Bosnia ja Hertsegovinan historia

Bosnia-Hertsegovina satelliittikuvassa joulukuussa 2002.

Počitelj

Rooman valtakunta valloitti nykyisen Bosnian alueen toisella ja ensimmäisellä vuosisadalla eKr., ja siitä tuli osa Dalmatian provinssia. Tuolloin alueella asui illyrialaisia heimoja. 300- ja 400-luvuilla gootit valloittivat alueen. Kun Bysantin keisari Justinianus I karkotti gootit Balkanilta 500-luvun alussa, Bosnian alueesta tuli ainakin nimellisesti osa Itä-Rooman valtakuntaa.[1] Seuraavalla vuosisadalla slaavit alkoivat asettua alueelle.[2] Toinen muuttoaalto 700-luvulla toi mukanaan tulevat valtakansat serbit ja kroaatit, joista edelliset asettuivat Drina-joen laaksoon ja Hertsegovinaan, jälkimmäiset puolestaan Keski-, Länsi- ja Pohjois-Bosniaan. 700- ja 800-luvuilla alueen luoteisimman osan valloittivat Kaarle Suuren johtamat frankit. Sittemmin alueesta tuli osa Kroatiaa ja vuonna 928 Serbiaa. Tuolta ajalta on myös peräisin myös vanhin historiallinen maininta Bosniasta, kun Bysantin keisari Konstantinos VII Porfyrogennitos viittasi nykyisen Bosna-joen ympäristöön nimellä Bosona.[1]

1000-luvulla nykyinen Bosnia joutui Unkarin kuningaskunnan hallintaan, mutta palasi myöhemmin jälleen Bysantille. Keisari Manuel I Komnenoksen vuonna 1180 tapahtuneen kuoleman jälkeen Bysantin hallinto alueella päättyi ja Bosnia itsenäistyi omaksi kuningaskunnakseen. 1300-luvulla Bosnia laajeni Stjepan Kotromanićin ja hänen seuraajansa Tvrtko I:n johdolla etelään Dalmatian rannikolle ja nykyinen Hertsegovina liitettiin siihen. 1400-luvun loppupuolella Bosniasta tuli lyhyeksi aikaa Länsi-Balkanin voimakkain valtio, Suur-Bosnia. Myös roomalaiskatolisesta kirkosta erillinen Bosnian kirkko kehittyi 1000–1300-lukujen aikana. Lähetyssaarnaajien ponnistukset tuottivat tulosta, ja lopulta 1400-luvun loppupuoliskolla erillinen bosnialainen kirkko kuihtui, kun papisto kääntyi kuningas Stjepan Tomaš Ostojićin käskystä roomalaiskatolisuuteen.[1]

Keskiaikaisen Bosnian viimeisiä vuosikymmeniä varjostivat sisällissota ja turkkilaisten johtaman Osmanien valtakunnan uhka. Ottomaanien armeijat ryöstelivät Serbiaa 1380-luvulla ja etenivät Bosnian hallitsemaan Humiin eli nykyiseen Hertsegovinaan vuonna 1388. Lopulta vuonna 1463 Bosnian itsenäisyyden aika päättyi ja se liitettiin osaksi Osmanien valtakuntaa. Viimeinen linnoitus alueella antautui vuonna 1482; tosin osa Hertsegovinasta ja Pohjois-Bosniasta pysyi Unkarin hallinnassa 1520-luvulle saakka.[1]

Osmanien valtakauden alussa Bosnia oli jaettu useaan eri sancakiin, mutta vuonna 1580 siitä tuli yhtenäinen provinssi, mikä asema sillä säilyi koko lopun turkkilaisvallan ajan. Maassa vallitsi nyt osmanien feodaalijärjestelmä ja ei-muslimit joutuivat maksamaan harač-veroa. Myös pahamaineinen devşirme-pakkovärväysjärjestelmä tuli käyttöön. Toisin kuin muualla Balkanilla Albaniaa lukuun ottamatta, suuri osa asukkaista kääntyi islaminuskoon. Kristinusko oli ennestäänkin ollut Bosniassa eri suuntausten kilpaillessa keskenään rakenteellisesti heikompaa kuin muualla, ja muslimien kristittyjä kohtaan harjoittama syrjintä lisäsi painetta kääntymiseen. Silti kesti yli sata vuotta ennen kuin islamista tuli Bosnian valtauskonto.[1]

Rajanaapurien kanssa käydyt sodat autioittivat osmanien valtakaudella Bosnian pohjois- ja länsiosat, minkä jälkeen alueelle tuotiin uusia asukkaita Serbiasta ja Hertsegovinasta. Samalla myös aiemmin katolilaisenemmistöinen alue ortodoksistui. Raskaita sotia käytiin lähes joka toinen sukupolvi läpi koko 1500–1700-luvun. Kun Suleiman Suuri valtasi Unkarin vuosina 1520–1533, hänen joukoissaan oli mukana myös bosnialaisia. Habsburgien ja osmanien välisessä sodassa vuosina 1683–1699 Itävalta valloitti osmaneilta Unkarin ja Slavonian, minkä jälkeen joukoittain muslimeja pakeni menetetyiltä alueilta Bosniaan. Vuonna 1697 joukko itävaltalaisia poltti Sarajevon. Vuonna 1718 nykyisen Bosnian lounaisraja muodostui, kun Venetsian hallitsema Dalmatian rannikko laajeni sisämaahan. Vuonna 1739 solmittu Belgradin sopimus vakiinnutti nykyisen Bosnian pohjoisrajan. 1700-luvulla sodat ja rutto verottivat muslimeita, kun taas kristittyjen osuus kasvoi voimakkaasti, minkä seurauksena muslimit jäivät todennäköisesti jo vuosisadan loppuun mennessä vähemmistöksi.[1]

1800-luvun lopulla slaavilaiset nationalistiliikkeet alkoivat voimistua Bosnia-Hertsegovinassa, ja vuonna 1875 maassa puhkesi talonpoikien kapina osmanien hallintoa vastaan. Serbian, Montenegron ja Venäjän tultua kapinallisten avuksi osmanit luovuttivat Bosnia-Hertsegovinan vuonna 1878 Berliinin sopimuksessa Itävalta-Unkarin hallintaan, vaikka muodollisesti alue säilyi osana Osmanien valtakuntaa. 7. lokakuuta 1908 Bosnia-Hertsegovina liitettiin osaksi Itävalta-Unkaria[3].

Serbinationalisti Gavrilo Principin murhattua arkkiherttua Franz Ferdinandin Sarajevossa 28. kesäkuuta 1914 Itävalta-Unkari julisti sodan Serbialle ja Eurooppa ajautui ensimmäiseen maailmansotaan. Sodan jälkeen Bosnia-Hertsegovinasta tuli osa uutta valtiota, jonka nimeksi tuli vuonna 1929 Jugoslavian kuningaskunta.

Kun Jugoslavia oli joutunut Saksan miehittämäksi vuonna 1941, osa Bosnia-Hertsegovinasta alistettiin kroaattinationalistisen Ustaša-liikkeen hallintaan ja osa annettiin fasistiselle Italialle. Ustašan hallinto tappoi tuhansia serbejä, juutalaisia, romaneja ja Ustaša-liikkeen vastustajia. Josip Broz Titon johtamat kommunistiset partisaanit taistelivat Ustašaa ja saksalaisia miehitysjoukkoja vastaan. Toisen maailmansodan jälkeen Bosnia-Hertsegovinasta tuli yksi kommunistisen Jugoslavian liittovaltion kuudesta tasavallasta.

Slovenian ja Kroatian erottua Jugoslaviasta vuonna 1991 myös Bosnia-Hertsegovinassa alkoivat kypsyä itsenäistymispyrkimykset. Samalla etnisten ryhmien väliset jännitteet kiristyivät. Kansanäänestyksen jälkeen parlamentti julisti Bosnia-Hertsegovinan itsenäiseksi 5. huhtikuuta 1992. Serbian tukemat Bosnian serbit olivat julistaneet oman serbitasavaltansa perustetuksi jo aiemmin 9. tammikuuta, ja alkoi verinen Bosnian sota. Sodan sekavuutta ja väkivaltaisuutta lisäsi kroaattien kääntyminen bosniakkeja vastaan vuonna 1993. Etenkin serbi- ja kroaattijoukot syyllistyivät sotarikoksiin ja etnisin puhdistuksiin, joista suurin oli serbiarmeijan toimeenpanema noin 9 000 srebrenicalaisen miehen ja pojan joukkoteloitus heinäkuussa 1995. Yhdistyneet kansakunnat on tuominnut Srebrenican joukkoteloituksen kansanmurhana. Sota loppui 21. marraskuuta 1995 allekirjoitettuun Daytonin rauhansopimukseen. Vuonna 2007 arvioitiin, että kaikkiaan sodassa kuoli lähes 100 000 ihmistä (vuonna 1994 uhreja oli arvioitu olleen jopa 200 000, mutta tähän arvioon oli laskettu mukaan myös kateissa olleet),[4] ja maasta joutui pakenemaan yli 1,5 miljoonaa, pääosin bosniakkeja.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Bosnia ja Hertsegovinan historia Wikimedia Commonsissa