Brian Epstein

Brian Epstein syntyi juutalaisperheeseen Liverpoolin Rodney Streetillä. Epsteinin keskiluokkainen perhe oli varakas. Hän aloitti koulunkäynnin viiden vuoden iässä. Hänen ollessaan kuuden vuoden ikäinen perhe muutti Southportiin toisen maailmansodan alkaessa. Sodan päätyttyä 1945 Epsteinit muuttivat alkuperäisille asuinsijoilleen Liverpooliin.

14-vuotiaana Epstein pääsi yksityiseen Wrekin Collegeen, jossa hän opiskeli kaksi vuotta. Valmistuttuaan hän aloitti työnsä vanhempiensa huonekalukaupassa vastentahtoisesti. Hänen aikomuksenaan oli ollut vaatesuunnittelijan ura ja työ huonekaluliikkeessä kävi nopeasti rutiinimaiseksi. Vuonna 1956 Epstein kirjoittautui Kuninkaalliseen teatteriakatemiaan (Royal Academy of Dramatic Art) Lontoossa, josta hän jäi pois kolmen lukuvuoden jälkeen.[1]

Palattuaan Liverpooliin Epstein alkoi hoitaa perheyrityksen sähköosastolle perustettua äänilevyosastoa.[2] Sen nimeksi tuli North End Music Stores (NEMS). Toimintansa myötä nimi vakiintui tarkoittamaan Epsteinin manageritoimistoa.

Brian Epstein ottaa vastaan Edison-palkinnon Beatlesin puolesta vuonna 1965

Epstein kuuli Beatlesistä ensimmäisen kerran levykaupassa 1961, kun muutamat asiakkaat kyselivät, onko Tony Sheridanin ”My Bonnie”-single, jonka taustalla Beatles soitti, ilmestynyt kauppoihin. Epstein hämmästeli, koska ei ollut koskaan kuullutkaan Beatlesistä, vaikka piti mahdollisimman täydellistä varastoa.

Epstein sai tietoonsa Beatlesin esiintyvän lounasaikaan The Cavern Clubilla, ja päätti lähteä katsomaan yhtyettä. Hän oli asiakaspalvelun tavan mukaisesti pukeutunut pukuun ja hän erottui selvästi muiden klubissa olleiden ihmisten joukosta. Epstein kiinnostui Beatlesistä, sillä hän näki yhtyeen lavakarisman vaikutuksen yleisöön. Tutustuessaan Beatlesin jäseniin Epstein piti heidän nokkeluudestaan ja huumoristaan, mistä yhtye sai mainetta läpimurron jälkeenkin haastatteluissa.

Sopimus allekirjoitettiin, ja Epstein alkoi muokata yhtyeen olemusta. Hän vaati, että Beatlet alkaisivat käyttää pukuja, joista yhtye tunnettiinkin myöhemmin. Hän myös puuttui yhtyeen lavapuheisiin ja karsi pois syömisen tai juomisen lavalla. Tapa oli periytynyt Hampurin ajan pitkistä esiintymisistä ja yleisön tavasta lähettää juomia esiintyvälle yhtyeelle. Epsteinin ajatus oli tiivistää konsertti iskeväksi välittömällä aloituksella ja päättää kumarruksiin. Yhtye sai aluksi manageriltaan 20 puntaa viikkorahaa, mikä vastasi esimerkiksi konttorin sihteerin viiden punnan viikkopalkkaa 1963. Epstein varasi sopimuksessa itselleen 25 % yhtyeen tuotoista.

Levytyssopimuksen etsinnässä Epsteiniä auttoi se, että hänen levyliikkeensä oli merkittävä levy-yhtiöiden tukkuasiakas pohjoisemmassa Englannissa. Decca Records ei koesoiton jälkeen hyväksynyt yhtyettä, joten Epstein alkoi etsiä muita levy-yhtiöitä, päättäen kokeilla EMI:tä. Sen Parlophone-merkin uusien yhtyeiden koesoitoista vastaava George Martin ei aluksi innostunut, mutta päätti järjestää koesoiton, koska se ei ollut kallis.

Epstein päätti antaa Beatlejen soittaa uudessa koesoitossa ”sitä musiikkia mistä he pitävät”. Martin huomasi yhtyeen mahdollisuudet ja päätti tehdä sopimuksen yhtyeen kanssa, pidettyään erityisesti Paul McCartneyn ja John Lennonin lauluäänistä, sekä nähtyään yhtyeen jäsenten lahjakkuuden. Martin kuitenkin kiinnitti huomiota rumpaliin, Pete Bestiin, jota ei pitänyt tarpeeksi hyvänä rumpalina. Martinin päätöksestä levytyksessä käytettäisiin studiorumpalia. Lopulta Epsteinin tehtäväksi tuli kertoa Bestille, että Martin oli vaatinut hänen erottamistaan, ja että yhtye halusi rumpalin joka voisi soittaa sekä studiossa että lavalla. Bestin tilalle The Beatlesin rumpaliksi tuli Ringo Starr.

Yhtye teki läpimurron singleillä ”Love Me Do”, jolla Starr soittaa ja ”Please Please Me”, josta tuli ensimmäisen albumin nimikappale. Esikoisalbumi Please Please Me nousi Britannian albumilistan kärkeen, ja pysyi listaykkösenä 30 viikkoa.

Paul McCartney on korostanut Epsteinin merkitystä yhtyeen hengen ylläpitäjänä ennen levytyssopimuksen saantia.[3]

Epstein tunsi keskiluokkaisen taustansa ja harrastuksensa kautta teatterimaailmaa saaden tätä kautta The Beatlesille kiinnityksiä teattereihin ynnä muihin paikkoihin, joihin popyhtyeitä ei ollut aiemmin otettu. Hän myös osasi suojata yhtyettä hysteerisimmän suosion, ”beatlemanian”, nousun aikana, koska tiesi hotelleja, ostospaikkoja sekä ravintoloita, joissa yhtye sai olla suhteellisen rauhassa. Epstein hyödynsi teatteriopintojaan luomalla yhtyeen ympärille ilmapiirin, jossa yhtyeen karismalla oli keskeinen osa.[4] The Rolling Stones -yhtyeen Mick Jagger kuvaili 1963 The Beatlesin yhtenäistä olemusta ”nelipäiseksi hirviöksi”, minkä Paul McCartney totesi oikeaan osuneeksi.[5]

Epstein teki myös virheitä reagoimalla hitaasti yhtyeen palkkioihin kasvavan suosion myötä. Hän ei myöskään osannut ennakoida Beatlesin kustannusyhtiö Northern Songsin arvonnousua. Yhdysvaltalaisten liikemiesten kanssa tehty sopimus oheistavaramyynnistä jäi myös arvoltaan alhaiseksi suhteessa oheiskaupan tuottoon.

Seuraavat vuodet sujuivat ongelmitta, mutta 1966 Lennon antoi kommenttinsa ”Beatles on nyt suositumpi kuin Jeesus Kristus.” Kommentti oli irrotettu asiayhteydestään laajemmasta, kuukausia aikaisemmin tehdystä haastattelusta, jossa Lennon kommentoi Beatlesin senhetkistä suosiosta suhteessa kristinuskon suosioon ja yleisemmin sen tulevaisuuteen.

Epsteinin paineet alkoivat kasaantua, ja hän antoi useita haastatteluja lehdille tapahtuneesta. Kuitenkaan tämä ei vakuuttanut mediaa, joten Epstein pyysi Lennonia pyytämään anteeksi suorassa lähetyksessä. Lennon ei aluksi suostunut, mutta hoiti asian Yhdysvaltain kiertueen aikana järjestetyssä lehdistötilaisuudessa.

Kertomusta The Beatlesin ja Epsteinin kohtaamisesta on epäilty show-alan tarinaksi, sillä Epstein seurasi musiikkielämää jo työnsä vuoksi. Lisäksi hänen liikkeessään myytiin Liverpoolin alueen musiikkiin erikoistunutta Mersey Beat -lehteä, jossa yhtye oli jo ollut esillä. Lehteä toimitti John Lennonin entinen opiskelutoveri Bill Harry. Tilannetta kuvannee, että hän tilasi erän tarinan mukaan vaikeasti saatavaa ”My Bonnie” -singleä soittamalla sen julkaisseelle Polydor-yhtiölle.[6]

Beatlesin lopetettua kiertueet Epsteinin rooli väheni. Hän suunnitteli NEMS-osuuksiensa myyntiä ja ilmaisi kiinnostuksensa teatteria kohtaan. Työ ja hänen homoseksuaalisuutensa salassapitäminen julkisuudelta aiheuttivat vakavaa henkistä painetta uran aikana.[7] Hänelle oli kehittynyt riippuvuus unilääkkeisiin ja toisaalta piristeisiin. Hän kärsi masennuskohtauksista ja yksinäisyydestä, joita riippuvuus korosti.

Elokuussa 1967 Beatlet lähtivät vaimoineen Cynthia Lennonia lukuun ottamatta Bangoriin Walesiin tapaamaan intialaista guruaan, Maharishi Mahesh Yogia. Epstein ei osallistunut matkaan. Aamupäivällä 27. elokuuta Epstein soitti eräälle ystävälleen ja sanoi saapuvansa tämän luokse Lontooseen. Tämän jälkeen hän otti unilääkkeitä levätäkseen ilmeisesti huomaamatta, että annostus oli vaarallinen aineiden kerääntymisen vuoksi.[8] Hän käytti myös Carbitral-nimistä, niin ikään elimistöön kerääntyvää bromipohjaista rauhoittavaa lääkettä. Epsteinin ruumis löydettiin vasta myöhemmin päivällä. Ruumiinavauksessa todettiin jälkiä lääkkeistä.[9]

Epsteinin rooli tuli ilmeiseksi Beatlesin jatkaessa. Hänen kuolemansa jälkeen yhtyeen talouden hoito ja liikeideat epäonnistuivat. Myös juoksevien asioiden hoito ja järjestely sekä Epsteinin seuraajan etsintä nosti jännitteitä yhtyeen sisällä ajaen jäseniä erilleen kasvavien taiteellisten erimielisyyksien lisäksi.[10]

Epstein nimettiin vuonna 2014 Rock and Roll Hall of Fameen.[11]

• Norman, Philip – Shout! Beatlesin tarina. Otava, 1984. ISBN 951-107791-0.
• Miles, Barry – Paul McCartney – Eilinen. Jalava, 2002. ISBN 951-887-247-3.
• Koski, Markku – Beatles – Erään yhtyeen anatomia. Love-kirjat, 1986, 2. painos. WSOY. ISBN 978-951-0-32056-3.
• Coleman, Ray – John Lennon: Täydellinen elämäkerta. Helsinki: Jalava, 2005; Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino. ISBN 951-887-330-5.
• Gould, Jonathan – Can’t Buy Me Love; Beatles, Britannia ja Yhdysvallat. Johnny Kniga, 2010. ISBN 978-951-0-35310-3.

• Tiwary, Vivek J: Viides beatle: Brian Epsteinin tarina. 2015. ISBN 978-88-6873-981-2.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Brian Epstein Wikimedia Commonsissa