Bunraku

Bunraku on perinteinen japanilainen nukketeatterin muoto. Bunraku kehittyi Japanin Edo-kaudella 1600-luvulla yhdistäen nukketeatterin jōruriin eli musikaaliseen kertomaperinteeseen. Bunrakua esittävät kertoja eli tayū ja nukkejen liikuttajat, ja esitystä säestää shamisenin soittaja. Bunraku on kuulunut vuodesta 2008 Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon.

Bunraku-teatterin nuken liikuttajia.

Historia
Nuken pää.

Bunraku sai alkunsa Japanin historian Edo-kaudella.[1] Nukketeatterilla on japanissa bunrakua pidempi historia. Se levisi Japaniin mahdollisesti jo 1000-luvun paikkeilla Keski-Aasiasta.[2] Bunraku kehittyi 1600-luvulla, jolloin nukketeatteriin liitettiin jōrurin musikaalinen kertomaperinne.[3] Huomattava vaikutus bunrakun syntymiseen oli Tōdō-killan sokeilla muusikoilla. Shamisenin soittamiseen erikoistunut muusikko Sawazumi Kengyō alkoi esittää Jōruri hime monogataria shamisenilla vanhemman biwan sijaan. Tästä sai alkunsa suosituksi tullut jōruri, jota esitettiin maksavalle yleisölle.[1]

Kuuntelijoiden houkuttelemiseksi taidemuotoa vietiin edelleen eteenpäin, ja lopulta sen esityksiin alettiin lisätä visuaalisena elementtinä nukkeja. Näin syntynyttä ningyō jōruria kehittivät edelleen omaksi teatterityypikseen näytelmäkirjailija Chikamatsu Monzaemon ja shamisenin soittaja Takemoto Gidayū. Takemoto loi jōruri-musiikin pohjalle uuden musiikinlajinsa, joka sai nimen gidayūbushi. Japanin historian ensimmäisten näytelmäkirjailijoiden joukkoon lukeutuva Chikamatsu vakiinnutti bunraku-teatterin käytännöt. Hänen sentimentaaliset tarinansa tulivat suosituksi, ja bunrakusta oli jo 1700-luvulla suosittua japanilaista näyttämötaidetta.[1]

Bunraku Gekijō Osakassa.

Bunraku kehittyi edelleen nykyiseen muotoonsa eri teatterien kilpaillessa keskenään katsojista. Osakassa Takemoto-teatterin kanssa kilpaili Toyotake Wakatayūn Toyotake-teatteri. Alun perin varsin yksinkertaiset nuket ja lavatekniikka muuttuivat monimutkaiseksi kokonaisuudeksi.[1] 1700-luvun jälkeen bunraku taantui jonkin verran taitavien näytelmäkirjailijoiden puutteessa. Kiinnostus bunrakuun kasvoi kuitenkin uudestaan 1900-luvulla. Vuonna 1963 kaksi kilpailevaa bunraku-teatteriryhmää perustivat bunraku-seuran Asahi-zan bunraku-teatterilla Osakassa. Nykyisin bunrakua esitetään esimerkiksi Osakan Kokuritsu Bunraku Gekijō -teatterilla.[2] Tokiossa on oma ryhmänsä ja heitä esiintyy ympäri Japania.[2] Awajin saarella on oma bunrakun perinteensä, jossa käytetään hieman muita suurempia nukkeja.[1] Vuonna 2008 bunraku lisättiin Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon.[3]

Piirteet
Tayū ja shamisenin soittaja.

Bunraku-esityksessä tarinallisesta sisällöstä vastaa kertoja eli tayū, joka esittää näytelmän vuorosanat ja kertoo lavan tapahtumat kolmannessa persoonassa. Tayū eläytyy eri hahmoihin eri äänillä ja puhetavoilla laulaen ja resitoiden eri tyyleillä ja äänialoilla. Äänen käytöllä on kolme yleistä tapaa, laulaminen (ji), puhe (kotoba) ja resitoiminen (iro). Tayū seuraa nukkejen liikuttajia, joita voi olla yhdellä nukella kolme. Nuken käsillä ja jaloilla on omat liikuttajansa. Nukkejen liikuttajat ovat nykyisin esillä lavalla.[1] Päätä ja oikeaa kättä liikuttava nuken pääliikuttaja pukeutuu perinteiseen 1700-luvun asuun, kun taas kaksi vasenta kättä ja jalkoja liikuttavaa apulaista pukeutuvat kokonaan mustaan. Kerrontaa säestää shamisenin soittaja, joka valitsee musiikkinsa dramaattisuuden tai melodisuuden näytelmän tapahtumista riippuen.[1]

Bunraku-näytelmät kertovat usein arkipäiväisistä asioista ja tragedioista. Tyypillinen näytelmä kertoo chōninista, joka ajautuu rakkauden takia ongelmiin yhteiskunnan tai virkavallan kanssa. Usein tarina päättyy rakastavaisten kaksoisitsemurhaan (shinjū). Arkipäiväisistä tarinoista käytetään nimeä sewamono. Bunraku-nätelmät voivat olla myös Edo-kauden historiallisia teemoja käsitteleviä jidaimono-näytelmiä, joissa esiintyvät samurait ja yläluokka. Jidaimono päättyy tavallisesti joko onnelliseen loppuun tai katastrofiin. Sewamono koostuu rakenteeltaan kolmesta näytöksestä ja jidaimono viidestä. Näytelmän kliimaksi on usein jo esityksen keskivaiheilla. Sen jälkeen on tanssillinen välisoitto ja lopulta tarinan kehittely loppuunsa.[1] Edo-kauden kaikkiaan 700 bunraku-näytelmästä 160 kuuluu edelleen esitettävien näytelmien joukkoon.[3] Bunrakun musiikissa painottuu etenkin melodisuus. Shamisenin soittaja soittaa melko vapaasti koko ajan laulua ja kerrontaa säestäen.[1]

Lähteet
  1. Lasse Lehtonen: Japanilainen musiikki : taiko-rumpujen kuminasta J-poppiin, s. 118-124. Gaudeamus, 2019. ISBN 978-952-345-010-3.
  2. Bunraku Encyclopaedia Britannica. Viitattu 26.6.2019. (englanniksi)
  3. Ningyo Johruri Bunraku puppet theatre Intangible Heritage. Unesco. Viitattu 26.6.2019. (englanniksi)

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.