Budō

Budō (jap. 武道, budō) on yhteisnimitys japanilaisille itsepuolustus- ja taistelutaidoille. Budolajeissa pyritään kehittämään harjoittelijan fysiikkaa ja kehollisia taitoja mutta myös harjoittelijaa henkisesti ja sosiaalisesti. Tässä budōn harjoittelu eroaa länsimaisesta kilpaurheilukäsitteestä, jossa harjoittelijan fyysistä suorituskykyä kehitetään kilpailussa pätemiseksi. Budōssa saatetaan kilpailla, mutta budōa ei harjoitella kilpailua varten, vaan kilpailu budōssa on vain yksi budōn harjoittelumuoto muiden joukossa, eikä edes tärkein niistä. Kaikissa budōlajeissa ei kilpailla, edes harjoittelumielessä. Budōn harjoittelua ei myöskään mielletä ikäsidonnaiseksi, vaan sitä on mahdollista harjoitella kuolemaan asti taidossa jatkuvasti kehittyen.

"Budō" kirjoitettuna kanjeilla

Yleistä budōsta

Usein budōkoulukunnat jaotellaan "perinteisiin" eli kobudo-koulukuntiin (ennen Meiji-restauraatiota perustetut koulukunnat) sekä "moderneihin" koulukuntiin (gendai budō). Perinteisellä budōlla tarkoitetaan bujutsuun kuuluvia taistelutaitokoulukuntia koryū , joita ovat esimerkiksi aseeton taistelu (jujutsu) , jousiammunta (kyūjutsu) ja miekkataidot (kenjutsu). Perinteinen budō oli tarkoitettu ensi sijassa taistelukentän taidoiksi. Modernia budoa edustavat tuoreemmat perinteet eli (gendai budō) kuten kendo, judo, jōdō, kyudō, iaido, aikido ja Shorinji Kempo, joista osassa on omia urheilullistettuja piirteitä.

Sana budō rakentuu japanilaisista sanoista bu (sota-, soturi) sekä dō (tie, polku). Sananmukaisesti se voidaan siis tulkita "soturin tie". Budō merkitsee sitä kurinalaista soturin tietä, jonka japanilainen taistelija on elämäntavakseen ottanut.

Yleisiä budolajeja

Budōn kehitys Bujutsusta

Meiji-restauraation vaikutus

Meiji-kauden koittaessa perinteisten bujutsu- ja taistelutaitojen tulevaisuus oli veitsenterällä. Japanin siirtyessä feodaaliajasta nykyaikaan kertarysäyksellä bujutsutaidot koettiin osaltaan tarpeettomiksi ja hallituksen kannalta vaarallisiksikin. Sekä hallituksen sisällä että ulkopuolella valikuttavat kiihkokansalliset ja militaristiset voimat pyrkivät käyttämään hyväkseen vanhojen perinteiden saavutuksia. Toisaalta monisatavuotista perinnettä ei haluttu kadottaa eikä tärvellä. Perinteisissä soturiluokan hyveissä (bushidō) koettiin olevan kansaa laajemmaltikin jalostava vaikutus.[1]

Budōn ja Bujutsun erot

Bujutsuharjoittelun ydinarvot feodaaliajan Japanissa olivat

  1. realistiset taistelukentän taidot,
  2. kurinalainen harjoittelu ja
  3. moraali/hyveet.

Meiji-kauden koittaessa bujutsutaidoista pudotettiin pois aiemmin tärkeimpänä vallinnut realistiset taistelukentän taidot ja vallitseviksi tavoitteiksi tulivat

  1. kurinalainen harjoittelu ja
  2. moraali/hyveet.

Klassisen budōn ydinarvot taasen olivat

  1. moraali/hyveet,
  2. kurinalainen harjoittelu sekä
  3. kauneus muodossa ja liikkeessä.

Nakamura Taisaburon (syntynyt 1912, Toyama-ryū kenjutsu tyylin mestari, opetti Toyaman sotilasakatemiassa), mukaan budolajeja ei voi verrata vanhoihin koryū bujutsun taistelutaitoihin vaan budolajit, kuten esimerkiksi moderni iaido, ovat etäytyneet iaijutsusta niin, että ne ovat käytännössä hyödyttömiä harjoitettaessa taistelutaitoa. Sen sijaan ne toimivat hänestä erinomaisina kehon ja mielen harjoituksen välineinä ja ovat edistyneiden harjoittelijoijen hyvin tekeminä vielä kaunista katseltavaa, mitä tehokkuutta hakevat bujutsutekniikat eivät useinkaan ole. [2]

Budōn määritelmä

Japanilaisen kulttuurin piirteet ovat erittäin vaikeasti – jos ollenkaan – erotettavissa budōlajeista. Tekniikan ja fysiikan harjoittelun lisäksi myös lajikulttuuri sekä historialliset piirteet ja kehityskulut ovat budōlajeissa opiskelun kohteina. Japanin budōliiton laatimassa Budōn peruskirjassa mainitaan seuraavaa: (kääntänyt suomeksi Jukka Helminen):

»Budō, joka pohjautuu muinaisen Japanin taisteluhenkeen, on perinteisen kulttuurin muoto, kehittynyt jutsusta (tekniikasta) dō:ksi (tieksi, elämäntavaksi) vuosisataisen historiallisen ja yhteiskunnallisen muutoksen kautta. Budōa kehitettäessä tulee noudattaa perinteisiä arvoja, pyrkiä oikeaan harjoitteluun, avustaa tutkimuksessa, ja tehdä parhaansa tämän perinteisen lajin kehittämiseksi ja säilyttämiseksi.»

Suurimmassa osassa budōlajeja tarkoituksena on tekniikkaa hiomalla kehittää yhtäaikaisesti niin harjoittelijan kehoa kuin mieltäkin. [3]. Tässä mielessä budōn harjoittelu muistuttaa Jungin teorioita individuaatio prosessista, jolloin budōlajeilla olisi vain välinearvo itsensä kehittämisessä ja kypsyttämisessä. Varsinkin kata-harjoittelussa kahden harjoittelijan keskinäinen vuorovaikutus toimii sosiaalisena vuoropuheluna, joka pakottaa harjoittelijan paitsi tutustumaan omaan itseensä, motiiveihinsa ja arvoihinsa myös kanssaharjoittelijan vastaaviin ominaisuuksiin ja samaistumaan myös tämän toimintaa johtaviin tunnetiloihin. [4]

Budon harjoittelu

Budon harjoittelu katsotaan yleisesti toiminnaksi jonka alettua vain kuoleman tulisi lopettaa harjoittelu. Kyseessä on siis koko elämä kestävä oppimistapahtuma, jossa opittava aines muotoutuu yhä uudestaan ja lähestyy täydellisyyttä sitä kuitenkaan saavuttamatta.

Budon harjoittelun voi aloittaa periaatteessa missä iässä ja kunnossa tahansa. Teini- tai esiteini-iässä harjoittelu on kuitenkin hedelmällisintä, koska tuolloin sekä mieli että keho ovat vielä muovautumassa. Nishioka Tsuneo sensei (menkyo kaiden Shindō Musō-ryūssa) kertoo haastattelussa, miten budon oppiminen on erilaista ikäkausien vaihtuessa. Ennen kahtakymmentä ikävuotta mieli on taipuisa ottamaan vastaan opetusta, joka tapahtuu kehon muistin kautta. Sen jälkeen mielen on "hyväksyttävä" oppi, jotta edistystä tapahtuisi ja tekniikat toimisivat sulavasti ja oikealla hengellä ja ajoituksella. [5]

»It's harder to start budo after twenty years of age. The mind and body hardens. You can do it, but it's harder for the technique to enter your body. Past twenty, the techniques have to enter the mind first. It's best if your body learns without too much mind. Then the body remembers (karada de motte). It's the same for learning piano, and so on. So middle school to college are the most important years, the best time for learning.»
(Nishioka Tsuneo)

Budon harjoittelu (keiko) voidaan jakaa kolmeen osa-alueeseen[6]:

1. Katsomalla oppiminen (midori geiko), jossa oppilas seuraa kokeneemman harjoittelijan tekniikkaa ja oppii siitä.
2. Tekniikan opiskelu (kufu geiko), jossa opetellaan tuntemaan tekniikan yksityiskohdat. Opitusta tiedosta luodaan malli, jota pyritään toteuttamaan omassa harjoittelussa.
3. Liikkeiden toisto (kazu geiko), jossa luotu malli pyritään siirtämään omaan kehoon pitkäjänteisen harjoittelun ja lukuisten toistojen avulla.

Budōn elämänfilosofia

Budōn harjoittelija pyrkii tietoisesti budōharjoituksen avulla kehittämään maailmankuvaansa ja eheyttämään minäkuvaansa. Budōharjoituksen tarkoituksena on parantaa elämänlaatua ja -taitoa. Länsimaissa tätä muistuttaa C.G.Jungin elämänkaariteoria Individuaatio.[7] Budōharjoittelussa on viisi keskeistä käsitettä: keho Tai, tekniikka Gi, etäisyydet Ma-ai, sydän/mieli Kokoro ja elämänvoima Ki. Budōharjoittelulla pyritään kehittämään näiden käsitteiden sisältämiä taitoja sekä kykyä käyttää saavutettuja taitoja mielekkäästi ja tehokkaasti.

Budōlajeja pystyy harjoittamaan aktiivisena meditaationa. Tässä ei tarkoiteta vain harjoittelua edeltävää ja sen päättäävää mietiskelyä, mokusoa, vaan myös kovaa tekniikkaharjoitusta, jonka kuluessa pyritään tietoisesti pääsemään eroon mieleen tulevista häiritsevistä ajatuksista.

Budōharjoittelussa on mukana myös periaate, että harjoitteluasenne tulee pitää yllä myös harjoittelusalin, dōjōn, ulkopuolella, ja että harjoittelun tulokset on voitava tuoda mukaan jokapäiväistä elämää helpottamaan.

Lähteet
  • Koski Tapio: Liikunta elämäntapana ja henkisen kasvun välineenä - Filosofinen tutkimus liikunnan merkityksestä, esimerkkeinä jooga ja zen-budo. Tampere University press, 2000. ISBN 951-44-4872-3.
  • Klemola Timo: Taidon filosofia - Filosofian taito. Tampere University press, 2005. ISBN 951-44-5906-7.
  • Klemola Timo: Karate-Do. Otava, 1988. ISBN 951-1-09973-6.
  • Donn F. Draeger: Modern Bujutsu & Budo, vol. 3. Weatherhill, 1974. ISBN 0-8348-0351-8.
  • Oscar Ratti, Adele Westbrook: Secrets of the Samurai , A Survey of the Martial Arts of Feudal Japan. Castle Books, 1973. ISBN 0-7858-1073-0.
  • Diane Skoss (toim.): Koryu Bujutsu: Classical Warrior Traditions of Japan, volume 1. Koryu Books, 1997. ISBN 1-890536-04-0.

Viitteet
  1. Donn F. Draeger, Modern Bujutsu & Budo, vol. 3, sivu 56. Weatherhill, 1974
  2. Donn F. Draeger, Modern Bujutsu & Budo, vol. 3, sivu 67. Weatherhill, 1974
  3. Helminen Jukka: Budōn ohjaamisen perusteet, 1. tason ohjaajatutkinto, (3. Budō liikuntalajina ja sen filosofia) © Jukka Helminen 07.11.2006 (käännös Japanin Budōliiton Budōn peruskirjasta, Jukka Helminen), sivu 5.
  4. Diane Skoss (päätoimittaja), Koryu Bujutsu, Classical Warrior Traditions of Japan, 1995 sivut 38–57
  5. Goodin Charles C.: Tengu: The Legendary Mountain Goblins of Japan Furyu The Budo Journal. Viitattu 04.2.2008. en
  6. Bagge Leif: Kyudo - Japanilainen jousiammunta. Porvoon Julmapaino, 2001, 2. painos. ISBN 951-98366-0-8.
  7. Klemola Timo: Karate-Do, sivu 138. Otava, 1988

Kirjallisuutta
  • Kyllönen, Ari: Judon historia. Kuopio, 2003. ISBN 951-842-264-8.
  • Kyllönen, Ari: Judon heittotekniikat: Harai-goshi. Kuopio, 2010. ISBN 978-951-842-342-6.

Aiheesta muualla
Japanilaiset budokäsitteet

Atemi | Budō | Bujutsu | Chiburi | Dan-arvo | Dōjō | Gi | Hara | Kamae | Kata | Ki | Kiai | Kigurai | Kihon | Kirioroshi | Koryū | Kyū | Ma-ai | Nōtō | Nukitsuke | Menkyō kaiden | Metsuke | Mokuso | Musha shūgyō | Ryū | Ryūha | Ryūgi | Seme | Sensei | Shihanke | Shisei | Shōgō-arvo | Shu-ha-ri | Sōke | Suki | Sutemi | Tai | Uchidachi | Yudansha | Zanshin

This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.