Brasilian maantiede

Pico da Neblina (2994 m), Brasilian korkein kohta.

Kolmesta Brasilian päävyöhykkeestä pienin on Guayanan ylänkö, jonka Brasilian osuudella on pinta-alaa noin 400 000 neliökilometriä eli vain 5 % maan kokonaispinta-alasta. Guayanan ylängön, joka on hyvin vanha massiivi, peruskallio muodostuu gneissistä, kiilleliuskeesta, graniitista ja kvartsiitista. Alueella on myös nuorempia, vulkaanisia kivilajeja, jotka ovat kerrostuneet vanhojen kivilajien päälle.[1]

Vuorimaan länsiosassa on paljon laajoja ylänköjä ja pöytävuoria, koska siellä alustan päälle on kertynyt jopa 1000 metrin paksuinen triaskautinen hiekkakivi. Länsiosan alueelta, josta vain pieni osa sijaitsee Brasilian puolella, löytyy maan korkein huippu Pico da Neblina (2994 m).[3][1]

Vuorimaan itäosaa erottaa länsiosasta Rio Brancon leveä vajoama. Itäosasta ei löydy peitekerroksia, ja maisemallisesti alueelta löytyykin vain kiteisen peruskallion luomia penkereitä ja matalasti aaltoilevia ylänköjä. Alueen korkein kohta, joka sijaitsee vedenjakajalla, on alle 1000 metrin korkeudella. Vuorimaan itäosa on pääosin trooppista sademetsää, mutta vedenjakajien kohdalla on vähäsateisuuden vuoksi avoimia yläsavanneja.[1]

Ylängön massiivin ja Amazonasin rajalla on paljon koskia ja putouksia, koska alueella on jyrkkä murros. Kosket vaikeuttavat pääsyä sisämaahan niin paljon, että alueella elää vain karaib-intiaaneja.[1]

Amazonin suu satelliittikuvassa.

Amazonasin alanko on 3 500 kilometriä pitkä alanko Andien ja Atlantin välissä. Se on leveimmillään pohjois-eteläsuunnassa 2 000 kilometriä leveä. Alue peittää Etelä-Amerikasta viidenneksen eli 3 600 000 neliökilometriä, josta 2 300 000 neliökilometriä kuuluu Brasilialle. Amazonasin alangon osuus Brasilian valtion pinta-alasta on 27 prosenttia.[1]

Amazonasin allas on geologisesti hyvin vanha, sillä varhaisella paleotsooisella ajalla noin 600 miljoonaa vuotta sitten Guayanan ylängön ja Brasilian ylängön vanhojen massiivien välissä sijaitsi syvälle työntyvä muinaisen valtameren lahti, jonka erosi merestä tertiäärikaudella Andien poimuttumisen takia. Alueesta tuli järvi, jonne joet kuljettivat maalajeja. Pääosin hiekasta ja savesta muodostunut maalajien kerrostuma, joka nykyään peittää ainoastaan reuna-alueilla esiin jääviä paleotsooisia kerroksia, kertyi 800 metrin paksuiseksi. Järvi murtui Atlanttiin kvartäärikauden alussa, josta lähtien Amazonasin vesijärjestelmä on laskenut mereen. Nykyinen "terra firme" eli kiinteä maa muodostuu järven tyhjentyessä maalle jääneistä kerrostumista. Joet kaivoivat näihin kerrostumiin syviä laaksoja merenpinnan ollessa hyvin alhaalla (jopa 100 metriä nykyistä tasoa alempana) pleistoseenikaudella. Merenpinnan noustessa joet alkoivat täyttää näitä hyvin leveitä laaksoja, ja syntyi laajoja tulva-alueita eli nykyisiä várzea-alueita, jotka toisin kuin terra firme peittyvät säännöllisesti tulvan alle. Amazonjoen, Tocantisin, Xingun ja Tapajósin laajat suut syntyivät pleistoseenikaudella. Amazonjoki on täyttänyt suualueensa sedimenteillä valtavaksi suistoksi, mutta muut ovat jääneet ennalleen, koska Brasilian ylängöltä virtaavissa joissa on vain vähän sedimenttejä. Amazonjoen suiston ja Tocantinsin suualueen väliin on muodostunut 47 573 neliökilometrin suuruinen Marajósaari.[4]

Pico da Bandeira sijaitsee Brasilian ylängöllä.

Brasilian ylänkö eli Planalto on pinta-alaltaan noin 6 miljoonaa neliökilometriä. Se sijaitsee Etelä-Amerikan keskiosan itäpuolella, rajoittuen idässä jyrkästi laskien Atlantin valtamereen ja lännessä Pampan ja Gran Chacon alankoihin. Ylängön korkeus on sen keskivaiheilla 500–1 000 metriä, etelässä ja idässä se nousee 2 000–3 000 metrin korkeuteen. Alueen korkein huippu ja koko Brasilian kolmanneksi korkein vuori on Pico da Bandeira (2 890 m)[5] Alue voidaan jakaa Koillis-Brasiliaan, Keski-Brasiliaan, Kaakkois-Brasiliaan ja Etelä-Brasiliaan.[6]

Brasilian ylängön erittäin vanha massiivi on muodostunut kiteisistä, pääosin metamorfisista kivilajeista, kuten kvartsiitista, kiilleliuskeesta ja gneissistä. Peruskallio on eräillä paikoilla pinnassa: Atlantin rannikolla sekä myös luoteessa Amazonjoen sivujokien paljastamana. Maaperän puuttuminen Atlantin rannikolta selittyy sillä, että kun koko Etelä-Amerikan mannerlaatta kallistui länteen, mantereen itäpuoli nousi ja siihen kohdistui suurempi eroosio.[7]

Brasilian ylängöltä löytyy monia pinnanmuotoja, vaikka se onkin geologisesti yhtenäinen, koska alueen peruskalliota peittävät matalat, osin kuluneet paleotsooiset ja mesotsooiset kerrostumat. Maaperä on pääosin hiekkakiveä ja konglomeraatteja, osin myös kalkkia. Alueen eteläosista löytyy ylimmistä maakerroksista basalttia.[6]

Koillis-Brasiliassa rannikon tasanko on 40–60 kilometriä leveä ja osin leveämpikin. Tasangon jälkeen alkaa ylänkö, joka nousee pengermänä 200–300 metrin korkeuteen. Ylänkö on yksi yhtenäinen laatta alueella. Kalliolaattaa peittävät nuoremmat kerrostumat alueen keskiosassa ja osin idässäkin, mutta lännessä kallio on pinnassa. Läntinen ylänkö on keskimäärin 400–800 metrin korkeudella ja alueella tavataan hiekkakivisiä pöytävuoria, jotka ovat jäännöksiä paleotsooista ja mesotsooista sedimenttipeitteistä. Osin vain 150 metriä korkeassa matalammassa länsiosassa on paljon erillisiä vuoria, jotka muodostuneet gneissistä ja graniitista.[8]

Keski-Brasilia on pääosin loivasti pohjoiseen viettävä ja loivasti aaltoileva peruskalliolaakio. Se rajoittuu etelässä Paraguayn alankoon ja muodostaa Brasilian ylängön länsiosan. Monet Amazonjoen sivujoet ovat tehneet kallioon syviä laaksoja. Ruohokaistat ja tiheät metsäalueet vuorottelevat ylängöllä.[9]

Myös Keski-Brasiliasta löytyy pöytävuoria, mutta pohjoisessa ne ja peitekerrokset ovat kuluneet pois lähes kokonaan. Etelän pöytävuoret ovat säilyneet paremmin, pohjoiseen ovat jääneet vain matalat hiekkakiviset pöytävuoret Serra do Cachimbo ja Serra dos Caiabis. Etelän pöytävuorien, joita ovat Chapada dos Parecis, Mato Grosson ylänkö ja Serra do Roncador, väliin on muodostunut syviä, jyrkkärinteisiä laaksoja. Ylänkö laskeutuu Mato Grosson eteläpuolella kohti Paranáa jyrkästi länteen laskevana, pohjois-eteläsuuntaisina portaina. Paranán ja Paraguay-joen sivujoet luovat jyrkkiä laaksoja, jotka jakavat alueen vuorijonoiksi ja yksittäisvuoriksi.[10]

Paraguay-joki saa alkunsa noin 140 000–195 000 neliökilometrin Pantanal-tulvatasangolla, joka on Brasilian ylängön vajoama. Tulvatasanko on 200–400 kilometriä leveä alanko, josta suuri osa peittyy tulva-aikana vedellä. Vajoaman alueelta löytyy paljon järviä, soita, kosteametsiä ja jokia, joita reunustavat galleriametsät.[11][10]

Sokeritoppavuori ja sille vievä gondolihissi.

Kaakkois-Brasilia muodostaa 800–1 000 metriä korkean penkereinä kohoavan ylängön, jota erottaa Atlantin valtamerestä paikoin jopa 2 500 metriä korkea rannikkovuoristo Serra do Mar. Hyvin jyrkästi mereen laskeutuvan rannikkovuoriston väliin työntyy, etenkin etelässä, meri syvinä lahtina. Kaakkois-Brasiliassa on paljaita, kupolimaisia vuoria, joista tunnetuin on Rio de Janeiron Sokeritoppavuori.[10]

Kaakkois-Brasilian osavaltion Minais Gerasin (”Yleiset kaivokset”) eteläosassa on vuorimaa, joka on geologisesti nuori laakio. Laaksot jakavat vuorimaan vuorisiksi ylängöiksi, jotka aaltoilevat loivasti. Peruskallion päälle on kerrostunut voimakkaasti poimuttuneita sedimenttejä ja kovien kvartsiittikerrosten välissä on pehmeämpiä kiilleliuskeita. Alueesta onkin muodostunut syvien rotkomaisten laaksojen halkoma vuoristo. Sen prekambriset kerrostumat sisältävät mineraaleja, kuten rautamalmia ja mangaania.[10]

Etelä-Brasilia on pinnanmuodoiltaan melko samanlainen kuin Kaakkois-Brasilia. Molemmat ovat porrasylänköjä, joita rannikkovuoristo erottaa Atlantin valtamerestä, mutta Etelä-Brasiliassa portaat ovat enimmäkseen basalttikerrostumia. Brasilian ylänkö loppuu Rio Grande do Sulin osavaltioon etelässä, jossa on jopa 600 metrin paksuinen basalttiylängön etelärinne. Vuoristo on muodostunut triaskauden hiekkakivestä ja vulkaanisesta trapista.[10]

Amazonin valuma-alue sekä tärkeimmät sivujoet.

Pääartikkeli: Amazon (joki)

Amazonasin alangon suurin ja tärkein vesireitti on Amazonjoki, josta käytetään Brasiliassa Manaukseen saakka nimeä Solimões. Joki saa alkunsa Andeilta ja se on 6400 kilometriä pitkä. Jokeen yhdistyy yli 200 sivujokea, joista 17 on yli 1000 kilometriä pitkiä. Amazonjoki muodostaa sivujokiensa kanssa maailman suurimman vesistön, joka on kokonaispinta-alaltaan noin 7 miljoonaa neliökilometriä. Joki on lähes koko pituudeltaan useita kilometrejä leveä ja leveimmillään yli kymmenen kilometriä leveä. Suualueellaan joki jakautuu 200 kilometrin levyiseksi suistoalueeksi. Syvimmillään joki on lähes sata metriä syvä ja vesimäärältään se onkin maailman suurin joki. Joen kokonaiskorkeusero on 180 metriä, joka tarkoittaa vain muutamaa senttiä kilometrillä. Suhteellisen pienen korkeuseron vuoksi joessa ja sen sivujoissa on paljon mutkia ja haaroja, joten koko vesistö on täynnä haaroja, jotka aiheuttavat saaria. Amazonjoki on laajentunut järvimäiseksi useissa sivujokien suualueissa, kuten Rio Negron kohdalla. Näille paikoille muodostuu usein myös laguunimaisia järviä, jotka ovat yhteydessä jokeen.[17]

Vaikka Amazonjoen korkeusero on melko pieni, sen virtausnopeus on melko nopea. Virtausnopeus, 3 tai 4 metriä sekunnissa, selittyy suurten vesimassojen paineella. Joesta pääsee mereen 100 000–120 000 kuutiometriä vettä sekunnissa, joka on maailmanennätys.[18] Se on myös niin suuri määrä, ettei merivesi nouse koskaan monihaaraiseen estuaariin eli maa-alueen osittain suojaamaan jokisuualueeseen, jossa joen makea vesi sekoittuu suolaisen meriveden kanssa murtovedeksi. Vuorovedellä on silti merkitystä joen pinnankorkeuteen: vielä 800 kilometrin päässä joen suusta vesi vuoksen aikaan on 20-40 senttimetriä korkeammalla kuin luoteen aikaan ja suulla ero on kolmesta kolmeen ja puoleen metriin.[19]

Amazonjoen sivujokien vaihteleva vesimäärä vaikuttaa runsaasti joen vesitalouteen. Sivujokien vesimäärä vaihtelee vesilähdealueiden sademäärien vaihtelun mukaan ja vuotuinen vedenpinnan korkeusvaihtelu eteläisillä sivujoilla on 16–20 metriä. Eteläisen puolen sivujoet ovat runsasvetisempiä kuin pohjoispuolen sivujoet, koska niillä on suurempi sadealue, joten ne vaikuttavat enemmän Amazonjoen korkeuteen. Eteläpuoliset sivujoet tulvivat maalis-huhtikuussa ja pohjoispuoliset kesä-heinäkuussa; eteläpuolisten matalanvedenaika on elo-lokakuussa ja pohjoispuolisten joulu-maaliskuussa. Niiden vaikutus Amazonjoen yläjuoksulla on seuraava: suurin tulva on kesäkuussa ja kaksi pienempää esiintyy syyskuussa ja tammikuussa. Matalimmalla vesi on lokakuussa ja pieni matalanvedenaika on tammi-helmikuussa. Joen alajuoksulla tilanne ei ole näin monimutkainen, vaan joki tulvii touko-kesäkuussa ja on matalalla loka-joulukuussa. Alajuoksulla veden korkeusero tulva- ja matalanvedenaikojen välillä ei ole niin suuri kuin yläjuoksulla: 5-7 metriä kun ero yläjuoksulla ero on 16–20 metriä.[19]

Amazonjoen sivujoet ovat erivärisiä, koska ne tuovat lähdealueiltaan erilaisia aineita, jotka värjäävät veden. Sivujoet voidaan jakaa kolmeen ryhmään: valkovetiset joet (águas brancas), mustavetiset joet (águas pretas) sekä ns. kirkasvetiset joet.[19]

Andeilta alkavien valkovetisten jokien vettä samentaa kellertävä savi. Valkovetiset joet muodostavat hedelmällistä maaperää kerrostuessaan várzea-alueille, koska ne sisältävät tulva-aikana runsaasti tuoretta ja ravinteikasta maata sekä hiekkaa ja soraa, jota ne ovat kuljettaneet Andeilta. Tulva-alueilleen valkoiset joet, joihin kuuluvat esimerkiksi Rio Madeira, Juruá ja Rio Purus, muodostavat patomaisia rantavalleja, joista kehittyy várzeoita.[19]

Soisista sademetsistä Amazonasin alangon länsiosista alkavien mustavetisten jokien vesi on hapanta (pH-arvo 4). Jokien, joiden eläimistö ja kasvisto ovat kehittymättömiä, alkualueet ovat vähäravinteisia humusmaita. Mustavetisten jokien, joista tärkein on Rio Negro, vesi on oliivin- tai kahvinruskeaa ja läpinäkyvää, koska se ei ole sameaa.[19]

Kirkasvetiset joet saavat alkunsa Guayanan ylängöltä ja Brasilian ylängön vanhoilta massiiveilta. Jokien alkualueilla ei ole juurikaan rapautumisaineita, joten niissä ei ole samentavia aineita tai happamuutta aiheuttavia aineita. Kirkasvetisten jokien, joihin kuuluvat esimerkiksi Rio Xingu ja Rio Tapajós, vesi on kellan- tai oliivinvihreää.[7]

Brasilian rannikko on vain noin 200 metrin syvyinen, mutta syvenee nopeasti useaan kilometriin mentäessä merelle noin 50-100 kilometriä. Rannikon merenpohja on kerroslaakioinen ja ainoastaan Rio De Janeiron edusta ja kapealti eteläisen alueen rannikko on vailla paksua sedimenttipeitettä.[20] Brasilian pohjoispuolella sijaitsee Cearan syvänmeren tasanko, keskiosissa Brasilian allas, ja maan eteläosissa Rio Granden massiivi.[21] Keskellä Atlantin valtameren pohjaa kulkee Amerikan- ja Afrikan mannerlaattojen välinen valtameren selänne, josta johtuen alueella esiintyy seismistä toimintaa, mutta harvoin.[22]

Brasilian rannikolle suuntautuva merivirta on lähtöisin Afrikan rannikolta noin päiväntasaajan korkeudelta. Se jakaantuu etelään ja pohjoiseen suuntautuvaksi virraksi Brasilian rannikolla Rio Grande do Norte osavaltion kohdalla. Pohjoiseen suuntautuu ympäri vuoden voimakas lämmin merivirta, kun etelään suuntautuva virtaus on heikompi ja kesällä hieman viileämpi.[22]

Suurin osa Brasilian orgaanisesta tuotannosta on keskittynyt rannikkoalueille ja jäljellä olevat koskemattomat sademetsät ovat pääasiassa pohjoisessa ja syvällä sisämaassa. Suurin osa maan viljelysmaista sijaitsee rannikolla ja sisämaahan päin mentäessä ne alkavat vaihtua laidunmaiksi, jotka keskittyvät Brasilian koillisille ja keski-läntisille alueille. Nautakarja on pääasiallisin laidunnettava, mutta myös lampaita ja sikoja pidetään alueella. Brasilian sokeriruoko-viljelmät ovat maailman suurimpia ja myös kaakaon, acajoupähkinöiden, kahvin sekä sitrushedelmien tuotanto on huomattavaa.[12]