Britannian–Irakin sota

Irak oli Yhdistyneen kuningaskunnan itsehallinnollinen mandaattialue vuodesta 1920 aina vuoteen 1932, jolloin itsenäinen Irakin kuningaskunta perustettiin. Maahan jäi kuitenkin vuonna 1930 solmitun sopimuksen nojalla suuri määrä brittiläisiä maa- ja ilmavoimien joukkoja. Britit halusivat sotilaallisella läsnäolollaan varmistaa intressinsä Irakin tärkeiden öljyvarojen suhteen. Irakilaiset nationalistit halusivat brittiläiset joukot pois maastaan, koska katsoivat näiden läsnäolon kyseenalaistavan Irakin itsenäisyyden. Tämä liittyi laajempaan arabinationalistiseen liikehdintään, joka vastusti brittien ja ranskalaisten siirtomaa- tai mandaattivaltaa arabimaissa.

Vuodesta 1937 alkaen Irakissa ei enää ollut brittiläisiä maajoukkoja ja maan oma hallitus vastasi sen turvallisuudesta. Irakissa oli kuitenkin kaksi Britannian ilmavoimien (RAF) tukikohtaa: RAF Shaibah lähellä Basraa ja RAF Habbaniya Ramadin ja Fallujahin välissä. Irakiin sijoitettuja brittiläisiä ilmavoimien joukkoja komensi varailmamarsalkka H. G. Smart.

Toisen maailmansodan puhjettua Irakissa esiintyi runsaasti myötätuntoa Yhdistyneen kuningaskunnan vihollisia kohtaan. Brittiläismielinen pääministeri Nuri as-Said katkaisi Irakin diplomaattisuhteet natsi-Saksan kanssa, mutta ei kansan mielialojen vuoksi voinut antaa brittien vaatimaa sodanjulistusta.

Maaliskuusta 1940 tammikuuhun 1941 Irakin uutena pääministerinä toimi kansallismielinen ja kiihkeän englantilaisvastainen juristi Rašid Ali al-Kailani. Hän kieltäytyi katkaisemasta Irakin diplomaattisuhteita Italian kanssa ja muodosti salaisia yhteyksiä Saksaan. Yhdistyneen kuningaskunnan ja Yhdysvaltain painostuksen vuoksi Irakin sijaishallitsija, alaikäisen kuningas Faisal II:n holhooja emiiri Abdullah, yritti erottaa al-Kailanin. Seurauksena oli vakava sisäpoliittinen kriisi, ja pääministeri erosi lopulta vapaaehtoisesti estääkseen tilanteen kärjistymisen väkivaltaisuuksien tasolle.

Saksan Afrika Korps -joukot saavuttivat menestystä Pohjois-Afrikan sotanäyttämöllä, ja Saksa antoi Irakin nationalisteille epämääräisiä lupauksia tuesta, mikäli Irakissa alkaisi brittiläisvastainen kapina. 1. huhtikuuta 1941 al-Kailani ja Kultaisena neliönä tunnettu irakilaisten upseerien salaliitto suorittivat vallankaappauksen. Al-Kailani palasi pääministerin tehtäviin. Emiiri Abdullah ja joukko muita brittiläismielisiä poliitikkoja pakeni maasta, ja Faisal II:lle nimitettiin uusi sijaishallitsija. Al-Kailanin johtaman ”kansallisen puolustushallituksen” tavoite oli saada brittijoukot pois Irakista joko rauhanomaisesti tai tarpeen vaatiessa väkivalloin. Sen mukaisesti hallitus pyrki rajoittamaan brittien liikkumismahdollisuuksia Irakissa vastoin vuoden 1930 sopimusta.

Brittien näkökulmasta tilanne oli hyvin uhkaava. Persianlahden öljyn pelättiin joutuvan saksalaisten hallintaan, minkä lisäksi Irakin uusi tilanne uhkasi brittien strategista asemaa Egyptissä, mukaan lukien elintärkeän Suezin kanavan hallintaa. Huhtikuun lopulla britit vastasivat al-Kailanin toimenpiteisiin lähettämällä Irakiin lisäjoukkoja, joiden tarkoitus oli varmistaa Basran satamakaupungin pysyminen heidän hallussaan. 1. toukokuuta Irakin armeija hyökkäsi Habbaniyassa sijaitsevaan Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimien tukikohtaan. Seurauksena oli laajamittaisia taisteluita Irakin armeijan ja brittiläis-intialaisten Iraq Force -joukkojen välillä. Al-Kailani sai hieman tukea Saksan ja Italian ilmavoimilta, mutta kuukauden kestänyt sota päättyi brittien voittoon.

Al-Kailani pakeni maasta ja britit nostivat valtaan itselleen myötämielisen hallituksen. Uusi pääministeri oli Jamil al-Midfai, kokenut poliitikko ja aiempi brittiläisvastainen arabinationalisti, josta oli tullut al-Kailanin vastustaja.