Carborundum

Carborundum vedotusprosessin keksi amerikkalainen taidegraafikko ja vedostaja Dox Trash vuonna 1937 työskennellessään Yhdysvaltain valtion rahoittaman Federal Arts Projectin Philadelphiassa olevassa taidegrafiikan työpajassa. Trash huomasi, että carborundumia voi käyttää kuparisten vedoslaattojen valmistamiseen. Carborundumia oli käytetty aikaisemmin kivien puhdistamiseen ja hiomiseen litografiassa.[2]

Tekniikkaa kehitettiin myös Ranskassa 1960-luvulla, kun ranskalainen taiteilija Henri Goetz havaitsi, että carborundum tarjosi mustetta varaavan "hampaan" ja että tekniikka voidaan yhdistää syväpainomenetelmään ja käyttää sen vaihtoehtona.[3]

Suomessa carborundum on yleistynyt 1980-luvun lopulla.[4]

Mitä enemmän carborundum-seoksessa on jauhetta, sen karkeampi on maalattu pinta ja sitä enemmän se ottaa painoväriä vastaan. Carborundum-työ tehdään yleensä alumiiniselle offsett-laatalle. Carborundumiin yhdistetään usein kuivaneulalla tehtyjä viivoja. Painojälki voi muistuttaa akvatintaa.[4]

Koska laatalla on materiaalia reliefinomaisesti, se voi tuoda vedokseen kolmiulotteisuutta. Myös värillisiä vedoksia voidaan tehdä menetelmällä, jossa samalle laatalle levitetään pienillä värityynyillä tai siveltimillä useampia värejä. Värillisiä töitä voi tehdä myös tekemällä jokaiselle värille oma laattansa. Carburundumlaatta kuluu voimakkaasti vedostaessa eikä siitä voida ottaa kovin suuria vedossarjoja.

Tuloksena saadaan usein uhkean maalauksellista jälkeä.[1]

Läheistä sukua carborundumtekniikalle on collagrafia, jossa laattaan liitetään tai valetaan erilaisia materiaaleja kollaasin tapaan.[4]

• Juha Joro, Carborundum ja collagrafia^{[vanhentunut linkki]}