Sävellaji

Vielä 1900-luvun alkupuolella ajateltiin finalistisesti, että 12 sävelen sävelasteikko on täydellinen asteikko, jota kohti kaikki asteikot pyrkivät. Muissa kulttuureissa esiintyneet asteikot, kuten pentatoninen asteikko, nähtiin vajaina tai puutteellisina. Esimerkiksi Kalevalan runomitta on nuotinnoksesta päätellen ajteltu vajaaksi G-duuriksi.[1]

Tonaalisuuden ihannointi johtui luultavasti luonnontieteisiin liittyvän ajattelutavan vaikutuksesta. Sävellajin täydellisyyttä selittämään fysiikalla, ihmisen fysiologialla ja psykologialla.[1]

Sävellaji on sidottu tiettyyn perussäveleen, kun taas vastaava sävelasteikko voidaan siirtää alkamaan mistä sävelestä hyvänsä. Jos esimerkiksi C-duurissa oleva teos siirretään eli transponoidaan puhdas kvintti ylöspäin, sen sävellaji muuttuu G-duuriksi. Koska sävelten keskinäiset korkeuserot pysyvät kuitenkin samana, on käytössä edelleen sama sävelasteikko, duuriasteikko.

Länsimaisessa musiikissa yleisimmät sävellajit ovat duuri ja molli. Molemmat perustuvat diatoniseen sävelasteikkoon, jossa on seitsemän sävelaskelta, mutta duurin ja mollin perussävel on eri kohdassa. Mollista on lisäksi käytössä eri muunnelmia. Tärkein ero mollin ja duurin välillä on toisen ja kolmannen sävelen välinen korkeusero: duurissa se on kokosävelaskelen, mollissa puolisävelaskelen suuruinen. Usein duuria kuulee luonnehdittavan "iloiseksi" ja mollia "surulliseksi" sävellajiksi. Musiikin tunnelmaan vaikuttavat tietysti monet muutkin tekijät kuin käytetty sävellaji.

Duuria ja mollia, joilla on sama perus­sävel, sanotaan muunnos­sävel­lajeiksi, esimerkiksi C-duuri ja c-molli. Duuria ja mollia, joilla on sama etumerkintä, sanotaan rinnakkais­sävel­lajeiksi, esimerkiksi C-duuri ja a-molli.

Duurisävellaji merkitään isolla kirjaimella, molli pienellä.

Katso myös: Etumerkki (musiikki)

C-duurissa ja luonnollisessa a-mollissa käytetään vain diatonisen perusasteikon säveliä C, D, E, F, G, A ja H, jotka esimerkiksi pianolla soitetaan valkoisilla koskettimilla (elleivät muut sävelet esiinny tilapäisesti muunnesävelinä). Muissa sävellajeissa ainakin osa sävelistä on korotettu tai alennettu, mikä nuottikirjoituksessa osoitetaan etumerkeillä, jotka sijoitetaan nuottiviivastolla jokaisen rivin alkuun. Etumerkkejä ovat ylennysmerkit, ristit ♯ ja alennusmerkit, b-merkit ♭.

Yhtenäisen nuottikirjoituksen ja selvyyden takia on sovittu, että etumerkit kirjoitetaan aina samaan järjestykseen (Ylennysten kirjoittaminen aloitetaan fisistä, alennusten kirjoittaminen aloitetaan b:stä). Nuottiviivaston edessä oleva avain määrää kiinteiden etumerkkien paikat nuottiviivastolla; esimerkiksi sävelet dis ja des kirjoitetaan diskanttiavaimella 4. viivalle, eli kvinttiä ylemmäs avaimen määrittämän g-sävelen viivasta. Etumerkkejä ei voida aina kirjoittaa samaan muotoon, esimerkiksi tenoriavaimella fis ja gis joudutaan kirjoittamaan oktaavia alemmas , jottei etumerkkejä jouduttaisi kirjoittamaan apuviivoille. [2]

Ylennysmerkkiset sävellajit

Ristimerkkiset sävellajit muodostavat sarjan, jossa jokaisen sävellajin perussävel on sama kuin edellisen viides sävel eli dominantti. Jokaisessa sävellajissa on yksi ylennetty sävel enemmän kuin edellisessä. Ne ovat:

• G-duuri ja e-molli: yksi risti, korotettu sävel fis;
• D-duuri ja h-molli: kaksi ristiä, korotetut sävelet fis ja cis;
• A-duuri ja fis-molli: kolme ristiä, korotetut sävelet fis, cis ja gis;
• E-duuri ja cis-molli: neljä ristiä, korotetut sävelet fis, cis, gis ja dis;
• H-duuri ja gis-molli: viisi ristiä, korotetut sävelet fis, cis, gis, dis ja ais;
• Fis-duuri ja dis-molli: kuusi ristiä, korotetut sävelet fis, cis, gis, dis, ais ja eis;
• Cis-duuri ja ais-molli: seitsemän ristiä, kaikki sävelet korotettuja.

Alennusmerkkiset sävellajit

Vastaavanlaisen sarjan muodostavat myös b-merkkiset sävellajit. Tällöin kuitenkin jokaisen sävellajin perussävel on sama kuin edellisen neljäs sävel eli subdominantti. Ne ovat:

• F-duuri ja d-molli: yksi , alennettu sävel b;
• B-duuri ja g-molli: kaksi :tä, alennetut sävelet b ja es;
• Es-duuri ja c-molli: kolme :tä, alennetut sävelet b, es ja as;
• As-duuri ja f-molli: neljä :tä, alennetut sävelet b, es, as ja des;
• Des-duuri ja b-molli: viisi :tä, alennetut sävelet b, es, as, des ja ges;
• Ges-duuri ja es-molli: kuusi :tä, alennetut sävelet b, es, as, des, ges ja ces;
• Ces-duuri ja as-molli: seitsemän :tä, kaikki sävelet alennettuja.

B tarkoittaa alennettua H:ta.

Luettelo duuri- ja mollisävellajeista

Sävellajit ja niiden etumerkinnät:

etumerkintä	7 ♭ +fes	6 ♭ +ces	5 ♭ +ges	4 ♭ +des	3 ♭ +as	2 ♭ +es	1 ♭ b	0 ♭/♯	1 ♯ fis	2 ♯ +cis	3 ♯ +gis	4 ♯ +dis	5 ♯ +ais	6 ♯ +eis	7 ♯ +his
duurit	Ces	Ges	Des	As	Es	B	F	C	G	D	A	E	H	Fis	Cis
mollit	as	es	b	f	c	g	d	a	e	h	fis	cis	gis	dis	ais

Huomattava on, että molleissa 7. sävel on tavallisimmin korotettuna (harmoninen molli). Tätä ei kuitenkaan osoiteta nuottien alkuun merkityllä etumerkinnällä, vaan tarvittava ylennys- tai palautusmerkki sijoitetaan välittömästi nuotin eteen ikään kuin kyseessä olisi tilapäinen muunnesävel.

Kvinttiympyrä, john on merkitty duuri- ja mollisävellajit. (Tässä on käytetty englantilaista sävelten nimistöä, ja sen mukaisesti B merkitsee alentamatonta säveltä, josta Suomessakin vanhastaan käytetyssä saksalaisessa nimistössä käytetään merkintää H.)

Eri sävellajeja ja niiden etumerkintöjä voidaan havainnollistaa kvinttiympyrän avulla. Siinä ne on sijoitettu ympyrän kehälle siten, että ylimpänä on C-duuri ja a-molli, joissa ei ole etumerkkejä. Siitä myötäpäivään kierrettäessä seuraavan sävellajin perussävel on aina sama kuin edellisen viides eli huippusävel, vastapäivään kierrettäessä taas sama kuin edellisen neljäs sävel. Tällöin korotusmerkkiset sävellajit sijoittuvat ympyrän oikealle, alennusmerkkiset taas vasemmalle puoliskolle, kummatkin etumerkkien lukumäärän mukaisessa järjestyksessä: mitä enemmän sävellajissa on etumerkkejä, sitä kauemmas se sijoittuu ympyrän korkeimmasta kohdasta. Alimpana ovat toisiaan enharmonisesti vastaavat Fis- ja Ges-duurit sekä dis- ja es-mollit, joissa etumerkkejä on kuusi.

Duurin ja mollin ohella puhutaan kirkkosävellajeista, jotka olivat yleisiä keskiajan ja renessanssin musiikissa. Nämä pohjautuvat myös diatoniseen asteikkoon, mutta perussävel on kussakin kirkkosävellajissa eri kohdassa.

Pääartikkeli: Tasaviritys

Diatoninen asteikko voidaan määritellä myös sävelten taajuuksien suhteiden avulla. Ns. puhtaasti viritetyssä duuriasteikossa taajuuksien suhteet ovat 24 : 27 : 30 : 32 : 36: 40 : 45 : 48. Täten asteikkoon kuuluu kolme duurikolmisointua, joiden pohjasävelinä ovat asteikon ensimmäinen, neljäs ja viides sävel; niissä kaikissa suhdeluvut ovat 4 : 5 : 6.

Useimmissa länsimaisen musiikin soittimissa käytetään tasavireistä asteikkoa, jossa taajuuksien suhteet poikkeavat näistä hieman. Monet ovat sitä mieltä, että tasavireisellä asteikolla soitettuina eri sävellajeilla ei ole erityispiirteitä tunnelman tai muiden musiikillisten ominaisuuksiensa suhteen. Joissakin vaihtoehtoisissa viritysjärjestelmissä sävellajeilla on selviä omia erityispiirteitä[3].

Pääartikkeli: Transponointi

Musiikkikappaleiden sävellajeja joudutaan usein muuttamaan laulajien tarpeisiin, sillä sävellajin tulee sisältää laulajalle sopivia säveliä. Sävellajin muuttamista matalammaksi tai korkeammaksi kutsutaan transponoinniksi. Kappaleen alkuperäisesittäjä on voinut olla korkeaäänisempi ja korkeiden sävelien laulaminen osoittautuu vaikeaksi tai kappaleen alkuperäisesittäjä on ollut matalaäänisempi ja matalien sävelien laulaminen osoittautuu vaikeaksi.[4] Sopraanolle sopivat sävelet C4-G5, altolle A3-C5, tenorille C3-G4 ja bassolle G2-C4.[5] Laulajien vahvuusalueista voi esimerkiksi päätellä, että sopraanolle ja tenorille sopivat samat C- ja G-säveliä sisältävät sävellajit, mutta sopraano vain laulaa saman sävellajin oktaavia ylempää kuin tenori ja tenori vastaavasti oktaavia alempaa kuin sopraano. Oktaavin verran korottamisesta käytetään merkintää 8va ja oktaavin verran alentamisesta merkintöjä 8va bassa tai 8vb[6].

Spotify-musiikkipalvelun yli 30 miljoonasta musiikkikappaleesta tehdyn analyysin mukaan G-duuri on yleisin sävellaji. Toiseksi yleisin sävellaji on (etumerkitön) C-duuri. Mollisävellajit ovat duurisävellajeja harvinaisempia ja niistä yleisin on a-molli (C-duurin rinnakkaismolli). Toiseksi yleisin mollisävellaji on e-molli (G-duurin rinnakkaismolli). Kitaran ja pianon yleisyys soittimina läntisessä nykymusiikissa vaikuttanevat niille soveltuvien sävellajien valintaan.[7]