Brandenburgin markkreivikunta

Brandenburg noin vuonna 1150.

Slaavilaiset vendit asettuivat Brandeburgin alueelle 700-luvulla ja sekoittuivat siellä ennestään asuneisiin sakseihin ja böömiläisiin.

Alueelle perustettiin vuonna 928 Brandenburgin ja vuonna 948 Havelbergin hiippakunnat.[1] Näistä Brandenburgin hiippakunta ulottui Itämereen saakka.

Kuningas Henrik Linnustaja liitti Branden­burgin alueisiinsa vuosina 928–929, mikä teki keisari Otto Suurelle mahdolliseksi vuonna 936 perustaa rajakreivi Geron hallitsema Nordmark. Raja­kreivi­kunta ja hiippa­kunnat kuitenkin kukistuivat slaavien kapinassa vuonna 983; tämän jälkeen keisarit eivät käytännössä voineet hallita aluetta 150 vuoteen.[2] Näistä Brandenburgin hiippakunta oli ulottunut Itämereen saakka.

Vuonna 1127 hevelliläinen prinssi Pribislav nousi valtaan Brennan linnassa Branden­burgin kaupungissa. Hallitsijakaudellaan hän ylläpiti läheisiä suhteita saksalaiseen aatelistoon. Saksalaiset onnistuivat yhdistämän Branden­burgin ja Spandaun välisen alueen Pyhään saksalais-roomalaiseen keisari­kuntaan. Kiistan­alainen itäraja jatku Hevellin ja Sprewanen välillä ja tunnettiin nimellä Havel–Nuthe -linja. Sprewanelainen prinssi Jaxa Köpenickiläinen asui Köpenickissä rajan itä­puolella.

Albrekt Karhun muistopatsas Berliinin Siegesalleella. Sivuhahmot ovat Brandenburgin piispa Wigger ja piispa Otto Bambergilainen.

Saksalaisten Ostsiedlungin aikana Askanian sukuun kuulunut Albrekt Karhu (saks. Albrecht der Bär) pani alulle sukunsa pyrkimykset laajentaa alueitaan itään. Vuosina 1123–1125 Albrekt ylläpiti suhteista Pribislaviin, joka oli hänen ensimmäisen poikansa Oton kummi ja joka lahjoitti tälle Zauchen seudun, kun tämä vuonna 1134 kastettiin. Samana vuonna keisari Lothar III nimitti Albrektin Nordmarkin markkreiviksi[3][4] ja korotti Pribislavin kuninkaan arvoon, joka tosin myöhemmin peruutettiin. Vuonna 1134 Albrekt onnistui myös varmistamaan Askanian dynastialle lapsettoman Pribislavin perinnön. Kun Pribislav vuonna 1150 kuoli, Albrekt sai haltuunsa hevellien alueella sijainneen Brennan eli Branden­burgin kaupungin. Askania-suku aloitti myös Spandaun linnan rakentamisen.

Toisin kuin uudet valtiaat, jotka olivat kristittyjä, hevellit palvoivat yhä vanhoja slaavilaisia jumalia eivätkä hyväksyneet Albrektin valta­pyrkimyksiä. Jaxa Köpenickiläinen, joka mahdollisesti oli Pribislavin sukulainen ja joka vaati Branden­burgia itselleen, piti sitä hallussaan Puolan tuella ja hallitsi hevellien maita. Vanhempien histori­oitsi­joiden mukaan tämä valloitus tapahtui vuonna 1153, joskaan vuosi­luvulle ei ole luotettavia lähteitä. Viimeaikaisten tutkijoiden kuten Lutz Partenheimerin mukaan se tapahtui keväällä 1157, ja on epäiltävää, että Albrekt ei olisi vastannut Jaxan toimiin neljään vuoteen.

Kesäkuun 11. päivänä 1157 käytyjen ankarien taistelujen jälkeen Albrekt Karhu onnistui jälleen valtaamaan Branden­burgin ja karkottamaan Jaxan, ja samalla hän otti hallitsijana uuden arvonimen. Koska hänellä oli jo markkreivin arvo, hän nimitti 3. lokakuuta 1157 itsensä Brandenburgin markkreiviksi (Adelbertus Dei gratia marchio in Brandenborch) perustaen täten Branden­burgin mark­kreivi­kunnan.

Brandenburg Askanian hallitsijasuvun sammuessa 1320.

Alkuperäinen mark­kreivi­kunta ei ollut yhtä laaja kuin nykyinen Brandenburgin osavaltio, vaan siihen kuuluivat vain Havellandin ja Zauchen seudut. Seuraavien 150 vuoden kuluessa Askaniat onnistuivat valloittamaan Uckermarkin, Teltowin ja Barnimin alueet Havelin ja Nuthen itäpuolella, minkä jälkeen mark­kreivi­kunta ulottui Oderiin saakka. Neumark Oderin itäpuolella hankittiin vähitellen eri tavoin, muun muassa avio­liittojen avulla sekä Puolan Piast-dynastian kanssa tehdyillä sopimuksilla.[5]

Koska Branden­burgin alueella maaperä oli hiekkaista, tämä maa­talouden kannalta epä­edullista ruhtinas­kuntaa nimitettiin ”Pyhän Rooman keisarikunnan hiekkalaatikoksi”.[5][6] Albrekt houkutteli valloittamilleen alueille uusia asukkaita, joista monet tulivat mark­kreivi­kunnan entisiltä alueilta, mutta myös Harzista, Flanderista ja Reininmaalta. Sen jälkeen kun hän 1160-luvulla oli valloittanut Elben ja Havelin välisen alueen, sinne Hollannin tulvista kärsineiltä alueilta muuttaneet flaamit ja hollantilaiset käyttivät entisellä koti­seudulla oppimiaan taitoja rakentaakseen patoja Branden­burgiin. Askanialaiset turvasivat maansa asettamalle kyliin ritareita ja rakentamalla Neumarkin raja-alueille ritari­linnoja. Kun keisarin valta 1300-luvulla heikkeni, ritarit kuitenkin ryhtyivät rakentamaan linnoja kaikkialle mark­kreivi­kunnan alueelle ja saivat täten entistä itsenäisemmän aseman.[5]

Albrektia seurasi hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1170 Otto I. Askanit pyrkivät yhä laajentamaan aluettaan itään ja koilliseen saadakseen sen ulottumaan Pommerin kautta Itämereen saakka. Tämän vuoksi he joutuivat ristiriitoihin Tanskan kanssa. Bornhövedin taistelun (1227) jälkeen markkreivi Juhana I vaati itselleen Pommeria, jonka hän saikin läänityksenä keisari Fredrik II:lta vuonna 1231. Vuosisadan puoliväli oli Askania-dynastian kannalta tärkeä kehityskausi, sillä vuonna 1250 se sai liitetyksi alueisiinsa myös Stettinin ja Uckermarkin, joista ensin­ mainitun se kuitenkin myöhemmin menetti Pommerin herttua­kunnalle.[2] Viimeinen Askania-sukuinen markkreivi, Henrik II, kuoli vuonna 1320.

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta 1273–1378.

---

  Habsburgien maat

  Luxemburg-suvun maat

  Wittelsbachien maat

Voitettuaan Habsburgit Wittelsbachin sukuun kuulunut keisari Ludvig IV, Henrik II:n setä, luovutti vuonna 1323 Branden­burgin vanhimmalle pojalleen, Baijerin herttua Ludvig IV:lle (Branden­burgin vaali­ruhtinaana Ludvig I). Koska rovasti Nikolaus von Bernau vuonna 1325 murhattiin, Branden­burgia rangaistiin paavillisella interdiktillä. Vuodesta 1328 lähtien Ludvig oli sodassa Pommeria vastaan, jota hän vaati läänitykseksi, ja sota päättyi vasta vuonna 1333. Branden­burgin koti­mainen aatelisto ei hyväksynyt markkreivi Ludvigin hallintoa. Keisari Ludvig IV:n kuoltua vuonna 1347 ilmaantui Vale-Valdemar, joka väitti olevansa vuosia aiemmin kuollut markkreivi Valdemar. Uusi keisari Kaarle IV tunnusti 2. lokakuuta 1348 tämän vallantavoittelijan Brandenburgin vaali­ruhtinaaksi, mutta hänet tuomittiin huijarina sen jälkeen, kun Wittelsbach- ja Luxemburg-suvut olivat tehneet keskenään rauhansopimuksen Eltvillessä. Vuonna 1351 Ludvig luovutti markkreivikunnan nuoremmille velipuolilleen Ludvig II:lle (Ludvig Roomalaiselle) ja Otto V:lle vastikkeeksi siitä, että itse pääsi Ylä-Baijerin yksin­valtiaaksi.

Ludvig Roomalainen pakotti Väärän Waldemarin luopumaan vaatimuksistaan Brandenburgiin ja onnistui hankkimaan Brandenburgin markkreiveille vaaliruhtinaan aseman, joka heille myönnettiin vuoden 1356 kultaisella bullalla. Brandenburgista tuli näin ollen vaaliruhtinaskunta, jonka hallitsijalla oli ääni­oikeus Pyhän Rooman keisarin vaalissa. Brandenburgin markkreivilla oli myös seremoniallinen arvonimi Keisari­kunnan arkki­kamari­herra. Kun Ludvig Roomalainen vuonna 1365 kuoli, Otto tuli Branden­burgin ainoaksi hallitsijaksi. Hän myi Ala-Lausitzin keisari Kaarle IV:lle vuonna 1367, jonka hän oli jo sitä ennen luovuttanut pantiksi Wettinin hallitsija­suvulle. Vuotta myöhemmin hän menetti Wałczin kaupungin Puolan kuningas Kasimir III Suurelle.

1300-luvun puolenvälin jälkeen keisari Kaarle IV ryhtyi toimiin saadakseen Brandenburgin Luxemburgin suvulle. Tällöin tämä suku saisi haltuunsa Brandenburgille kuuluvan äänen keisarin­vaalissa sillä ennestään olleen Böömin äänen lisäksi. Vuonna 1373 Kaarle onnistuikin ostamaan Brandenburgin Otolta 500 000 guilderilla, ja Gubenin maapäivillä Brandenburg ja Ala-Lausitz liitettiin Böömin kruunun maihin. Tältä ajalta on peräisin Kaarle IV:n maakirja, joka on tärkeä Brandenburgin keskiaikaista asutusta koskeva lähde. Kaarle valitsi Tangermünden linnan vaali­ruhtinaan asuin­paikaksi.

Luxemburg-suvun valta Brandenburgissa heikkeni Kaarlen veljenpojan Jobst Määriläisen hallitsija­kaudella. Neumark luovutettiin panttina saksalaiselle ritarikunnalle, joka kuitenkaan ei paljon kiinnittänyt huomiota tähän raja­seutuun. Wittelsbach- ja Luxemburg -sukuisten mark­kreivien aikana paikallinen aatelisto sai Branden­burgissa yhä suuremman vaikutus­vallan, kun keskus­valta heikkeni.[7]

Uskonnot Keski-Euroopassa noin 1618.

---

  Luterilaisia

  Calvinisteja

  Zwingliläisiä

  Herrnhutilaisuus

  Katolisia

  Ortodokseja

  Muslimeja

Vastapalvelukseksi siitä, että tämä oli kannattanut Sigismundin valintaa keisariksi vuonna 1410, Hohenzollern-sukuun kuulunut Nürnbergin linnakreivi Fredrik VI sai vuonna 1411 Brandenburgin perinnöllisesti hallintaansa. Branden­burgin vaali­ruhtinaana hänet tunnetaan nimellä Fredrik I. Maa-aatelisto, muun muassa Quitzow-suku, vastusti hänen valintaansa, mutta Fredrik kukisti vastustajansa tykistön avulla, Joiden­kuiden aatelisten omaisuus takavarikoitiin, ja Fredrikin alamaisensa vannoivat hänelle uskollisuuden­valan Tangermündessä' 20. maalis­kuuta 1414.[8] Virallisesti hänet tunnustettiin markkreiviksi ja Brandenburgin vaaliruhtinaaksi Konstanzin kirkollis­kokouksessa 1415. Samassa kirkollis­kokouksessa hän sai myös Pyhän Rooman keisari­kunnan arkki­kamari­herran arvon 18. huhtikuuta 1417.

Fredrik valitsi asuinpaikakseen Berliinin, mutta vuonna 1425 hän vetäytyi Frankeniin. Silloin hän jätti Branden­burgin hallinnan vanhimmalle pojalleen Juhana Alkemistille, mutta piti itsellään vaaliruhtinaan arvon. Seuraava vaali­ruhtinas Fredrik II pakotti Berliinin ja Cöllnin kaupungit alistumaan valtaansa, ja samoin tekivät pian muutkin Brandenburgin alueen kaupungit.[9] Hän valloitti myös Neumarkin takaisin Saksalaiselta ritarikunnalta ja aloitti alueen jälleen rakennuksen.

Useita vuosia kestänyt sota Pommerin herttuakuntaa vastaan päättyi Prenzlaun rauhan­sopimuksiin (1448, 1472 ja 1497).

Brandenburg hyväksyi protestanttisen uskon­puhdistuksen vuonna 1539. Siitä lähtien valtaosa väestöä on ollut luterilaisia, joskin muutamat myöhemmät vaali­ruhtinaat kääntyivät kalvinismiin.

Brandenburgin Hohen­zollernit yrittivät laajentaa alkujaan varsin suppeaa valtapiiriin, mutta tämä johti sotiin naapuri­maiden kanssa. Juhana Vilhelm, Julichin, Kleven ja Bergin herttua, kuoli lapsettomana vuonna 1609. Hänen vanhin veljen­tyttärensä Anna, oli vaaliruhtinas Juhana Sigismundin puoliso, mistä tämä sai aiheen rohkeasti vaatia alueita perinnökseen ja lähetti sotajoukkoja valloittaakseen osan Juhana Vilhelmin alueista Reininmaalla. Juhana Sigismundin epäonneksi samoihin aikoihin syttyi kolmikymmenvuotinen sota, johon tämä yritys sotkeutui, ja lisäksi Julichin vallanperimyksestä käytiin kiistaa. Sodan jälkeen Westfalenin rauhassa vuonna 1648 Brandenburg sai puolet näistä perintö­maista, mukaan luettuna Kleven herttuakunnan Reininmaalla sekä Markin ja Ravensbergin herttuakunnat. Nämä alueet, jotka olivat yli 100 kilometrin päässä Branden­burgin rajalta, muodostivat myöhemmin keskeisimmän osan Preussin Reininmaan maa­kuntaa.

Pääartikkeli: Brandenburg-Preussi

Brandenburg-Preussin laajeneminen 1600–1795.

Kun Albrekt Fredrik, Preussin herttua, kuoli vuonna 1618 eikä hänellä ollut poikaa, hänen vävynsä Juhana Sigismund peri Preussin herttuakunnan. Sen jälkeen hän hallitsi molempia alueita personaaliunionina, joka tuli tunnetuksi nimellä Brandenburg-Preussi. Täten Juhana Sigismundin avioliitto Preussin Annan kanssa ja sekä tämän äidin­puolisen tädin kuolema vuonna 1609 ja isän kuolema vuonna 1618 ilman mies­puolista perillistä ratkaisi sen, että Hohenzollernit saivat alueita Brandenburgin lisäksi sekä Reinin­maalta että Itämeren rannikolta. Preussi (joka tuolloin käsitti vain suunnilleen sen alueen, joka myöhemmin tuli tunnetuksi Itä-Preussina), sijaitsi kuitenkin Pyhän saksalais-roomalaisen keisari­kunnan ulkopuolella, ja Branden­burgin vaali­ruhtinaat hallitsivat sitä Puola-Liettuaan kuuluneena läänitys­alueena ja vannoivat tälle valtakunnalle kuuliaisuuden­valan.

Seuraavien kahden vuosisadan ajan Branden­burgin vaali­ruhtinaat pyrkivät hankkimaan maa-alueita, jotka yhdistäisivät nämä toisistaan erilleen sijainneet alueet, Mark Branden­burgin, Reininmaan ja Westfalenin alueet sekä Preussin herttua­kunnan yhtenäiseksi maan­tieteelliseksi kokonaisuudeksi.[6] Westfalenin rauhassa, joka vuonna 1648 lopetti kolmi­kymmen­vuotisen sodan, Branden­burg-Preussi sai Taka-Pommerin, josta vuoden 1653 Stettinin rauhassa muodostettiin Pommerin maakunta, sekä Mindenin, Kaminin, Halbarstadtin ja Magdeburgin.[4] Vuosi­sadan loppu­puolella Fredrik Vilhelm, "Suuri vaaliruhtinas", kehitti Brandenburg-Preussin suur­vallaksi. Rakennettiin Branden­burgin ensimmäinen laivasto (Kurbrandenburgische Marine), joka valloitti lyhyt­aikaisiksi siirto­maiksi Arguinin, Branden­burgin Kulta­rannikon ja Saint Thomas'n. Olivan rauhansopimuksessa vuonna 1660 vaali­ruhtinaat onnistuivat saavuttamaan Preussille täyden suvereni­teetin.[6] Potsdamin edikti vuodelta 1685 salli hugenotti­pakolaisten muuttaa Hohen­zollernien alueille.

Pääartikkeli: Preussin kuningaskunta

Kiitokseksi avustaan Espanjan perimys­sodassa keisari Lepold I myönsi Fredrik Vilhelmin pojalle, Fredrik III:lle oikeuden korottaa Preussi kuningas­kunnan arvoon. Tammikuun 18. päivänä 1701 Fredrik kruunautti itsensä Preussin kuninkaaksi nimellä Fredrik I. Toisin kuin Branden­burg, Preussi oli Pyhän saksalais-roomalaisen keisari­kunnan ulko­puolella, ja keisarikunnan alueella vain keisarilla ja Böömin hallitsijalla oli oikeus kuninkaan arvoon. Koska kuningas oli korkeampi arvonimi kuin vaaliruhtinas, Hohen­zollernien koko valtakuntaa alettiin pian tämän jälkeen käytännössä nimittää Preussin kuningas­kunnaksi, vaikka sen valta­keskus oli edelleen Branden­burgissa. Laillisesti Brandenburg kuitenkin oli yhä osa Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa[10] ja se oli vain personaaliunionissa Preussin kuningaskunnan kanssa, jossa Hohenzollerneilla oli täysi suvereniteetti. Tämän vuoksi Hohenzollernit käyttivät edelleen myös Brandenburgin vaali­ruhtinaan arvo­nimeä niin kauan kuin keisari­kunta oli olemassa. Tähän aikaan keisarin valta keisari­kunnassa oli kuitenkin käynyt pelkästään nimelliseksi. Keisari­kunnan eri alueet toimivat enemmän tai vähemmän de facto itsenäisten valtioiden tavoin ja tunnustivat keisarin ylivallan vain muodollisesti. Tämän vuoksi Brandenburgia alettiin pian pitää de facto Preussin kuningas­kunnan osana eikä erillisenä valtiollisena kokonaisuutena.[10]

Vuodesta 1701 aina vuoteen 1946 saakka Brandenburgin historia on pääosin sama kuin Preussin, josta 1700-luvulla tuli eurooppalainen suur­valta. Kuningas Fredrik Vilhelm I, ”Sotilas­kuningas”, uuden­aikaisti Preussin armeijan, kun taas hänen poikansa Fredrik II Suuri saavutti huomattavia sotilaallisia voittoja ja kuuluisuutta Sleesian sodissa ja Puolan jaoissa. Viimeksi mainituissa hän liitti valtakuntaansa myös Länsi-Preussiksi nimitetyn, siihen saakka Puolaan kuuluneen alueen, joka sijaitsi Brandenburgin ja Preussin herttuakunnan välissä ja oli erottanut nämä toisistaan.

Brandenburgin mark­kreivi­kunnan asema läänitys­alueena ja vaali­ruhtinas­kuntana lakkasi, kun Pyhä saksalais-roomalainen keisari­kunta vuonna 1806 hajosi, minkä jälkeen korkein valta Branden­burgissa ei enää kuulunut Hohen­zollerneille vain de facto vaan myös de jure. Napoleonin sotien jälkeen vuonna 1815 entisen vaali­ruhtinas­kunnan alueesta muodostettiin Preussin kuningas­kuntaan kuulunut Brandenburgin provinssi. Vuonna 1871 tapahtuneesta Saksan yhdistymisestä lähtien Branden­burg samoin kuin koko Preussi kuului Saksan keisarikuntaan, jossa Preussi oli suurin ja johtava osa­valtio.

Brandenburgin vaakuna 1945–1952.

Natsi-Saksassa vuonna 1930-luvulla toteutetun Gleichschaltungin myötä Brandenburgin provinssi ja Preussin vapaavaltio menettivät käytännössä kaiken merkityksensä. Brandenburgin alueesta muodostettiin tällöin Mark Brandenburg -niminen gau-hallintoalue.

Preussin valtio lakkautettiin virallisesti vuonna 1947 sen jälkeen, kun Saksa oli hävinnyt toisen maailman­sodan. Mark Brandenburg muutettiin tällöin Brandenburg-nimiseksi Saksan osavaltioksi. Oder–Neisse-linjan itä­puolella oleva osa siitä, Neumarkin alue, oli kuitenkin jo vuonna 1945 siirretty Puolan hallintaan, ja sieltä oli saksankielinen väestö karkotettu. Oderin länsi­puolella oleva osa Branden­burgia kuului Neuvosto­liiton miehitys­vyöhykkeeseen lukuun ottamatta Berliiniä, joka jaettiin erikseen voittaja­valtioiden kesken ja jakautui Länsi- ja Itä-Berliiniin. Vuodesta 1949 lähtien Brandenburg kuului Saksan demo­kraattiseen tasa­valtaan, ja vuonna 1952 se jaettiin Cottbusin, Frankfurt an der Oderin, Schwerinin ja Neubrandenburgin piireihin.

Saksojen yhdistyessä vuonna 1990 DDR:n piirit lakkautettiin ja perustettiin nykyinen Brandenburgin osavaltio, jonka pää­kaupunkina on Potsdam. Branden­burgin mark­kreivi­kunnan 850-vuotis­päivää vietettiin virallisesti 11. kesäkuuta 2007, ja siihen liittyneet juhlallisuudet aloitettiin Brandenburgin kaupungissa 23. kesäkuuta 2006.