Vänrikki 11. helmikuuta 1918 Luutnantti 13. heinäkuuta 1919 Kapteeni 16. toukokuuta 1921 Majuri 6. joulukuuta 1926 Everstiluutnantti 31. tammikuuta 1935		Vapaudenristi 3. lk. (1940 ja 1942) Vapaudenristi 4. lk. soljen kera Suomen Valkoisen Ruusun 1. lk. ritarimerkki Vapaussodan muistomitali soljen kera Talvisodan muistomitali Jatkosodan muistomitali Väestönsuojelun 1. lk. ansiomerkki Aunuksen muistomitali Jääkärimerkki Suomen lentomerkki Suomen ampujain liiton hopeinen ansiomerkki Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi Saksan Kotkan ritarikunnan 1. lk. kunniamerkki Preussin Sota-ansiomitali Viron Suojeluskuntajärjestön Valkoinen risti Narvan Malevan merkki Ruotsin Valtakunan Ilmasuojeluliiton hopeinen ansiomerkki Viron Kotkaristin ritarikunnan 4. lk. kunniamerkki Ruotsin Vaasan ritarikunnan komentajamerkki Norjan ampumajärjestöjen ansioristi Tanskan Livjaegerskydeselskab ansioristi Tanskan Ampuma Unionin ansioristi Tšekkoslovakkian lentomerkki Viron lentomerkki

• Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
• Toim. Kai Donner, Th. Svedlin ja Heikki Nurmio, Suomen vapaussota I - VIII, Gummerus Jyväskylä 1927.
• Toim. Ignatius, Theslöf, Palmén, Grotenfelt, Nordenstreng, Soikkeli: Suomen vapaussota I–VI Otava Helsinki 1920–1925.
• Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
• Suomalainen, Jaakko, Sundvall, Johannes, Olsoni, Emerik ja Jaatinen, Arno (toim.): Suomen jääkärit: toiminta sanoin ja kuvin II, 2. painos. Kuopio: Osakeyhtiö Sotakuvia, 1933.