Bretonilaiset romaanit

Bretonilaiset romaanit eli Artur-romaanit ovat ritarirunouteen kuuluvaa kirjallisuutta.[1] Romaaniryhmällä tarkoitetaan sitä kertovaa kirjallisuutta, jonka aineksia ovat tarinat Arthur-kuninkaasta ja hänen ritareistaan ja jonka historiallisina lähtökohtina on pidettävä Nenniuksen latinankielinen kronikka 900-luvulta, Galfred Monmouthilaisen Historia regum Britanniæ (noin 1135) ja Robert Wacen Roman du Brut (noin 1155). Niiden antamat aiheet sulautuivat ensiksi Ranskassa osaksi omiin, karolingilaisen (Kaarle Suuren) tarinapiirin aineksiin, osaksi alkuperäisiin bretagnelaisiin kelttiläismuistoihin, osaksi ajan kehittynyt loistelias ritarihenki antoi niille väritystään. Näistä aineksista loi Chrétien de Troyes vuosien 1160 ja 1175 välillä romaaninsa Erec, Cligès, Tristan, Ywain, Lancelot, Perceval, jotka vasta oikeastaan loivat sen tarinapiirin, jota nykyisin nimitetään bretonilaiseksi. Varsinaista alkuperäistä kelttiläistä ei näissä sanottavasti liene, ainoastaan arkaiseeraavaa taidollista kelttiläis-väritystä.[2]

Chrétien de Troyes’n aiheet olivat niin ajan hengen mukaisia, että hänen romaanejaan jäljiteltiin ja muokattiin runsaasti ja niiden aiheita kehiteltiin itse Ranskassa ja samoin varsinkin Saksassa, jossa Hartmann von Aue kirjoitti Erecin ja Iweinin, Gottfried von Strassburg Tristanin, Wolfram von Eschenbach Parcifalin. Italiankin runouteen nämä bretonilaisromaanit ovat vaikuttaneet, Danten kuuluisa episodi Francesca da Riministä on kirjoitettu Artur-tarinain henkeen, ja myöhemmät Luigi Pulci, Matteo Maria Boiardo ja varsinkin Ludovico Ariosto käyttävät hyväkseen tämän tarinapiirin aiheita. Rabelais’n Pantagruelissa ja Gargantuassa voi nähdä Artur-tarinain jälkiä, ja myöhemmässäkin kirjallisuudessa on tämän tarinapiirin aiheita käsitelty: esimerkkeinä Christoph Martin Wielandin Oberon, Karl Immermannin Tristan und Isolde, Carl Jonas Love Almqvistin Kung Arturs jagt, Richard Wagnerin oopperat ynnä muut.[2]