Boise (joki)

1800-luvun alussa alueella liikkui sekä brittiläisiä että ranskalaisia turkismetsästäjiä, jotka kutsuivat jokea sitä reunustavien puiden mukaan joko englanniksi Wood river tai ranskaksi Boise. Tutkimusmatkailija Robert Stuart käytti joesta nimeä ”The Wooded River” elokuussa 1812. Englanninkieliset turkismetsästäjät kutsuivat jokea myös Reidin- tai Reedinjoeksi John Reidin mukaan, joka oli perustanut kauppapaikan joen varteen 1813. Paikalliset intiaanit kuitenkin tuhosivat kauppapaikan jo vuonna 1814.[14]

Joen englannin- ja ranskankieliset nimet olivat käytössä vielä 1830-luvulla. Tarinan mukaan huhtikuussa 1833 ranskankielinen Yhdysvaltain armeijan upseeri B. L. E. Bonneville huudahti ranskaksi ”Les Boise” (puut) joen nähtyään. Vaikka tarinan todenperäisyys ei ole varmaa, Bonnevillen muistiinpanojen pohjalta kirjoitettu vuonna 1837 julkaistu[15] suosittu kirja The Adventures of Captain Bonneville yleisti joen ranskankielisen nimen. Boise-nimen yleistymiseen vaikutti myös 1834[16] rakennetun Fort Boise -kauppapaikan kanadanranskalainen johtaja Francois Payette. Hän käytti ranskankielistä nimeä sekä kauppapaikalle että joelle, minkä vuoksi kauppapaikan kautta kulkeneet uudisasukkaat oppivat Boise-nimen.[14]

Joen alueelta löytyi kultaa noin 40 kilometriä koilliseen nykyisestä Boisen kaupungista vuonna 1862, ja pian sen jälkeen kultaesiintymiä löytyi lisää. Boisen valuma-alueelle syntyi useita kullankaivuualueita, joiden yhteenlaskettu pinta-ala oli noin 780 neliökilometriä. Vuosien 1836–1959 välillä alueelta louhittiin yli 79 tonnia kultaa.[17]

Boisen kaupunki syntyi joen varteen Sawtoothvuoriston juurelle varuste- ja kauppapaikaksi kullanetsijöille. Kultaryntäyksen laannuttua 1860-luvun lopulla kaupungissa heräsi kiinnostus Boisejoen vesien käyttämiseksi joen alajuoksulla olevan maan kasteluviljelyyn.[18][19] 1880-luvulla paikalliset toimijat suunnittelivat suuren kanava- ja patoprojektin joen eteläpuoleisten maiden keinokasteluun, mutta kanavia saatiin valmiiksi vain muutama kilometri ennen projektin rahoituksen loppumista ja projektin keskeytymistä.[5] 1800-luvulla alkunsa saivat Ridenbaugh- (1877), Phyllis- (1883) ja New York -kanavat (1884). Näistä New York -kanavan rakennustyöt jäivät rahoitus-, omistus- ja lakiongelmien vuoksi alkuvaiheeseen. Muillakin kanavilla oli vaikeuksia rahoituksen kanssa, ja niiden omistajat vaihtuivat usein.[18][20]

Vuonna 1902 Yhdysvaltain kongressi hyväksyi Reclamation Actin, joka mahdollisti liittovaltion rahoituksen keinokasteluprojekteille, jotka olivat liian kalliita yksityisille tahoille tai osavaltioille rahoitettaviksi. New York -kanava avattiin vuonna 1909, ja siihen vettä nostava Boise Diversionin pato oli valmistunut 1908.[20]

Boise Diversionin padon lisäksi tarvittiin myös suurempi pato varastoimaan vettä kastelujärjestelmän alkupäähän kuumia kesäkuukausia varten. Arrowrock-padon rakennustyöt alkoivat vuonna 1912, ja niitä varten Boise Diversion -patoon lisättiin turbiinit sähkön tuottamiseksi. Arrowrock-pato valmistui vuonna 1915, ja oli valmistuttuaan maailman korkein pato 107 metrin korkeudellaan.[20]

Ajoittain Boisen kaupunkia vaivanneiden tulvien vuoksi[21] 1949 aloitettiin Lucky Peak -padon rakennustyöt. Pato valmistui vuonna 1955, ja se alkoi tuottaa sähköä vuonna 1988[22].[23]

Marraskuussa 2012 Boise- ja Payettejokien alueella toimivan kastelujärjestelmän arvioitiin tuottavan vuodessa 1 181 miljoonan dollarin arvosta maataloustuotteita, 31 miljoonan arvosta vapaa-ajan toimintaa ja 13 miljoonan arvosta sähköä sekä ehkäisevän 171 miljoonan edestä tulvavaurioita.[5]