Carl Alexander Armfelt

Armfeltin vanhemmat olivat kenraalimajuri Gustaf Wilhelm Arthur Armfelt ja hovineiti Mariana Gustava Armfelt.[3] Hänen isänisänsä oli senaattori ja kuvernööri Gustaf Magnus Armfelt ja äidinisänsä ministerivaltiosihteeri Alexander Armfelt. Kreivi Gustaf Mauritz Armfelt oli hänen isoisoisänsä sekä isän että äidin puolelta, sillä hänen vanhempansa olivat serkkuja.[2] Armfelt tuli ylioppilaaksi Helsingfors privatlyceumista vuonna 1869, suoritti yleisen oikeustutkinnon Helsingin yliopistossa 1877 ja sai varatuomarin arvon 1878.[3] Hän aloitti uransa valtiosihteerinvirastossa vuonna 1877 ja tuli arkistonhoitajaksi 1880, apulaistoimitussihteeriksi 1884, toiseksi toimitussihteeriksi 1888 sekä toimituspäälliköksi 1895. Armfelt sai 1883 kamarijunkkarin, 1893 kamariherran ja 1902 hovimestarin arvon. Hän osallistui vuonna 1896 keisari Nikolai II:n kruunajaisseremoniaan Moskovassa yhtenä kuudesta keisarin laahuksenkannattajasta.[2]

Kun virkaatekevänä ministerivaltiosihteerinä arvostelun kohteeksi joutunut ministerivaltiosihteerin apulainen Victor Napoleon Procopé jätti tehtävänsä toukokuussa 1899, joutui valtiosihteerinviraston kansliapäällikkönä tuolloin ollut Armfelt hoitamaan ministerivaltiosihteerin tehtäviä kesän 1899 ajan, tosin ilman suullista esittelyoikeutta keisarille.[4] Venäläisen Vjatšeslav von Plehwen tultua ministerivaltiosihteeriksi Armfelt oli vuosina 1900–1901 vt. ministerivaltiosihteerin apulaisena, ja pyrki jarruttamaan Suomeen kohdistuneita venäläistämistoimia.[1][2] Hän riitautui Plehwen kanssa, koska vuoden 1900 kielimanifesti valmisteltiin hänen tietämättään. Armfelt vietti yhä enemmän aikaa Suomessa ja pyysi lopulta virastaan eroa, mikä myönnettiin tammikuussa 1903.[2] Vuoden 1905 suurlakon jälkeen Armfelt oli monien perustuslaillisten kannattama ehdokas uudeksi ministerivaltiosihteeriksi, mutta häntä ei nimitetty tehtävään.[5] Armfelt osallistui myös sukunsa edustajana säätyvaltiopäiville 1894, 1897, 1904–1905 ja 1905–1906.[3][6][7] Hän julkaisi vuonna 1920 muistelmansa sekä vuonna 1923 kokoelman valtiosihteerinviraston poliittista kirjeenvaihtoa sortokauden alkuvaiheesta 1898–1899.[1][8]

Luovuttuaan virkaurasta Armfelt omistautui Halikossa sijaitsevan Åminnen kartanon hoitamiselle. Se oli hänen lapsuudenkotinsa, jonka hän oli perinyt vuonna 1887 lapsettomana kuolleelta isoveljeltään Gösta Armfeltilta. Hän oli vuonna 1896 luopunut kartanolle kuuluneesta patronaattioikeudesta, toiseksi viimeisenä kartanona Suomessa.[2] Armfeltin puoliso oli vuodesta 1880 Nadine von Jacobson.[3] Heille ei syntynyt omia lapsia, mutta he ottivat kasvattityttärekseen Nadežda (Nadine) von Lerchen. Armfelt kuoli vuonna 1925, jolloin Armfelt-suvun vanhin kreivillinen haara sammui hänen mukanaan. Hän ei voinut jättää Åminnen kartanoa perinnöksi tyttärelleen, koska se oli sääntöperintötila, jonka vuodelta 1835 olevan sääntöperintökirjan mukaan tuli periytyä ensisijaisesti suvun mieslinjan kautta tai mieslinjan sammuttua Armfeltin siskon von Knorring -sukuisille lapsille.[2] Testamentissaan Armfelt määräsi suuren osan omaisuudestaan Åbo Akademille, jonne perustettiin hänen lahjoitusvaroillaan valtio- ja kansainoikeuden professuuri. Irtaimistoaan Åminnessa hän testamenttasi Kansallismuseolle.[1] Merkittävän asiakirjakokoelmansa hän jätti Valtionarkistolle.[2]

• Porträttgalleriet på Åminne, 1903
• Konstsamlingarna på Åminne, 1919 (Jac. Ahrenbergin kanssa)
• Vid finska statssekretariatet, 1920
• Politiska brev från 'ofärdstidens' inbrott 1898–1899 (1923)