Brumairekuun 18. päivän vallankaappaus

Kaappauksen suunnittelivat Emmanuel Joseph Sieyès ja Charles Maurice de Talleyrand yhdessä Egyptin sotaretkeltä vastikään palanneen kenraali Bonaparten kanssa.[1] Puoli vuotta aiemmin direktorion jäseneksi valittu Sieyés oli avainasemassa Ranskan politiikassa. Hän halveksi voimassa olevaa vuoden III perustuslakia ja uskoi ainoastaan sotilaallisen kaappauksen pelastavan tasavallan jakobiinien tai monarkistien valtaantulolta. Hän oli aluksi taktisista syistä tehnyt yhteistyötä parlamentin jakobiinivähemmistön kanssa, mutta Bonaparten palattua 15. lokakuuta Ranskaan Sieyès saattoi ryhtyä valmistelemaan kaappausta. Suunnitelman taakse saatiin varakkaita rahoittajia.[2]

Brumairekuun 18. päivänä Ranskan lainsäädäntöelimen ylähuone eli vanhojen neuvosto päätti Sieyèsin ehdotuksesta kokoontua seuraavana päivänä yhdessä alahuoneen eli viidensadan neuvoston kanssa Pariisin ulkopuolella Saint-Cloudin palatsissa ollakseen turvassa väitetyltä jakobiinien salaliitolta. Tarkoituksena oli saada parlamentti paikkaan, jossa Bonaparten komentamat joukot voisivat painostaa sitä kenenkään puuttumatta asiaan.[1] Hänen veljensä Lucien Bonaparte oli hieman aiemmin järjestetty viidensadan neuvoston puhemieheksi ja myös vanhojen neuvoston puhemies saatiin mukaan juoneen.[2] Samana päivänä kaappaushankkeessa mukana olleet Sieyès ja Roger Ducos erosivat direktoriosta ja Paul de Barras painostettiin eroamaan, mikä esti viisijäsenisen direktorion toiminnan. Kenraali Jean Moreaun joukot pidättivät kaappausta vastustaneet direktorit Gohier’n ja Moulinin.

Kun neuvostot kokoontuivat Saint-Cloudissa 10. marraskuuta, niitä ”suojelivat” eli tosiasiassa piirittivät Bonaparten komentamat 4 000–5 000 miehen suuruiset joukot.[2] Bonaparte kävi puhumassa kummassakin neuvostossa erikseen. Varsinkin viidensadan neuvostossa hän kohtasi myrskyisiä solvauksia ja pakeni paikalta, mutta Sieyès, Lucien Bonaparte sekä Joachim Murat ottivat tilanteen hallintaansa ja määräsivät krenatöörit hajottamaan viidensadan neuvoston kokouksen. Vanhojen neuvosto joutui pakon edessä hyväksymään direktorion ja itsensä hajottamisen sekä kolmesta konsulista muodostuneen tilapäisen hallituksen nimittämisen ylintä valtaa käyttämään. Konsuleiksi nimettiin Bonaparte, Sieyès ja Ducos.[1] Sieyés oli kuvitellut kykenevänsä käyttämään Bonapartea välikappaleenaan ja nousevansa itse kaappauksen jälkeen Ranskan johtajaksi. Tässä hän kuitenkin erehtyi.[3] Napoleon onnistui pian keskittämään vallan itselleen ajamalla läpi vuoden VIII perustuslakina tunnetun valtiosäännön, jossa hänelle luotiin erityinen ensimmäisen konsulin asema. Kaksi muuta konsulia jäivät lopulta ilman todellista valtaa.

Nimitys ”brumairekuun 18.” muodostui myöhemmin käsitteeksi ja Karl Marx käytti sitä kuuluisasti teoksensa Louis Bonaparten brumairekuun kahdeksastoista nimessä. Marx rinnasti Napoleonin veljenpojan Louis Bonaparten syyskuussa 1851 Ranskassa toteuttaman vallankaappauksen vuoden 1799 tapahtumiin.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Brumairekuun 18. päivän vallankaappaus Wikimedia Commonsissa