Cape Bretonin saari
Cape Breton on saari Kanadan itärannikolla, Nova Scotian provinssissa. Nimi viittaa ranskan kielen sanaan Breton, joka tarkoittaa Bretagnea. Saaren erottaa mantereesta Canson salmi, jonka poikki on rakennettu pengerretty tie. Newfoundlandista saaren erottaa Cabotin salmi.
Maantiede
Saaren maasto kohoaa tasaisesti etelästä pohjoiseen; pohjoisimmassa osassa on ylänköalue, jonka korkein kohta White Hill on 532 metriä merenpinnasta. Saarella asuu noin 148 000 henkeä. Sen pinta-ala on 10 311 neliökilometriä. Suurin taajama on Sydneyn kaupunki, jossa toimii Cape Bretonin yliopisto.[1] Saarella on kansallispuisto, ja siellä järjestetään kelttiläisen musiikin festivaali.[2]
Historia
Cape Bretonin ensimmäiset eurooppalaisperäiset asukkaat olivat ranskalaisia siirtolaisia, jotka saapuivat saarelle vuonna 1710. Ranskalaisten vallan keskus saarella oli Louisbourgin linnoitus.[3]
Ison-Britannian kuningaskunta valloitti Cape Bretonin ranskalaisilta vuonna 1745, mutta palautti sen Ranskalle neljä vuotta myöhemmin. Cape Breton siirtyi pysyvästi brittien haltuun seitsenvuotisessa sodassa vuonna 1758, mikä vahvistettiin rauhansopimuksessa vuonna 1763.[3]
Yhdysvaltain vapaussodan päätyttyä Cape Bretoniin muutti jonkin verran sodan lojalisteja. Vuonna 1784 Cape Breton erotettiin Nova Scotiasta erilliseksi siirtokunnaksi, mutta se liitettiin uudelleen Nova Scotian siirtokuntaan vuonna 1820.[3]
Väestö
Vuonna 2001 saarella asui 147 454 henkeä. 95 % heistä oli valkoisia, 3,6 % mi'kmaq-intiaaneja, 0,7 % mustia ja 0,1 % arabeja. Suurimmat uskonnot ovat katolisuus (69 820) ja protestantismi (32 575). Saarella eli aikoinaan monia gaelin kielen puhujia, he puhuivat kanadangaelin murretta. Murteella on nykyisin noin 2 000 puhujaa ja se on vaarassa hävitä kokonaan.
Lähteet
- Olson, James Stuart; Shadle, Robert: Historical Dictionary of the British Empire. Greenwood Publishing Group, 1996. ISBN 978-0313279171. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
Viitteet
- Cape Breton University (Arkistoitu – Internet Archive)
- Visit Nova Scotia (Arkistoitu – Internet Archive)
- Olson & Shadle 1996, s. 247