Capoeira

Capoeiran menneisyydestä on säilynyt monia jäänteitä. Rikas suullinen perimätieto kuten tarinat, laulut ja runot kertovat capoeiran pitkästä ja rikkaasta historiasta. Kirjallista lähdeaineistoa on säilynyt runsaasti.

Capoeiran historian tutkiminen on vielä kesken, ja suuri osa orjuudesta kertovasta lähdeaineistosta 1500–1800-lukujen osalta on vielä lukematta.[4]

Capoeiran alkuperä on edelleen osittain hämärän peitossa ja keskustelua lajin afrikkalaisista ja brasilialaisista piirteistä käydään yhdä. Capoeira muodostui oletettavasti synteesinä Afrikan eri osista Brasiliaan tuotujen orjien erilaisista taistelu-, tanssi-, rituaali- ja soitintyyleistä. Laji syntyi mahdollisesti Salvadorissa ja bahialaisessa Recôncavossa sekä kehittyi myös esimerkiksi Recifessä ja Rio de Janeirossa, mistä se myöhemmin kuitenkin katosi.[5] Capoeiran synnystä on esitetty myös muunlaisia teorioita.[6]

Todenmukaisimman teorian mukaan tärkeitä capoeiran syntyyn vaikuttaneita tekijöitä olivat erilaiset kamppailulajit, tanssit, taistelutanssit ja rituaalit Afrikasta, Euroopasta ja Latinalaisesta Amerikasta, jotka ovat sekoittuneet kulttuurilliseksi synteesiksi vuosisatojen mittaan. Kun yhdistetään ihmisen tietynlainen synnynnäinen tarve ilmaista itseään kulttuurillisesti, afrikkalaisessa sosiaalisessa kulttuurissa ilmenevä häilyvä raja kamppailun, musiikin ja tanssin välillä, taistelutanssien suosio afrikkalaisessa kulttuurissa ja länsiafrikkalaisten melko rankka elinympäristön muutos, saadaan lopputulokseksi capoeira; spontaanina mutta välttämättömänä inhimillisenä ja kulttuurillisena itseilmauksen muotona. Kuvaukset capoeirasta 1800-luvun ensimmäiseltä puoliskolta ovat hyvin samankaltaisia nykycapoeiran kanssa. Voisi siis sanoa, että capoeira on kehittynyt kulttuurillisena synteesinä nykymuotoonsa suunnilleen vuosien 1800-1850 välisenä aikana. Capoeira ei kuitenkaan ole kulttuurisena synteesinä ainutlaatuinen, vaan samankaltaisia esimerkiksi juuri tanssia ja taistelua yhdistäviä lajeja harrastetaan monissa maissa, joihin tuotiin orjia.[7]

Eri syntyteoriat ehdottavat yksittäisiä afrikkalaisia tansseja ja rituaaleja capoeiran alkujuureksi. Erään tunnetuimman teorian mukaan capoeira liittyy Angolan eteläpuolella eläneen mucupe-heimon initiaatiorituaaliin (rituaali, jossa tyttö siirtyy aikuisuuteen) eli efundulaan. Brasilialaisen historioitsijan lbano de Neves e Souzan teorian^{lähde tarkemmin?} mukaan efundulan yhteydessä nuoret soturit tanssivat n’goloa eli seeprojen tanssia. N’golon voittaneella pojalla on oikeus valita vaimo ilman myötäjäisiä initiaatiorituaaliin osallistuvien tyttöjen joukosta. Ajan myötä Benguelan alueen roistojoukot (muxilingues) alkoivat käyttää n’golon askelia taistellessaan. Tämän Neves e Souzan näkemyksen mukaan tämän perinteen alueelta kaapatut orjat olisivat vieneet capoeiran keskeiset elementit mukanaan Brasiliaan ja capoeira juontuisi suoraan n’golosta. Neves e Souzan teoria on kuitenkin siitä esitetyn kritiikin perusteella hyvin puutteellinen, eikä perustu historiallisiin faktoihin. Neves e Souzan epäillään jopa tekaisseen todistusaineistoa. Tämän vuoksi tämä kuuluisa teoria ei ole kovin varteenotettava tekijä capoeiran historiaa tutkittaessa.[4]

Jogar capoeira ou Danse de la guerre. Maalaus vuodelta 1835.

Joidenkin kertomusten^{lähde tarkemmin?} mukaan plantaasien isännille capoeira oli uhka ja he kielsivät taistelutaitojen harjoittamisen. Tämän vuoksi orjat halusivat piilottaa taistelutekniikat tilanteen niin vaatiessa ja yhdistivät "angolaleikkiin" musiikkia ja rituaalimaisia liikkeitä. Näin orjat hämäsivät isäntiään, jotka eivät aina ymmärtäneet, että outojen rituaalipuuhien taakse oli kätkettynä tappavia itsepuolustusliikkeitä. Tämä tarina ei kuitenkaan ainakaan Brasilian lakikäytäntöjä 1800-luvulla tarkastellessa voi pitää paikkaansa. Suunnilleen vuoteen 1814 saakka orjanomistajat olivat sallineet erilaiset kulttuuriset ilmaisut, myös kamppailun. Niihin oli jopa kannustettu, sillä niitä pidettiin eräänlaisina orjuusjärjestelmän varoventtiileinä ja ne pitivät yllä afrikkalaisryhmien välisiä eroja. Joidenkin plantaasien omistajien tiedetään viihdyttäneen itseään seuraamalla orjien taistelua ja jopa erilaisia haasteotteluita järjestettiin. Vuoden 1814 jälkeen käsitykset orjien vaarallisuudesta kuitenkin muuttuivat. Tähän johtivat useat orjakapinat sekä Portugalin hovin saapuminen Rio de Janeiroon. Orjiin alettiin suunnata mittavia vainoja ja kaikenlaiset kulttuurillisen ilmaisun muodot kiellettiin, kamppailu, tanssi ja rituaalit mukaan lukien. Taistelutaitojen naamioiminen tanssiksi tai rituaaliksi ei olisi täten ollut järkevää, sillä niitäkään ei enää suvaittu.[4]

Jotkut capoeiran historiaa tutkineet esittävät quilombojen syntymisen ja niissä elämisen keskeisenä capoeiran kehitysvaiheena. Erään tarinan mukaan nykycapoeiran merkittävin juuri olisi peräisin Palmaresin quilombosta. Tarinan mukaan leirin tuhoamisvaiheessa paenneet capoeiristat levittävät taistelutanssin Brasilian muihin osiin. Kerrotaan myös, että jatkuva orjanomistajien taholta tullut uhka olisi toiminut käyttövoimana capoeiran kehittymiselle quilomboissa. Eri plantaaseilta paenneiden orjien mukana capoeira olisi jalostunut edelleen tehokkaaksi taistelulajiksi. Nykytiedon mukaan näin ei kuitenkaan käynyt; quilomboja puolustettiin ennen kaikkea niiden syrjäisellä sijainnilla ja viime kädessä tuliaseilla. Capoeiralla ja quilomboilla ei siis nykyään nähdä mitään kovin merkittävää suhdetta. Quilomboissa, samoin kuin muissakin afrikkalaisperäisten orjien kokoontumispaikoissa on kuitenkin mahdollistunut itseilmaisun vapaus, valta omaan kehoon ja ajankäyttöön sekä tarve eri heimoja edustavien karanneiden orjien identiteetin vahvistamiselle. Tämä on tietysti ollut erittäin hedelmällistä maaperää pienelle kulttuurivaihdolle.[4]

Suoran yhteyden johonkin yksittäiseen afrikkalaiseen perinteeseen etsimisen, Palmaresin sankarillisen puolustamisen ja tanssiksi naamioidun itsepuolustuslajin lisäksi on olemassa muitakin teorioita, jotka perustuvat lähinnä capoeiristojen tai tutkijoiden mielikuvitukseen. Niihin liittyvät esimerkiksi kertomukset eri eläinten liikkeiden matkimisesta tai orjien käsikahleista, jotka mahdollistivat vain jaloilla tehtävät tekniikat. Nämäkään teoriat eivät kuitenkaan tämänhetkisen historiallisen tiedon perusteella pidä paikkaansa.[4]

Afrikan ja Etelä-Amerikan välisen orjakaupan käynnistyttyä 1500-luvulla capoeira-sanalla viitattiin yleisesti mitä tahansa afrikkalaisperäisten orjien käyttämään kamppailu­muotoon. Nykymuotoista capoeiraa ei kuitenkaan tuohon aikaan ole ilmeisesti ollut vielä olemassa.

Ensimmäiset capoeirasta kertovat kirjalliset lähteet löytyvät 1770-luvulta, jolloin riolainen toimittaja Joaquim Manuel de Macedo kuvasi capoeiraa ja capoeiristoja kolumneissaan. Tähän aikaan capoeiraa tavattiin jonkinlaisessa muodossa kolmesta kaupungista: Rio de Janeirosta, Recifestä ja Salvadorista. Rio de Janeiron capoeira, jota myöhemmin kutsuttaisiin "capoeira carioca", ei ollut kuitenkaan aivan samanlaista kuin nykymuotoinen capoeira. Rio de Janeirossa capoeira näyttäytyi ainoastaan väkivaltaisessa muodossaan, eikä siinä käytetty lainkaan musiikkia.

Taistelevia neekereitä, Brasilia. Augustus Earlen maalaus vuodelta 1824.

Erilaisista 1800-luvun taideteoksista löytyy viitteitä capoeiraan. Saksalainen taidemaalari Johann Moritz Rugendas kuvasi brasilialaista kulttuuria vuonna 1824 ilmestyneessä kirjassaan Voyage Pittoresque et historique dans le Brésil. Kirjasta löytyy esimerkiksi kuva "Jogar capoeira ou Danse de la guerre", jonka kuvatekstissä todetaan:^{lähde tarkemmin?}

Mustat harrastavat erästä toista sotaisaa ja paljon rajumpaa lajia – capoeiraa. Kaksi mestaria käy toistensa kimppuun, kumpikin yrittää kaataa vastustajansa puskemalla tätä rintaan. Hyökkäys estetään sivuhypyillä ja taitavalla estämisellä. Mutta silloin tällöin käy niin, että päät iskeytyvät yhteen kovalla voimalla, ja hauskanpito alenee taisteluksi, jossa ei ole harvinaista, että veitset tahraavat urheilun verellä.

Afrikkalaisen kulttuurin erilaiset piirteet hyväksyttiin Brasiliassa 1800-luvun alkupuolelle saakka. Afrikkalaisuuden moninaisuutta jopa edistettiin, koska erilaisten kulttuurivaikutteiden ajateltiin estävän yhtenäisen identiteetin ja tehokkaan vastarinnan synnyn. Tilanne muuttui täysin 1800-luvun alkupuolella Portugalin kuninkaan Dom João VI:n tultua maanpakoon Brasiliaan, kun Napoléon Bonaparte ulotti Euroopan valloituksensa myös Iberian niemimaalle.

Eräs Brasilian uusien vallanpitäjien hallitsemispolitiikan kulmakivistä oli alkuperäiskulttuurien järjestelmällinen tuhoaminen. Tämän vuoksi kaikki afrikkalaisuuden ilmentymät pyrittiin kieltämään Brasiliassa. Luonnollisesti tämä koski myös capoeiraa. Viranomaisten ohella monet orjaisännät kielsivät lajin harjoittamisen. Orjien oman­arvon­tunnon nousun seuraukset oli jo nähty esimerkiksi Haitilla vuonna 1804, ja vallanpitäjät pelkäsivät capoeiran antavan kansallisuustunteen ja identiteetin rakennusaineksia. Siirtomaahallintoa koskeva laki vuodelta 1814 laki kielsi muiden alkuperäiskulttuurien ilmentymien ohella kaikki tanssit, jotka eivät olleet eurooppalaista alkuperää. Nämä kulttuurien ilmentymiä koskeneet käytänteet paljastavat, että teoria capoeiran naamioimisesta tanssiksi ei mitä luultavimmin ole paikkansapitävä. Rio de Janeiron poliisin arkistosta tavataan ensimmäiset viranomaisten kirjalliset tiedot capoeirasta. Näissä 1800-luvun alun dokumenteista voidaan nähdä capoeiran väkivaltainen luonne. Vuoden 1809 arkistomateriaalissa^{lähde tarkemmin?} capoeiraa kuvataan lajiksi, jossa "käytetään keppiä, puukkoa, nyrkkiä ja partaveistä". Kamppailu- ja teräasetekniikoita harjoiteltiin aktiivisesti kunkin katujengin harjoituksissa, joista oli vastuussa aina joku jengin vanhempi jäsen. Kuvattu capoeira kuului Rio de Janeirossa liikkuvien jengien valtataisteluihin ja ryhmän voimakkaamman identiteetin kasvattamiseen.

Väkivaltaisuudesta kertovat myös Rio de Janeiron sotilaskomission kirjeet sotaministeriölle vuodelta 1821.^{lähde tarkemmin?} Eräässä kirjeessä kerrotaan capoeiristojen tappaneen kuusi ihmistä ja puukottaneen useita. Karnevaalien aikana käydyissä taisteluissa rikollisjengien kerrottiin ottelevan "oikeasta tyylistä taistella". Virkavalta vastasi tällaiseen toimintaan kovin ottein. Capoeiraa harjoittelemasta ja käyttämästä tavatut pidätettiin ja heitä kidutettiin. Tämän ajan Rio de Janeiron poliisipäällikön tapoihin kuului leikata kiinnijääneen capoeiristan hauis poikki. Lopuksi kuulusteltava heitettiin vankityrmään. Usein käytettiin myös julkista rangaistusta, esimerkiksi ruoskintaa.

Valtion viranomaiset päättivät aika ajoin käyttää capoeiraa hyödykseen. Hallituksen virkamiehet määräsivät capoeiristoja käytettävän ei-toivottuja saksalaisia ja irlantilaisia lähetyssaarnaajia vastaan 1820-luvun lopulla. Brasilian kruunu hyödynsi capoeiristojen taitoja Paraguayta vastaan käydyssä sodassa vuosina 1865–1870. Sotatoimissa kunnostautumisesta palkinnoksi orjille luvattiin vapaus – tätä lupausta ei kuitenkaan yleisesti täytetty.

Kun Brasiliaan vuonna 1889 sai ensimmäisen rikoslakinsa, capoeiristat saivat erikoismaininnan. Capoeira kriminalisoitiin lain voimalla ja se päätettiin kitkeä lopullisesti pois myös kaupungeista. Código Penal da República dos Estados Unidos do Brasil kyseiseltä vuodelta toteaa, että capoeira, samoin kuin kaikki afrikkalaisen kulttuurin ilmentymät, taide, uskonnot, musiikki ja tanssit ovat kiellettyjä. Lain aiheuttaman vainon vuoksi capoeira taantui useissa osissa Brasiliaa, mutta Bahian osavaltiossa capoeira eli vahvana.

Merkillepantavaa on se, että capoeiraa harjoitettiin 1800-luvulla monissa suurkaupungeissa, kuten Rio de Janeirossa ja Recifessä, lajin väkivaltaisemmassa muodossa. Vuosisadan vaihteessa capoeira kuului kaikkein pahamaineisimpien rikollisten perustaitoihin. Capoeirataidot olivat myös yksilöiden vahvan itsetietoisuuden osasia. Samalla capoeira loi tiiviitä ja vaikeasti kontrolloitavia ryhmiä ja vaarallisia taistelijoita. Capoeiraryhmiä tai katujengejä kutsuttiin yleisnimellä maltas. Uudessa kaupunkimiljöössä capoeirataitoja käytettiin itsepuolustuksen lisäksi henkilökohtaisen kunnian ja omaisuuden hankkimiseen sekä uuden identiteetin rakennusaineena. Rio de Janeiron capoeiraa "capoeira cariocaa", samoin kuin recifeläistä capoeiraa, harrastettiin 1700- ja 1800-luvuilla ilmeisesti kokonaan ilman musiikkia ja se oli tyyliltään ja tarkoitusperiltään paljon väkivaltaisempaa kuin esimerkiksi Bahian capoeira. Teräasetekniikat kuuluivat olennaisena osana capoeira cariocaan. Riodejaneirolainen ja recifeläinen capoeira kuihtuivat lopulta kuitenkin käytännöllisesti katsoen pois poliisin harjoittaman ankaran painostuksen takia 1900-luvun alkuun mennessä.

1930-luvulla Manoel dos Reis Machado avasi Brasilian ensimmäisen capoeirakoulun. Pitkään kiellettynä ollut laji alkoi saada arvostusta ja siitä tehtiin laillista. Se alkoi levitä alimmasta yhteiskuntaluokasta ylemmäs ja siitä tuli suosittua koko maassa. Capoeiraa alettiin pitää ensimmäisenä todellisena brasilialaisena urheilulajina.[8]

1900-luvun loppupuolella capoeira on muuttunut melkoisesti. 1960- ja 1970-luvuilla riolaisen Senzala-ryhmän edelleen kehittäessä opetusmenetelmiä ja capoeiraan tuotiin muitakin uutuuksia: vyöjärjestelmät, univormut ja tarkat suoritustavat tiettyjen tekniikoiden suorittamiseen. Senzala-ryhmän opetusmenetelmän ja tietynlaisen standardoinnin suosio on kuitenkin ollut 1900-luvun loppupuolella laajaa. Tätä nykyä käytännössä lähes kaikki maailman capoeira-ryhmät tyylistä riippumatta siis noudattavat Senzala-ryhmän 1960-luvulla käyttöönottamaa opetusmenetelmää, joka puolestaan on perua itämaisista kamppailulajeista.

Ehkä suurimpana muutoksena nähtiin kuitenkin isompien ryhmien synty ja capoeiran leviäminen kaikkiin maailman suurkaupunkeihin. Esimerkiksi johtorakenteeltaan poikkeuksellinen, mestrekoalition hallinnoima Senzala-ryhmä, mestre Camisan ABADÀ-ryhmä, ABADÀ:sta lähteneiden mestre Paulinho Sabián, mestre Bonecon ja mestre Paulãon Capoeira Brasil -ryhmä, mestre Mão Brancan Meia Lua Inteira -ryhmä ja mestre Suassunan Cordão de Ouro -ryhmä ovat kasvaneet valtaviksi, kymmeniätuhansia oppilaita sisältäviksi megaryhmiksi, joilla on toimipisteitä useammalla kuin kahdella mantereella. Lisäksi näistä ryhmistä erkaantuneita pienempiä ryhmiä on vastaavasti vieläkin enemmän. Capoeirakouluja ja -tyylejä saattaa nykyään löytyä useita Skandinaviasta ja jopa pienemmistäkin kaupungeista.

Capoeira ei standardoitumisesta huolimatta ole ollut viime vuosikymmeninäkään aivan harmitonta touhua. Se on hyvin monimuotoista, ja turistin ulottumattomissa olevat Rio de Janeiron slummien rodat ovat nykyäänkin jotain aivan muuta kuin capoeirarodat Suomen kesäisissä puistoissa.

Capoeira on viimeisen kymmenen vuoden aikana^milloin? jatkanut voimakasta leviämistään ympäri maailmaa, ja seuroja on nykyään runsaasti kaikilla asutuilla mantereilla, likipitäen kaikissa maissa. Suomessa capoeiran harrastajia on oletettavasti noin 800, ja seuroja on suurimmissa kaupungeissa.^lähde?

• 
  Ginga-liike.
• 
  Aú de Frente -kärrynpyörä.
• 
  Martelo em Pe -potku.
• 
  Rasteira de Costa -potku.

Capoeira de angola -tyyli on pääosin rauhallisempaa, raskaampaa ja täynnä erilaisia riittejä sekä tapoja. Angola-tyylissä tärkeää ovat erilaiset tapahtumat, kuten passo-á-dois, jossa ottelijat kohtaavat hetkellisesti tiettyjen sääntöjen mukaan. Capoeira angolat ovat monitasoisia ja saattavat toisinaan kiihtyä erittäin nopeiksikin. Angola-tyyliä pidetään perinteisempänä capoeiran tyylinä.

Mestre Pastinhan (Vicente Ferreira Pastinha) elämäntyö hänen nimeämänsä capoeira de angola -tyylisuunnan kohdalla on myös ollut hyvin merkittävää capoeiran nykytilaa ajatellen. Mestre Pastinha avasi capoeira de angola -koulun vuonna 1941. Siellä Pastinhan ideologian mukaista capoeiraa alettiin opettaa ensimmäistä kertaa systemaattisesti. Pastinhan tavoitteena lienee ollut, samoin kuin Bimballa, säilyttää capoeiran kulttuurillinen rikkaus sekä samalla hankkia capoeiralle tietynlainen urheilullinen status. Pastinhan perintöä kunnioittavat nykyään monet capoeira de angola -tyylisuuntaa harjoittelevat capoeiraryhmät keltamustissa univormuissaan.

Mestre Pastinha tuli tunnetuksi capoeiran filosofina monien aforismiensa vuoksi. Mestre Pastinha sokeutui elämän loppuaikana ja kuoli 92 vuoden ikäisenä vuonna 1981 köyhänä ja hylättynä pienessä huoneessaan Brasilian viranomaisten suljettua Largo do Pelourinholla sijaitsevan koulun luvaten avustaa uuden koulun perustamisessa. Pastinha ei kuitenkaan koskaan saanut tätä luvattua koulua. Capoeira de angola jäi kuitenkin elämään.

Capoeira regional on tyyliltään nopeaa, ilmavaa ja akrobaattista. Regional-tyylin pelaajia voi nykyään nähdä useiden yhtyeiden musiikkivideoissa ja joissakin mainoksissa. Kuten angola-tyylissäkin, musiikki ja kulttuuri ovat tärkeässä osassa myös regional-tyylissä. Osittain laulut ovat samoja mutta esimerkiksi berimbaulla soitettava rytmi on erilaista sekä musiikin tahti on usein nopeampaa. Laulut lauletaan brasilianportugaliksi.

Bahiassa capoeiran erään osa-alueen koodisto muokkautui uudestaan, kun muista capoeiratyyleistä erottui regional-tyylisuunta 1930-luvulla. Capoeira regional -koulukunta henkilöityi hyvin vahvasti mestre Bimbaan (Manoel dos Reis Machado), joka lisäsi oppimaansa capoeiraan muista kamppailulajeista vaikutteina tulleita kamppailu- ja taistelutekniikoita, opetusmenetelmiä, uusia ottelumuotoja ja keskiluokkaisuutta. Esimerkiksi jogo de cinturan akrobaattiset ainekset toivat lajiin lisää näyttävyyttä. Bimban capoeira regional, kuten sitä nykyään kutsutaan, sai aluksi nimityksen "bahialainen taistelulaji" (port. luta regional baiana). Myöhemmin nimi capoeira regional vakiintui käytäntöön. Bimban esittelemiin uutuuksiin kuului opetusmenetelmien osalta esimerkiksi valmiiksi suunniteltuja pariharjoituksia, musiikissa Bimba ansioksi luetaan esimerkiksi íuna-rytmin kehittäminen. Bimban suurin saavutus lienee silti ollut capoeiran tietynlainen keskiluokkaistaminen erilaisten seremonioiden, avoimien kurssien ja kamppailullisen käyttäytymiskoodiston kautta.