Boudicca

Ikeenien alueet kartalla.

Useat roomalaiset historialliset lähteet kertovat Boudiccan vaiheista, ja yksi merkittävimmistä lähteistä on Tacitus. Tacituksen kertomaa tarinaa voitaneen pitää suhteellisen tarkkana, sillä hänen appensa Agricola oli toiminut Britannian kuvernöörinä vuosien 78 ja 85 välillä. Roomalaisia Boudiccassa lienee kiehtonut naispäällikön amatsonimaisuus. Tacituksen mukaan paikallisilla ei ollut tapana tehdä päällikköä valitessaan eroa sukupuolten välillä. Naispäälliköitä tiedetään olleen ikeenien ohella myös muilla brittiheimoilla. Esimerkiksi briganttien heimoa johti Cartimandua-niminen kuningatar. Dion Kassios kuvaili Boudiccan ulkomuotoa teoksessaan Historiae Romanae. Hän kirjoitti Boudiccalla olleen kirkkaanpunaiset lantiolle yltäneet hiukset. Boudiccaa kuvailtiin myös suurikokoiseksi, hänen ilmettään julmaksi ja ääntä ankaraksi.[1] Sekä Kassioksen että Tacituksen kuvaukset ovat lähteinä puolueellisia, mutta niiden perusteella saatetaan kuitenkin ymmärtää Boudiccan tarinan suurpiirteinen aikajana. Tarinaa on yritetty todentaa arkeologian avulla, mutta kaivauksissa on omat ongelmansa, kuten todisteiden katoaminen vuosien varrella ja varojen riittämättömyys suurimittaisiin tutkimuksiin.[2]

Boudiccan nimi on juonnettu kelttiläisistä kielistä, ja se tarkoittaa voittoisaa naista.[1] Aikanaan nimi on saattanut olle pikemminkin arvonimi kuin henkilönnimi. Boudiccan henkilökohtaisena nimenä sitä alkoi käyttää Tacitus.[3] Vastaava nimi nykyisessä kymrissä on Buddug, ja muinaisiirissä buadach tarkoittaa voittoisaa. Muinaiskornissa ja bretonissa esiintyy miehen nimi Budic. Boudiccan nimi kirjoitetaan joskus myös virheellisessä muodossa Boadicea.[1]

Ikeenit liittoutuivat luultavasti Rooman kanssa keisari Claudiuksen vuoden 43 jaa. Britannian-sotaretken aikoihin ja sitä seuranneen sodan aikana roomalaisvaltaa vastaan kamppaillutta Caratacosia vastaan. Boudiccan mies Prastotagos tai Prasutagos oli roomalaisten vasallihallitsija. Vasallikuningaskunnat olivat tyypillinen välivaihe ennen jonkin alueen liittämistä kiinteäksi osaksi Rooman valtakuntaa.[1] Prastotagoksen kuningaskunta kattoi suuren osan nykyisistä Norfolkin ja Suffolkin alueista. Joitakin Britanniasta löydettyjä kolikkoja pidettiin pitkään virheellisesti Prastotagoksen lyöminä, mutta tästä huolimatta on selvää, että ikeenit hyötyivät hänen valtakaudellaan suhteistaan Roomaan.[3] Prastotagosin kuoltua keisari Neron valtakaudella syntyi perimyskiista. Samaan aikaan Britannia kärsi myös muista jännitteistä. Trinovanttien heimo oli menettänyt perinteisiä alueitaan roomalaisen Camulodunumin eli nykyisen Colchesterin colonian perustamista varten. Myös paikallisten verotaakkaa oli kasvatettu.[1]

Boudicca vuoiden 1860 painoksessa David Humen teoksesta The History of England.

Prastotagoksen kuoltua keisarillinen veronkantaja Catus Decanius lähetti ikeenien pariin lähettiläänsä. Prastotagos oli ollut velkaa Neron neuvonantajalle, filosofi Senecalle, ja Daciuksen tarkoituksena oli ilmeisesti tämän velan perintä. On kuitenkin epäselvää, mistä syntyneessä kiistassa oli tarkemmin kyse. Prastotagos jätti ilmeisesti kuningaskuntansa perintönä tyttärilleen ja keisarille. Roomalaiset tulkitsivat tätä joko tahallaan väärin siten, että he katsoivat nyt koko kuningaskunnan kuuluvan Roomalle, tai siten, että heillä oli oikeus valita vapaasti, mitkä kuningaskunnan osat olivat nyt osa Roomaa. Kolmantena mahdollisuutena roomalaiset takavarikoivat kuningaskunnan Prastotagoksen velan takia.[3]

Boudicca esitti vastalauseita roomalaisten toimia kohtaan, ja hänet ruoskittiin tavallisen maksukyvyttömän velallisen tapaan ja hänen tyttärensä raiskattiin. Tyttärien raiskaaminen saattoi tehdä heistä naimakelvottomia, mikä merkitsi ikeenien hallitsijasuvun loppua. Roomalaiset olivat mahdollisesti arvioineet leskikuningattaren arvovallan väärin, ja heidän törkeyksiensä jälkeen ikeenit kääntyivät kuningattarensa puoleen. Ikeenien kapinoidessa heihin liittyivät trinovantit, ja heimojen liitto tuhosi Camulodunumin.[3] Roomalaiset olivat kapinan syttyessä haavoittuvaisia, koska suuri osa heidän sotajoukoistaan Britanniassa oli samaan aikaan kuvernööri Suetonius Paulinuksen johdolla sotaretkellä druidien tukikohtaa Angleseytä vastaan.[1] Camulodunum tuhottiin kokonaan ilmeisen järjestelmällisesti. Jälkiä sen tuhoamisesta on löydetty arkeologisissa kaivauksissa.[3]

Camulodunumista Boudicca johti joukkonsa etelään kohti Londiniumia (nykyinen Lontoo). Matkan varrella Boudiccan joukkohin liittyi muita brittiheimoja, ja sen aikana he kohtasivat Petillius Cerialiksen komentaman roomalaisen sotaväen. Cerialiksen joukko oli brittejä huomattavasti pienempi ja se tuhottiin miltei tyystin. Cerialis kuitenkin pakeni pienen ratsuväkiosaston kanssa. Tällä välin Suetionius Paulinius oli palannut sotaretkeltään Londiniumiin, mutta hän piti kaupungin puolustamista mahdottomana ja hylkäsi sen. Decianus oli puolestaan paennut meren yli Roomaan. Brittien vallatessa Londiniumin he eivät ottaneet vankeja tai antaneet armoa. Cassius Dio kuvaili erilaisia julmia tapoja, joilla Boudiccan armeija kohteli brittien jalkoihin jääneitä paikallisia. Noin 70 000 roomalaista ja näiden kannattajaa sai surmansa ja Boudiccan armeija alkoi palata kohti Verulamiumia eli nykyistä St Albansia.[3]

Pääartikkeli: Watling Streetin taistelu

Paulinius oli saanut koottua joukkoihinsa noin 11 000 sotilasta ja houkuteltua Boudiccan kohtaamaan omat joukkonsa haluamallaan taistelukentällä hävittämällä brittien pyhättöjä nykyisen Midlandsin alueella. Lopullisen taistelun tarkempaa paikkaa ei tunneta.[3] Joskus taistelupaikan on arveltu olleen nykyään Watling Streetinä tunnetun roomalaisen tien varrella.[4] Osapuolten yhteenotto tunnetaankin nimellä Watling Streetin taistelu.[4]

Roomalaiset asettuivat jyrkkäreunaiseen solaan, joka turvasi heidän selustansa ja toisaalta esti perääntymisen. Heidän takanaan oli tiheä metsä. Britit saapuivat taistelukentälle sekalaisena eri paikallisten päällikköjen johtamina ryhminä. Boudiccan johtamiin joukkoihin kuului roomalaisten lähteiden mukaan 230 000 soturia, mutta luku lienee liioiteltu.[3] Roomalaisten lähteiden mukaan Boudicca kierteli eri ryhmien parissa sotavaunuissaan kahden tyttärensä kanssa.[3] Tacituksen mukaan Boudicca rukoili jumalatar Andrastelta voittoa ja jossain vaiheessa hän vapautti jäniksen, jonka juoksusta britit ennustivat taistelun päättyvän suotuisasti.[1] Jäniksillä oli uskonnollinen merkitys briteille.[3]

Taistelu alkoi ilmeisesti roomalaisten heittäessä brittejä kohti pilum-heittokeihäitä, minkä jälkeen he rynnäköivät brittejä kohti. Brittien ylivoiman takia he jäivät nopeasti piiritetyiksi, mutta heidän onnistui kuitenkin työntää brittien massaa taaksepäin. Lähitaistelussa yhteen puristuneessa massassa roomalaiset saattoivat pistää miekoillaan, kun taas britit olisivat tarvinneet tilaa pitkien keihäidensä ja suurien miekkojensa tehokkaaseen käyttöön. Taistelu oli brittien kannalta katastrofaalinen, sillä siinä kaatui roomalaisten mukaan 80 000 brittisoturia ja vain 400 roomalaista.[3] Boudicca selviytyi taistelusta ja palasi sen jälkeen ikeenien kotiseuduille, jossa hän eri lähteiden mukaan joko teki itsemurhan myrkyllä[1] tai kuoli sairauteen vuonna 60 tai 61.[1]