Burkina Faso

Suuri moskeija Bobo-Dioulassossa.

Burkina Fason varhaista historiaa tunnetaan vain paloittain, ja varhaiset todisteet ovat lähinnä kivikirveitä. Lobien ja bobojen esivanhemmat olivat varhaisimpia maanviljelijöitä. He asettuivat noin vuoden 1100 tienoilla Musta-Voltan länsipuolelle. He eivät vielä perustaneet keskusvaltaisia valtioita, mutta 1400-luvulla uudet tulokkaat, gurmat ja mosit järjestäytyivät valtakunniksi. Mosi-kuningaskunnista oli Burkina Fason keskiosissa sijainnut Ouagadougou, jota johti hallitsija, morho naba. Ouagadougou perustettiin 1400-luvun lopulla, ja monet muut yhteisöt sulautuivat hiljalleen mosi-kuningaskuntiin.[11][12]

Mosit laajensivat 1500-luvulla alueitaan Saheliin, mutta pohjoisessa heitä oli vastassa Sonni Ali Berin hallitsema Songhai. Ouagadougou pystyi vastustamaan Songhain pyrkimystä käännyttää moseja islamiin, minkä seurauksena Voltajoen alue on muuta Sahelia vähemmän islamisoitunut.[12] He pystyivät näin puolustamaan perinteistä animistista uskoaan.[6]

Britannia ja Ranska kilpailivat 1800-luvun lopulla Länsi-Afrikan sisämaiden hallinnasta. Ranskalainen tutkimusmatkailija Louis-Gustave Binger vieraili 1887 Ouagadougoussa. Hän ei ollut vakuuttunut mosien vauraudesta, mutta piti aluetta mahdollisena työvoimareservinä ranskalaisten muille pyrkimyksille. Työvoimaa tarvittiin erityisesti puuvillan viljelyyn viljavan Nigerjoen laaksossa, jossa asutus oli harvaa. Binger teki sopimuksen Kong-valtakunnan hallitsijan kanssa, ja seuraavien vuosien aikana ranskalaiset valtasivat monia osia Burkian Fasosta. Ouagadougoun ranskalaiset polttivat 1896. Ranska ja Britannia tekivät 1898 sopimuksen, joka takasi Ranskalle Voltajoen yläjuoksun alueen. Se asetettiin ensin sotilasalueeksi, mutta vuonna 1904 se liitettiin osana Ylä-Senegalin ja Nigerin siirtomaata, jota hallinnoitiin Bamakosta.[12]

Ranska jakoi Burkina Fason piirien, mutta antoi paikallisten päälliköiden pitää asemansa.[11] Ranska tarvitsi päälliköitä verojen ja työvoiman keräämistä varten. Ranskan Ylä-Vollasta tuli vuonna 1919 oma siirtomaansa. Sen uutta pääkaupunkia Ouagadougouta kehitettiin hallintokeskukseksi, mutta muuten Ranskaa ei kiinnostanut alueen modernisointi. Ylä-Volta nähtiin edelleen lähinnä työvoimareservinä. Ylä-Volta kärsi 1920-luvun lopulla kuivuudesta, ja lopulta siirtomaa ajautui taloudellisiin vaikeuksiin, minkä takia se hajotettiin syyskuussa 1932 ja liitettiin naapurisiirtomaihin.[12] Oma siirtomaansa siitä tuli uudestaan vuonna 1947.[11]

Itsenäisyysvaatimukset alkoivat 1950-luvulla Ranskan siirtomaissa voimistumaan, mutta vuonna 1959 Ylä-Voltan ministerivaltuuston johtajaksi valittu Maurice Yaméogo olisi halunnut ajaa maltillisempaa linjaa. Hän ei uskonut, että Ylä-Volta olisi vielä tuolloin ollut valmis täyteen itsenäisyyteensä. Ranska kuitenkin halusi vetäytyä Länsi-Afrikasta, ja Ylä-Volta itsenäistyi 5. elokuuta 1960. Yaméogo nousi maan ensimmäiseksi presidentiksi.[12]

Yaméogo otti Ylä-Voltan itsevaltiaasti hallintaansa ja ajoi alas monipuoluejärjestelmän. Yaméogon hallinta kaatui kuitenkin vuonna 1966, kun everstiluutnantti Sangoulé Lamizanan johtama ryhmä teki sotilasvallankaappauksen lakkoaaltojen seurauksena. Seuraavatkaan hallinnot eivät pystyneet kehittämään Ylä-Voltaa, ja sotilasvallankaappauksista on tullut arkea.[12] Lamizanan presidenttiyttä jatkettiin avoimissa vaaleissa 1978, mutta 1980 eversti Saye Zerbon johtama sotilaskaappaus syrjäytti Lamizanan. Uudet vallankaappaukset toivat 1982 valtaan ensin Jean-Baptiste Ouédraogon ja sitten seuraavana vuonna kapteeni Thomas Sankaran.[13]

Sankara oli aiempia johtajia vallankumouksellisempi. Hän muutti maan nimen Burkina Fasoksi, leikkasi kaikkien ylempien virkahenkilöiden palkkoja, lahjoitti pois hallinnon luksusautot ja edesti naisten asemaa. Hän muun muassa valitsi viisi naista hallitukseen ja aloitti naisten sukuelinten silpomisen vastaisen kampanja. Sankara panosti myös kouluihin, terveysasemiin ja maanviljelyyn, mikä nosti maan elinoloja. Hän pyrki samalla estämään uuskolonialismin ja imperialismin leviämistä maahan, ja lopulta ajoi käytännössä monet merkittävimmät burkinafasolaiset yrittäjät pois maasta ja suututti monet mosipäälliköt, jotka eivät halunneet päästä eroon maaseudun feodalismista eivätkä patriarkaatista.[12] Jännitteet rajanaapuri Malin kanssa puolestaan purkautuivat joulupäivänä 1985 alkaneeseen viiden päivän rajasotaan (”Joulusota”), joka vaati noin 100 kuolonuhria.[14] Sankara hallinto alkoi menettää suosiotaan, kun valta alkoi keskittyä turhan pienelle ydinjoukolle. Hän kuoli sotilasvallankaappauksessa 15. lokakuuta 1987. Blaise Compaoré nousi Burkina Fason johtoon.[11]

Compaoré lupasi korjata Sankaran tekemät vallankumoukselliset muutokset ja pyrkikin sopimaan mosien, asevoimien, yritysjohtajien ja lahjoittajamaiden kanssa. Vuoden 1990 perustuslaki salli jälleen monipuoluejärjestelmän, mutta Compaoré jatkoi toisinajattelijoiden vainoa. Oppositiopuolueet boikotoivatkin siksi joulukuun 1991 presidentinvaaleja, jotka Compaoré voitti helposti.[12] Hallinnosta tuli kuitenkin epäsuosittu, mihin vaikutti muun muassa journalisti Norbert Zongon murha. Burkina Faso ajautui 2000-luvun alussa poliittiseen epävakauteen, ja taloutta vaikeutti 2002 syttynyt Norsunluurannikon sisällissota.[11]

Burkina Fasossa syntyi jälleen 2010-luvulla massiivisia protesteja. Ne lähtivät liikkeelle, kun nuori mies kuoli 2011 santarmien hallussa. Kaksi vuotta myöhemmin kymmenettuhannet ihmiset protestoivat kaduilla, kun Compaorén epäiltiin muuttavan perustuslakia salliakseen itselleen jälleen uuden valtakauden. Mielenosoittajat valtasivat parlamenttirakennuksen 30. lokakuuta 2014, ja seuraavana päivänä armeija pakotti Compaorén eroamaan.[15] Sotilasjuntan jälkeen väliaikaiseksi siviilipresidentiksi nimitettiin entinen ulkoministeri Michel Kafando. Hän torjui uuden kaappausyrityksen syksyllä 2015 ja luovutti vuoden lopussa vallan seuraajalleen, marraskuun presidentinvaaleilla valitulle Roch Marc Christian Kaborélle.[13][16]

Tammikuun 2023 lopulla sotilasjuntta vaati Ranskan sotajoukkojen vetäytymistä pois Burkina Fasosta kuukauden kuluessa. Ranskalla on noin 400 erikoisjoukkojen sotilasta, jotka taistelevat al-Qaidaa ja Isisia vastaan. Satoja ihmisiä osallistui mielenosoitukseen, jossa oli esillä Malin ja Guinean johtajien, sekä Vladimir Putinin kuvia. Mielenosoituksen järjestäjä sanoi, että halutaan osoittaa tukea burkinalaiselle sotilasvallankaappauksen johtajalle kapteeni Ibrahim Traorelle ja islamisteja vastaan taisteleville turvallisuusjoukoille.[17] Ranskan vastainen ilmapiiri kasvoi syksystä 2022 alkaen Burkina Fasossa.[18]

Burkina Faso on semipresidentiaalinen tasavalta. Presidentti valitaan perustuslain mukaan joka viides vuosi. Ennen valtakausi oli seitsemän vuotta, mutta vuonna 2000 tehdyn perustuslakiuudistuksen myötä sitä lyhennettiin kahdella vuodella.[19] Roch Marc Christian Kaboré valittiin marraskuussa 2020 toistamiseen presidentiksi.[20] Hänet kuitenkin syrjäytettiin tammikuussa 2022 vallankaappauksessa, minkä seurauksena myös perustuslaki hyllytettiin sekä parlamentti ja hallitus hajotettiin.[21]

Burkina Fason yksikamariseen parlamenttiin valitaan 127 edustajaa viiden vuoden välein.[20] Parlamentin asema on suhteellisen heikko vahvan presidentin seurauksena, eikä se ole myöskään tehokas organisaatio.[22] Maan viimeisimpiä vaaleja on pidetty suhteellisen vapaina, vaikka niissä on ollut joitain pieniä epäselvyyksiä. Vuoden 2020 vaaleissa MPP sai 56 paikkaa ja CDP 20 paikkaa.[20] Vaaleissa oli mukana 61 puoluetta, mutta MPP ja CDP:llä selvästi suurimmat resurssit ja mahdollisuudet päästä mediaan sekä laaja tukiverkosto, mikä vaikeuttaa muiden puolueiden mahdollisuuksia.[23]

Freedom Housen piti ennen vuoden 2022 vallankaappausta Burkina Fasoa osittain vapaana maana, jonka kehittymistä vuosien 2015 ja 2020 vaalit ovat auttaneet.[20] Sotilashallitus määräsi esimerkiksi joulukuun 2022 alussa Radio France Internationalen (RFI) keskeyttämään lähetyksensä. Hallitus syytti sitä väärien uutisten levittämisestä ja äänen antamisesta islamistisille militanteille.[26][27] Joulukuussa 2022 sotilasjuntta karkotti maasta YK:n korkean edustajan ja tammikuussa 2023 Ranskan suurlähettilään.[28][29] Ranskan sijaan juntan sotilasjohtaja Ibrahim Traore avasi maan suhteita muihin maihin, erityisesti Venäjään.[29] Huhtikuussa 2023 sotilasjuntta karkotti maasta ranskalaisten lehtien Le Monde ja Libération toimittajat.[30]

Burkina Fason ihmisoikeus- ja turvallisuustilannetta puolestaan vaikeuttaa islamistit ja terrorismia vastaan taistelevat turvallisuusjoukot ja muut aseelliset joukot.[31] Vaikein tilanne on maan pohjoisosassa, mutta myös maan itäosien turvallisuus on heikentynyt 2010-luvun lopulla.[32] Suur-Saharan islamilainen valtio -nimellä tunnettu islamistiryhmittymä tappoi vuoden 2021 aikana satoja ihmisiä. Kodeistaan joutui pakenemaan yli 230 000 ihmistä, minkä seurauksena vuosien 2016–2021 aikana yli 1,4 miljoonaa ihmistä on ajautunut maansisäiseen pakolaisuuteen.[31]

Burkinafasolainen grioottilaulaja

Ouagadougoussa sijaitseva Marttyyrien muistomerkki

Burkina Fason jokaisella etnisellä ryhmällä on omat musiikkiperinteensä. Maan kansallislaulu on Le Ditanye, jonka sanoitti maan entinen presidentti Thomas Sankara.[48] Ouagadougoussa sijaitsee kansallinen musiikkimuseo, jossa säilytetään muun muassa useita uniikkeja burkinafasolaiselle musiikkikulttuurille ominaisia soittimia.[49]

Niin suuri osa väestöstä on pitkään ollut lukutaidottomia, että suullinen perinne on ollut keskeisessä osassa tarinoiden siirtämisessä sukupolvelta toiselle. Monilla etnisillä ryhmillä on ollut erityisiä tarinankertojia, toisissa ryhmissä perustarinat opetetaan nuorille aikuistumisen yhteydessä. Varsinaista kirjallista perinnettä edustavat Augustin Sondé Coulibally, Jean Baptiste Somé ja Monique Ilboudo.[6]

Burkina Fasossa on suullisen perinteen lisäksi monia erilaisia kansanperinteitä ja -taidetta. Mosit ovat esimerkiksi tunnettuja suurista antilooppinaamioistaansa, jotka voivat olla jopa kaksi metriä korkeita, ja bobot puolestaan perhosnaamioista. Burkina Fason kansallismuseossa on esillä paljon esineistöä eri etnisiltä ryhmiltä.[50]

Burkina Fason pääkaupunki, Ouagadougou, on ollut merkittävä afrikkalaisen elokuvateollisuuden kannalta. Siellä myös järjestetään joka toinen vuosi afrikkalaiset elokuvafestivaalit.[51][50] Tunnetuimpiin burkinafasolaisiin elokuvaohjaajiin kuuluu muiden muassa Idrissa Ouédraogo.[52]

Burkina Fason ehkä suosituin urheilulaji on jalkapallo, jota harrastaa maassa arviolta 600 000 ihmistä[53]. Maan miesten edustusjoukkue ei ole selviytynyt maailmanmestaruuskilpailuihin kertaakaan, mutta oli vuoden 1998 Afrikan-mestaruuskilpailuissa neljäs.[54] Burkina Faso on osallistunut olympialaisiin yhteensä seitsemän kertaa vuoden 1972 kisoista lähtien, mutta ei ole voittanut yhtäkään mitalia.[55]

Jalkapallon lisäksi myös yleisurheilu on saanut suosiota Burkina Fasossa.[54] Maan edustajat eivät ole saaneet suurta menestystä MM- tai olympiakisoissa, mutta se on saanut muutamia mitaleita Afrikan-mestaruuskilpailuista.[56] Kansainvälisellä tasolla menestynyt, nykyisin Belgiaa edustava pikajuoksija Élodie Ouédraogo on syntyperältään burkinalainen.