Carl Niclas Keckman

Carl Niclas Keckman (25. kesäkuuta 1793 Oulu – 9. toukokuuta 1838 Helsinki) oli suomalainen yliopiston lehtori, kirjastonhoitaja ja suomen kielen kehittäjä. Keckmanilla oli johtava rooli suomen kielen kehittämisessä 1820- ja 1830-luvuilla.[1]

Keckmanin vanhemmat olivat oululainen tervaporvari ja laivanvarustaja, kauppaneuvos Lars Henrik Keckman (1754–1833) ja Helena Schulin. Keckmanin velipuoli oli piispa ja runoilija Frans Mikael Franzén. Keckman valmistui filosofian maisteriksi 1815 ja väitteli tohtoriksi 1829 aiheenaan suomen verbien taivutus "De formis conjugationum in lingua Fennica meditationes".

Keckman toimi Turun akatemian kirjaston amanuenssina 1816–1829 ja Turun Wiikkosanomain toimittajana 1822–1823. Kun yliopisto siirtyi Turun palon jälkeen 1828 Helsinkiin Keckmanista tuli uuden Suomen Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston ensimmäinen suomen kielen lehtori. Hän hoiti lehtorin virkaa 1828–1838[1] ja toimi samalla yliopiston kirjastonhoitajana 1830–1838. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamiskokous 16. helmikuuta 1831 pidettiin Keckmanin kodissa ja Keckman toimi seuran esimiehenä 1831 sekä sihteerinä 1831–1838. Kirjallisuuden seuran ensimmäinen julkaisu, vuonna 1834 ilmestynyt sveitsiläisen Heinrich Zschokken kansankirja Kultala (Das Goldmacherdorf) oli myös Keckmanin suomentama. Se oli myös myyntimenestys.[2]

Keckman alkoi laatia suomen kielen sanakirjaa mutta tämä työ ei ehtinyt valmistua hänen elinaikanaan. Elias Lönnrot käytti Keckmanin materiaalia 1880 ilmestyneessä suomen kielen sanakirjassaan. Keckman toimitti yhteistyössä Elias Lönnrotin kanssa vuonna 1835 ilmestyneen vanhan Kalevalan. Keckman julkaisi 1821 myös luettelon suomeksi painetuista kirjoista (Förteckning å härtills vetterligen tryckta finska skrifter). Keckmanin käyttöön ottamia sanoja ovat nimitykset kielioppi, käytäntö, ulkonäkö ja velkaantua.[2].