Camilo José Cela

Cela opiskeli lääketiedettä ja jonkin verran filosofiaa ja kirjallisuutta Madridissa. Hän taisteli Espanjan sisällissodassa diktaattori Francon johtamissa kansallismielisten joukoissa ja muun muassa haavoittui rintamalla.[2] Sodan päätyttyä Cela toimi lehtimiehenä sekä erilaisissa tehtävissä julkisella sektorilla.

Cela avioitui vuonna 1944 María del Rosario Conde Picavean kanssa, jonka kanssa sai myös ainoan lapsensa, Camilo Josén, kaksi vuotta myöhemmin.

Vuonna 1977 Celasta tuli senaattori Espanjan parlamenttiin, mutta hänen poliittinen uransa katkesi vaaleissa kaksi vuotta myöhemmin.

Ensimmäisen romaaninsa, eksistentialistisen La Familia de Pascual Duarte (suom. Pascual Duarten perhe), Cela julkaisi vuonna 1942. Se oli ensimmäinen huomattava Espanjan sisällissodan jälkeen ilmestynyt romaani. Siinä kuvataan murhaan syyllistyneen miehen elämäntarinaa ja mietteitä. Peitellysti siinä arvostellaan oman aikansa yhteiskuntamoraalia, jossa sallitaan väkivaltaa. [3] Esikoisromaanin eksistentialismi jatkui seuraavassa teoksessa, Pabellón de reposo vuonna 1943 ja tätä seurasi niin ikään eksistentiaalinen Viaje a la Alcarria vuonna 1948.

Celan pääteoksena pidetty La colmena (suom. Mehiläispesä) ilmestyi vuonna 1951 Buenos Airesissa, Argentiinassa, sillä teos ei läpäissyt diktatuurin ajan Espanjan sensuuria, joka kielsi sen julkaisemisen sen sisältämien eroottisten kuvausten vuoksi. [2] Mehiläispesä merkitsi Celalle taiteellista käännettä, sillä siinä ei ole perinteistä juonirakennetta, vaan sen 160 henkilöhahmoa esitellään lyhyissä välähdysmäisissä katkelmissa. Kirjailija pyrkii osoittamaan, miten ihmisen elämä muotoutuu ympäristön elinolojen ja arvostusten pohjalta. Jos ihannemaailman ja todellisuuden välissä on suuri ero, joutuvat ihmiset ja koko yhteiskunta henkisesti hajanaiseen tilaan.[3]

Vuonna 1953 julkaistu Mrs. Caldwell habla con su hijo oli Celalle irtiotto realismista, ja tämän jälkeen kirjailija elelikin yli 15 vuotta hiljaiseloa kirjallisella rintamalla. Seuraavan romaaninsa, kokeellisen ja surrealistisen San Camilo 1936, Cela julkaisi vasta vuonna 1969. Hän kuvaa siinä väkevin ja kammottavin kuvin sisällissotaan ajautuvaa Espanjaa. samalla se on värikylläinen fresko seksuaalisuuden, rikosten, hulluuden ja sankaruuden maailmasta. Se on siten vastakohta Mehiläispesän yksitoikkoiselle ankeudelle.[3]

Hänen loppuajan tuotantonsa romaaneista tärkeimpiä ovat kaiketi Mazurca para dos muertos (1983, suom. Masurkka kahdelle kuolemalle) ja Cristo versus Arizona (1994). Mazurca on eräänlainen synteesi Celan koko tuotannosta. Juoni kiertyy kahden murhan ympärille ja sen päähenkilöt elävät viettiensä tahdottomina orjina. Näin Cela jällen korostaa ihmisten avuttomuutta ympäristönsä paineessa.[3]

Celan viimeiseksi julkaistuksi teokseksi jäi Madera de boj, jonka aiheena on Costa de la Muerten eli Kuoleman rannikon kalastajien elämä.

Celan taiteelle on ominaista huumori, joka pehmentää teosten raakaa ja usein veristä maailmaa. Kansan rakastamaksi Cela taas on tullut kotimaata ylistävien matkakirjojen kirjoittajana. [3]

• Espanjan kansallinen kirjallisuuspalkinto, 1984
• Premio Princesa de Asturias de las Letras (Espanjan prinssi Felipen kirjallisuuspalkinto), 1987
• Kirjallisuuden Nobel-palkinto, 1989 (Cela oli ollut Nobel-ehdokkaana jo vuonna 1982)
• Planeta-kirjakustantamon palkinto, 1994
• Cervantes-palkinto, 1995

• Antero Tiittula, Espanjalaisen kaunokirjallisuuden suomennoskentän rakentuminen vuosina 1945–2015, s. 70–72 sekä mainintoja muualla tekstissä, pro gradu, Helsingin yliopisto 2018
• Especial de elmundo.es (espanjaksi)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Camilo José Cela Wikimedia Commonsissa