Brusilovin hyökkäys

Ranskan armeijan jouduttua Verduniin 21. helmikuuta 1916 suuntautuneen Saksan hyökkäyksen kohteeksi pyrki Ranska vaikuttamaan Venäjään paineen keventämiseksi länsirintamalla siten, että Venäjä samanaikaisesti hyökkäisi itärintamalla, jolloin Saksa joutuisi siirtämään joukkojaan länsirintamalta itärintamalle Itävalta-Unkarin vahvistukseksi.

Verdunin pitäminen silloisen rintaman ulokkeena ei olisi ollut Ranskalle sotilaallisesti ehdottoman välttämätöntä suurin tappioin, mutta siitä oli muodostunut poliittinen Ranskan puolustuskyvyn vertauskuva, minkä vuoksi siitä olisi ollut poliittisesti vaikea luopua.

Ranskan painetta keventääkseen venäläiset hyökkäsivät Naruch-järvellä saksalaisia vastaan, mutta 19. maaliskuuta – 30. huhtikuuta 1916 kestänyt taistelu jäi ratkaisematta.

Rintamalinja 1916 ennen Brusilovin hyökkäystä

Sodanjohdon henkilökohtaisesti itselleen 1915 ottanut Venäjän keisari Nikolai II nimitti 29. maaliskuuta 1916 Aleksei Brusilovin komentajaksi kenraaliadjutantti ja ratsuväenkenraali Nikolai Nikolajevitšin sijaan luoteisrintamasta vastaavaksi komentajaksi. Jalkaväenkenraalit Aleksei Evert ja Aleksei Kuropatkin olivat vastustaneet hyökkäysajatusta vedoten raskaan tykistön puutteeseen ja tykinammusten vähäisyyteen.

Brusilovin komentamaan luoteisrintamaan kuuluivat Pripetin soilta pohjoisesta Romanian rajalle 8. (Aleksei Kaledin), 11. (Platon Letšitski), 7. (Dmitri Štšerbašev) ja 9. (Vladimir Saharov) armeija. Neljä armeijaa koostuivat 40 jalkaväkidivisioonasta ja 15 ratsuväkidivisioonasta. Venäjän armeijassa luoteisrintamalla oli noin 600 000 sotilasta, kun taas saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten puolella oli 500 000.

Vastapuolella olivat pohjoisesta etelään lueteltuina Itävallan 4. (arkkiherttua Joosef Ferdinand), 1. ja 2. armeija sekä itävaltalais-saksalainen eteläinen armeija (Bethomar) sekä Itävallan 7. armeija. Ne koostuivat 36 itävaltalaisesta- ja 2 saksalaisesta jalkaväkidivisioonasta sekä 11 ratsuväkidivisioonasta.

Brusilovin hyökkäyksen operatiivisena tavoitteena oli saavuttaa pohjoisessa Liettuassa Vilnan ja etelässä Ukrainan Volynissa sijaitsevan Kovelin taso. Kovel oli merkittävä rautateiden solmukohta, jonka haltuun saaminen olisi vaikeuttanut Itävalta-Unkarin sodankäyntiä joukkojen rintamantakaisen kuljetuksen ja ryhmittelyn suhteen.

Joukkojen eteneminen Brusilovin hyökkäyksessä.

Hyökkäys alkoi 4. kesäkuuta 1916 runsaalla viisi tuntia kestävällä tykistöammunnalla Brusilovin oikealla sivustalla Lutskia vastaan sekä Dnestr- ja Prut-jokien suuntaan vasemmalla. Ammunta oli kuitenkin laaja-alaista eikä itävaltalaisunkarilaisille tai saksalaisille muodostunut tarkkaa kuvaa hyökkäyksen painopisteestä.

Itävaltalaisten asemat olivat noin kilometrin syvät ja kolmeen peräkkäiseen linjaan rakennetut. Iltapäivällä venäläisten iskujoukot mursivat ensimmäisen linjan ja välittämättä jäljelle jääneistä itävaltalaisista jatkoivat toiselle ja kolmannelle linjalle. Iskujoukkojen jälkeen jäänyt tila pidettiin vapaana venäläisten tykistötulella ja reserveillä. Itävaltalaisten joukot joutuivat epäjärjestykseen, koska eivät kyenneet määrittämään hyökkäyksen pääsuuntaa.

Venäläisten murtokohtia oli niin monta, etteivät itävaltalaiset kyenneet keskittämään strategista reserviään, joka vaihtoi jatkuvasti paikkaa etulinjan takana. Erich von Falkenhayn ei edes kutsunut venäläisten taktiikkaa hyökkäykseksi, vaan väkivaltaiseksi tiedusteluksi.

Venäläisten 8. armeija tuli Lutskiin 6. kesäkuuta ja saivat sen haltuunsa kaksi päivää myöhemmin, minkä jälkeen venäläisten vangiksi oli joutunut jo 200 000 sotavankia. Venäläiset olivat edenneet kahdessa päivässä 50 kilometriä. Itävallan 4. armeija perääntyi. 4. armeijalta jäi 50 000 sotavankia ja sen alkuperäisestä 150 000 sotilaan vahvuudesta oli enää 27 000 jäljellä. Etelämmäs sijoitettu Venäjän 11. armeija valloitti Dubnon haitaten näin Itävallan strategisten reservien käyttöä.

Venäläisten 7. armeija jatkoi tykistöammuntoja kaksi päivää eikä päässyt etenemään.

Hyökkäyksen jatkomenestys oli laskettu kenraali Evertin suorittaman hyökkäyksen varaan, mutta sitä ei tullut ajoissa, jolloin Saksalle jäi aikaa kuljettaa lisäjoukkoja itärintamalla itävaltalaisten vahvistuksiksi. Erich von Falkenhayn onnistui taivuttamaan Itävallan armeijan komentajan sotamarsalkka Franz Conrad von Hötzendorfin luopumaan hyökkäyksestä Pohjois-Italiassa Italiaa vastaan ja siirtämään Itävallan joukkoja Galitsiaan lisävahvistuksiksi saksalaisten tapaan. Evert viimein 18. kesäkuuta aloitti heikohkon vastahyökkäyksen Brusilovin tueksi, mutta se ei menestynyt.

Noin 70 kilometriä lännempänä ollut Kovel tuli venäläisten haltuun 10. kesäkuuta. Saksalaiset tekivät vastahyökkäyksen pohjoisessa 16. kesäkuuta, mutta etenivät vain 15 kilometriä.

Itävallan 7. armeija etelässä teki vastarintaa, mutta Bukovinan Tšernovitš jäi venäläisten haltuun 18. kesäkuuta.

Alexander von Linsingenin johtamat joukot hyökkäsivät Kovelin eteläpuolella venäläisiä vastaan 24. heinäkuuta ja Brusilov lähti vastahyökkäykseen 28. heinäkuuta saavuttaen Karpaatit 20. syyskuuta mennessä etelässä.

Saksalaiset tekivät pohjoisessa uuden vastahyökkäyksen 28.7., mutta se tyrehtyi tykistötuen ja ammusten puutteeseen.

Raskaat taistelut jatkuivat Baranovicissa 2.–9. syyskuuta ja Kovelissa 28. heinäkuuta – 17. elokuuta. Itävallan 1. ja 2. armeija sekä itävaltalais-saksalainen eteläinen armeija vetäytyivät. 28. heinäkuuta Brusilovin hyökkäys jatkui ja venäläiset saivat haltuunsa saksalaisista lisävahvistuksista huolimatta jalansijan Karpaateille sekä koko Bukovinan. Nyt Paul von Hindenburgin komentamat joukot kuitenkin saivat rintaman vakiintumaan ja Brusilovin hyökkäys tyrehtyi.

Syyskuuhun mennessä venäläiset olivat edenneet 25 kilometristä 125 kilometriin, jolloin hyökkäys pysähtyi saksalaisten jouduttua lähettämään paikalle 15 divisioonaa. Ensimmäiset aktiividivisioonat 19. ja 10. lähetettiin melko pian kesäkuun 4. päivän jälkeen samoin kuin 11. baijerilaisdivisioona sekä 43. reserviläisdivisioona.

Syyskuussa hyökkäys jatkui jälleen, kun Romania hyökkäsi, mutta saksalaisten johdolla sekin pysähtyi 20. syyskuuta mennessä.

Venäläiset eivät lopulta saaneet Kovelia haltuunsa eivätkä etelämmästä Lviviä. Itävalta-Unkari hävisi 1 500 000 sotilasta, joista 400 000 vankeina. Venäjä puolestaan valtasi 25 000 neliökilometrin laajuisen alueen.

Kokonaisuutena Brusilovin hyökkäys oli menestys. Se pakotti Itävalta-Unkarin luopumaan hyökkäyksistä Italiaa vastaan ja lopulta myös Romania uskaltautui liittymään ensimmäiseen maailmansotaan ympärysvaltojen puolelle Itävalta-Unkaria ja Bulgariaa vastaan.

Brusilovin hyökkäys onnistui, ja taistelu on ainoa ensimmäisen maailmansodan suurista taisteluista, joka sai nimensä taistelun voittaneen komentajan mukaan.^lähde?

• A Soldier's Note Book 1914-1918, General A. A. Brusilov, 1930, London, MacMillan.
• The Eastern Front 1914-1917, Norman T. Stone, 1975, Hodder and Stoughton
• The Dictionary of the First World War, Stephen Pope and Elizabeth-Anne Wheal, 1995, New York, St. Martin's Press

• Первая мировая война: Пролог XX века. - М.: Наука, 1998. ISBN 5-02-010057-9 стр. 627-632
• Генерал от кавалерии А.А. Брусилов // Португальский P.M., Алексеев П.Д., Рунов В.А. Первая мировая война в жизнеописаниях русских военачальников / Под общ. ред. В.П. Маяцкого. - М.: Элакос, 1994. - С. 113- 158.

• Керсновский А.А. Четвертая Галицийская битва (Брусиловское наступление) // Керсновский А.А. История русской армии: В 4 т. Т. 4. - М.: Голос, 1994. -С. 32-64.

• Кузнецов Ф.Е. Брусиловекий прорыв. - М.: Госполитиздат, 1944. - 38 с.

• Первая мировая война: Сб. / Сост., предисл., коммент. С.Н. Семанова. - М.: Мол. гвардия, 1989. - 606 с. - (История Отечества в романах, повестях, документах. XX в.).

• Ростунов И.И. Генерал Брусилов. - М.: Воениздат, 1964. - 245 с.: ил.

• Семанов С.Н. Брусилов / Предисл. К.С. Москаленко. - М.: Мол. гвардия, 1980. - 318 с.: ил.- (Жизнь замечат. людей. Сер. биогр.; Вып. 8(604)).

• Соколов Ю.В. Алексей Алексеевич Брусилов // Вопр. истории. - 1988.- №11.- С. 80- 97.

• Шабанов В.М. А.А. Брусилов: [Судьба ген. рус. армии, впоследствии сов. военачальника А.А. Брусилова] // Воен.-ист. журн. - 1989. - №10.- С. 63- 65.

• Д.Л., Брусилов о себе и о своих судьях, "Воля России", 1924, N 18/19;