Córdoban kalifaatti

Damaskoksen umaijadikalifaatin kaaduttua vuonna 750 dynastian perillinen Abd ar-Rahman I siirtyi Espanjaan, jossa voitti pitkäaikaisessa sodassa paikalliset muslimihallitsijat ja perusti Córdoban emiraatin.

Kun Pohjois-Afrikkaan oli vuonna 909 syntynyt ismailiittišiialaisten fatimidien kalifaatti, Abd al-Rahman III (912–961 julistautui myös kalifiksi vuonna 929. Hän vahvisti sotaväkeään tuomalla Espanjaan berbereitä ja orjasotilaita, joita käytti arabiklaanien vastapainona. Emiirin sotaretket tuottivat tulosta. Hän alisti valtaansa kapinoivia kaupunkeja ja menestyi myös Pohjois-Espanjan pieniä kristittyjä valtioita vastaan. Rikkaiden perheiden pakkosiirto Córdobaan lisäsi pääkaupungin loistoa. Abd al-Rahman III rakennutti laajan palatsikompleksin nimeltä Madῑnat al-Zahra seitsemän kilometrin päähän kaupungista. Córdobaan tuotiin ylellisyystarvikkeita Lähi-idästä, mutta niitä tuotettiin myös paikallisesti.

Vuonna 995 maurit hävittivät Barcelonan ja 997 Santiago de Compostelan. Viimeisen kalifin Hisham III:n jälkeen valtakunta hajosi itsenäisiin taifoihin, joista alueeltaan supistunut Córdoba muodosti vain yhden. [1]

Kalifaatin asukkaista vain pieni osa oli arabeja. Toisuskoiset alamaiset saivat pitää uskontonsa, mutta heidät oli alistettu toisen luokan kansalaisiksi eli dhimmeiksi. Hallitsija oli yksinvaltias ja hänen valtansa perustana olivat orjasotilaat ja palkkasoturit. Arabien mukanaan tuoma klaaniyhteiskunta oli altis sisällissodille, joita käytiin melkein jatkuvasti. [2][1]

Cordoban moskeija ("La Mezquita") on nykyään museo ja sen keskellä on kristillinen katedraali.

Kalifaatin talous perustui kauppaan, kehittyneeseen käsityöläisyyteen ja uusimpiin maanviljelytekniikoihin. Vuosia 929–975 pidetään Córdoban kalifaatin ja samalla al-Andalusin kultakautena. Córdoba oli tuolloin arabimaailman merkittävin keskus Bagdadin ohella. Suuren moskeijan koon perusteella arvioituna kaupungin väkiluku oli 700-luvun lopulla noin 4 000.[3] Seuraavilla vuosisadoilla väkimäärä kuitenkin kasvoi.

Kalifi palkkasi juutalaisia tärkeisiin hallintovirkoihin hoviinsa. Tämä oli keino vähentää palatsivallankumouksen riskiä eikä johtunut kalifin arvomaailman suvaitsevaisuudesta.[4] Samasta syystä kalifit nimittivät orjia korkeisiin sotilasvirkoihin. Kalifaatti oli epävakaa sortoyhteiskunta, jonka myönteinen jälkimaine syntyi islamilaisten historioitsijoiden nostalgiasta menetettyä maata kohtaan.[4]

Kalifi Al-Hakam II:n perustamassa kirjastossa oli 400 000 nidettä, kertoi arabihistorioitsija al-Maqqari 600 vuotta myöhemmin.[5] Tietoon on suhtauduttu luottavasti,[6] mutta historioitsija Roger Collins pitää sitä liioitteluna[7] ja Maqqarin luetteloimia muitakin lukuja absurdeina.[8] Luku neljä ja sen kerrannaiset tarkoittavat seemiläisissä kielissä, että jotain on "paljon".[9]

• Abd ar-Rahman III – 929–961
• Al-Hakam II – 961–976
• Hisham II – 976–1009
• Muhammad II – 1009
• Sulayman ibn al-Hakam – 1009–1010
• Hisham II al-Hakam, uudestaan – 1010–1013
• Sulayman ibn al-Hakam, uudestaan – 1013–1016
• Abd ar-Rahman IV – 1021–1022
• Abd ar-Rahman V – 1022–1023
• Muhammad III – 1023–1024
• Hisham III – 1027–1031

• Al-Andalus

• Collins, Roger: The Arab Conquest of Spain 710–797. Blackwell, 1989. ISBN 0-631-19405-3.
• Collins, Roger: Caliphs and Kings. Spain, 796–1031. Wiley, 2014. ISBN 978-1-118-73001-0. (englanniksi)
• Al-Maqqari: The history of the Mohammedan Dynasties of Spain. Volume 1. Kääntänyt P. de Gayangos. Oriental translation fund. Google-kirjat,, 1628–1630.. Teoksen verkkoversio.
• Menocal, Maria Rosa: Ornament of the world. How muslims, jews, and christians created a culture of tolerance in medieval Spain. Back Bay Books, 2002. ISBN 978-0-316-16871-7.
• Öhrnberg, Kaj: Aleksandrian kirjasto ja arabit. Tieteessä tapahtuu, 5, 2001. Artikkelin verkkoversio.