Kirjanorja

Norja joutui 1300-luvulta alkaen tanskalaisten hallintaan, ja muinaisen norjan kielen kirjallinen käyttö loppui. Kuten muissakin mannerpohjoismaisissa kielissä, myös norjassa kielioppi yksinkertaistui ja monet omaperäiset sanat syrjäytyivät saksalaisten lainojen tieltä. Kuitenkin norjalaiset murteet eritoten maan länsiosissa jäivät hyvin erilaisiksi kuin tanska. Kun raamatunkäännös 1500-luvulla vakiinnutti tanskan kirjakielisen normin, tanskasta tuli norjalaisten virallinen sivistyskieli, jota jokainen kirjallisesta kulttuurista osalliseksi pyrkivä norjalainen sai luvan opetella. Sivistyneistö myös pyrki puhumaan norjan sijasta tanskaa, mutta käytännössä 1600–1700-luvulla kehittynyt ns. sivistynyt puhekieli (den dannede dagligtale) oli norjalaisittain äännettyä tanskaa. Se erosi tanskasta esimerkiksi sikäli, että vokaalienväliset konsonantit vaikkapa sellaisissa sanoissa kuin købe (sama sana kuin ruotsin köpa) eivät norjalaisten suussa yleensä pehmentyneet, vaan jäivät äännettäessä koviksi (sana siis äännettiin useimmiten ikään kuin se olisi kirjoitettu køpe). Toisaalta norjalaisia diftongeja ei sivistyneessä puhekielessä suvaittu ollenkaan, vaan niitä pidettiin rahvaanomaisuuden huippuna.

1800-luvun alussa Norja vaihtoi omistajaa: Wienin kongressi 1815, joka Napoleonin sotien jälkeen järjesteli Euroopan karttaa uuteen uskoon, antoi Ruotsille korvaukseksi Norjan, kun Suomi oli siirtynyt vuonna 1809 Ruotsin hallinnasta Venäjälle. Nyt kun poliittista yhteyttä Tanskaan ei enää ollut, ei ollut enää syytä ylläpitää kielellistäkään yhteyttä, ja 1830-luvulta alkaen Norjassa virisi vilkas keskustelu mahdollisista kielellisistä uudelleenjärjestelyistä. Kysymys kuului, pitäisikö tanskalaisesta kirjakielestä kehittää norjalaisempi, vai norjalaisten kansanmurteiden pohjalta luoda kokonaan uusi kirjakieli. Ensimmäistä vaihtoehtoa asettui puoltamaan Knud Knudsen, josta tuli näin kirjanorjan isä; Ivar Aasen kehitti toisen vaihtoehdon mukaisesti uusnorjan.

Knud Knudsen (1812–1895) ja hänen seuraajansa asettuivat kannattamaan esimerkiksi kovia vokaalienvälisiä konsonantteja sekä eräiden taivutuspäätteiden norjalaistamista (esimerkiksi sanan hest "hevonen" monikkoon heste piti norjan mukaisesti saada -r loppuun: hester). Myös æ-kirjaimen käyttöä haluttiin vähentää e:n hyväksi, koska tanskalaisten käsitys siitä, missä sanoissa æ:tä kuului käyttää, ei ollut enää missään yhteydessä edes heidän oman kielensä ääntämiseen, saati sitten norjan. Knudsen kutsui kieltä nimellä riksmål eli koko valtakunnan kieli, mutta vuonna 1929 Norjan parlamentti, suurkäräjät, muutti sen nimen muotoon bokmål, kirjakieli. Tuossa vaiheessa se oli jo kokenut useita uudistuksia ja oli selvästi norjalaisempi kuin jo edesmenneen Knudsenin alkuperäinen, vaatimaton ehdotelma.

Kielen oikeinkirjoitus hyväksyttiin virallisesti vuonna 1907 nimellä riksmål ("valtakunnankieli"), jota oli kehitetty vuodesta 1879. Kyseessä oli mukailtu oikeinkirjoitus tanskan kielestä, josta oli Tanskan ja Norjan unionin aikana muodostunut yleisesti käytetty eliitin puhekieli varsinkin pääkaupungissa. Kun suuri konservatiivinen sanomalehti Aftenposten otti käyttöön vuoden 1907 oikeinkirjoituksen vuonna 1923, tanskan käyttö Norjan kirjakielenä käytännössä lakkasi.

Vuonna 1929 otettiin virallisesti käyttöön nimi bokmål osana radikaalia kieliuudistusta, jonka tavoitteena on yhdistää kaksi kielimuotoa joskus tulevaisuudessa (samnorsk, "yhteisnorja"). Uudistus kohtasi kuitenkin voimakasta vastustusta eliitin keskuudessa, joka säilytti vanhemman oikeinkirjoituksen ja nimen riksmål. Toisen maailmansodan aikana samnorsk sai kannatusta ja muodostui ennennäkemättömäksi kansanliikkeeksi. Kielimuotojen yhdistymisprosessi pysähtyi 1960-luvulla, mutta virallisesti siitä luovuttiin vasta 2002.

Norjan kunnissa ja kouluissa on usein virallisena kielimuotona jompikumpi kahdesta kirjakielestä, kirjanorja tai uusnorja. Jompaakumpaa kielimuotoa opiskellaan peruskoulussa varsinaisena äidinkielenä (hovedmål) ja toista kieltä ylemmillä luokilla äidinkielen sivumuotona (sidemål).

1800-luvun lopussa riksmål oli ainoa kieli kouluissa. Toiseen maailmansotaan saakka uusnorja valloitti elintilaa kirjanorjalta useimmissa maakunnissa. Enimmillään yli kolmannes ala-asteen oppilaista sai opetusta uusnorjaksi. Sodan jälkeen tuuli kääntyi, ja kirjanorjan suosio kasvoi jälleen vuoteen 1975 saakka. Myöhemminkin bokmålin suosio on hitaasti mutta tasaisesti kasvanut ja on nyt (2011) oletuskieli 87 prosentille peruskoulujen oppilaista. Norjan 431 kunnasta 160:ssä on virallisena kielenä kirjanorja, 114:ssä uusnorja ja 157 kuntaa ovat kielellisesti neutraaleja. Useimmat uusnorjankieliset kunnat ovat Vestlandetin alueella maan länsiosassa.

Sekä kirjanorjassa että uusnorjassa on käytössä latinalaiset aakkoset, joiden loppuun on lisätty kirjaimet æ, ø ja å (huomaa suomen aakkosista poikkeava järjestys). Sama aakkosmuoto on käytössä norjan lisäksi tanskan kielessä.

Kirjaimet c, q, w, x ja z ovat norjassa vierasperäisiä ja käytössä vain lainasanoissa sekä joissakin sukunimissä.

Joidenkin vokaalien päällä voidaan käyttää niin kutsuttuja diakriittisiä merkkejä. Ne eivät ole pakollisia, mutta joissain tapauksissa ne voivat selventää sanan merkitystä ja/tai ääntämystä; esimerkiksi for [for] on prepositio, fór [fu:r] imperfektimuoto verbistä fare.

Kirjanorjan substantiivit taipuvat kahdessa luvussa; yksikössä ja monikossa. Ne voivat olla epämääräisessä tai määrätyssä muodossa. Ne jakautuvat kolmeen kieliopilliseen sukuun; maskuliiniin (hankjønn), feminiiniin (hunkjønn) ja neutriin (intetkjønn). Säännöllinen taivutus on erilainen eri sukuisilla sanoilla.

Kirjanorjassa feminiiniset sanat voidaan taivuttaa myös maskuliinin tapaan, uusnorjassa ei koskaan. Tämä on yksi selkeimmistä vedenjakajista näiden kahden kielimuodon välillä.

Monet sanat ovat kirjanorjassa ja ruotsissa eri sukuisia, esim. ruotsin ett krig on kirjanorjaksi en krig, ja ruotsin en människa on kirjanorjaksi et menneske.

Adjektiivit taipuvat kolmessa vertailumuodossa, ja niistä on erikseen heikot ja vahvat muodot. Heikossa muodossa ne taipuvat lisäksi suvussa sen substantiivin mukaan, jonka määreinä niitä käytetään. Adjektiiveissa ei erotella maskuliinia ja feminiiniä toisistaan, paitsi muutamissa poikkeuksellisissa sanoissa, kuten 'pieni', m liten - f lita - n lite.

Kirjanorjan verbit taipuvat neljässä finiittimuodossa ja kolmessa infiniitti- eli nominaalimuodossa. Näistä preesens ja infinitiivi taipuvat edelleen pääluokissa ja partisiipin perfekti luvussa.

Verbit jakautuvat useiden germaanisten kielten tapaan heikkoihin ja vahvoihin, joista jälkimmäisen tunnistaa päätteettömästä imperfektimuodosta (esim. le 'nauraa' > lo 'nauroi'). Vahvoissa verbeissä tapahtuu useimmiten vokaalimuutoksia sanan vartalossa. Useimmat heikot verbit sen sijaan taipuvat säännönmukaisesti alla olevan esimerkin mukaan.

Muita norjan kielen sanaluokkia kutsutaan suljetuiksi sanaluokiksi. Näihin kuuluvat adverbit, determinatiivit, interjektiot, konjunktiot, subjunktiot, pronominit sekä prepositiot.

Determinatiivit luokiteltiin aiemmin pronomineiksi, mutta norjan kielen nykyisen nimityskäytännön mukaan substantiiviin viittaavia ja näiden mukaan taipuvia apusanoja (esim. possessiivipronominit) kutsutaan determinatiiveiksi, kun taas pronomineiksi kutsutaan vain substantiivin korvaavia sanoja (esim. persoonapronominit). Useimmat norjan kielen determinatiivit taipuvat suvussa ja luvussa (esim. 'minun', m. min f. mi n. mitt mon. mine. Persoonapronominit taipuvat kahdessa sijamuodossa, nominatiivissa (esim. jeg [jäi] 'minä' kirjanorjaksi) ja akkusatiivissa (esim. meg [mäi] 'minut','minua').