Nikolai Bobrikov

Bobrikovin isä Ivan Vasiljevitš Bobrikov (1798–1883) oli sotilaslääkäri, joka oli kohonnut todelliseksi valtioneuvokseksi ja valtakunnan sotilaslääkintöhallituksen tieteellisen neuvoston jäseneksi. Hänen äitinsä oli baltiansaksalainen Alexandra Seeland. Bobrikov syntyi Pietarin lähellä Strelnan kylässä 1839. Bobrikov valmistui upseeriksi vuonna 1858.[1][2] Hänet ylennettiin everstiksi 1869,[1] ja hän siirtyi Pietariin kaartin joukkojen erikoistehtäviin, jolloin hän pääsi keisarin lähipiiriin.[3]

Bobrikov meni naimisiin Kazanissa 1867 Olga Petrovna Leontjevan kanssa, jonka kanssa sai viisi lasta. Vaimon kuoltua 1895 Bobrikov meni uusiin naimisiin kenraalintytär Elisabet (Jelizaveta Ivanovna) Staël von Holsteinin kanssa, jonka kanssa sai vielä tyttären. Ainut eloon jäänyt poika Nikolai Nikolajevitš Bobrikov (1882–1956) seurasi isänsä jälkiä ja yleni everstiksi. Yksi Bobrikovin vävyistä oli norjalaissyntyinen suomalainen upseeri Johannes Holmsen, joka eteni myöhemmin kenraaliluutnantiksi asti. Bobrikov oli luonteeltaan harvinaisen tarmokas ja työkykyinen ja mielipiteiltään jyrkästi venäläiskansallinen.[4]

Boris Kustodijev, Nikolai Bobrikov, 1902–1903.

Nikolai Bobrikov nimitettiin upseeriksi vuonna 1858 kadettikoulun jälkeen. Tämän jälkeen hän suoritti tutkinnon Nikolain yleisesikunta-akatemiassa, jonka suoritettuaan hänet nimitettiin Kazanin sotilaspiirin esikuntaan. Vuodesta 1867 lähtien hän oli 22. jalkaväkidivisioonan esikuntapäällikkönä Novgorodissa. Vuonna 1869 hänet ylennettiin everstiksi.[1][4] Vuonna 1876 hänet lähetettiin Venäjän sotilasvaltuutetuksi Romanian Bukarestiin[5] ja vuonna 1878 hänet ylennettiin kenraalimajuriksi Turkin sodan aikana.[6]

Aleksanteri II nimitti Bobrikovin vuonna 1880 Mihail Loris-Melikovin johtamaan erityiskomitean (Verhovnaja Rasporjaditelnaja Komissija) jäseneksi. Komitean tehtävänä oli taistella vallankumouksellisia vastaan. Bobrikov oli aktiivisesti mukana Talvipalatsissa vuonna 1880 järjestetyn pommi-iskun selvittelyssä.[7] Vuonna 1884 hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi ja hänestä tuli kaartijoukkojen ja Pietarin sotilaspiirin esikuntapäällikkö. Jalkaväen kenraaliksi hänet ylennettiin vuonna 1897.[4][8][9]

Kenraali Nikolai Bobrikov nimitettiin Venäjän sotaministerin, kenraali Aleksei Kuropatkinin esityksen johdosta Suomen kenraalikuvernööriksi, ja hän saapui Suomeen 12. lokakuuta 1898.[10] Hän piti 12. lokakuuta 1898 kenraalikuvernöörin palatsissa puheen Suomen senaatille ja muutamille korkeimmille virkamiehille. Puhe julkaistiin seuraavana päivänä lehdissä, ja se herätti suurta hämmästystä sekä suuttumusta.[11][12] Bobrikov oli puheessaan kutsunut Suomea rajamaaksi eikä ollut tunnustanut Suomen erityisasemaa valtiona. Se loukkaus sisälsi vakavan uhkauksen ja sai ihmiset ymmärtämään, että Bobrikovin tehtävänä oli Suomen erityisaseman hävittäminen ja suomalaisten venäläistäminen.[12][13] Puheessaan hän ilmoitti Venäjän olevan yksi ja jakamaton ja että oli olemassa vain yksi alamaisuus ja rakkaus yhteiseen Venäjä-isänmaahan.[14][12]

Pilalehti Matti Meikäläisessä 30. syyskuuta 1898 ilmestynyt Kaarlo Karin pilapiirros, jossa vastikään kenraalikuvernöörinä aloittaneelle Bobrikoville annetaan lukemiseksi Suomen perustuslaki.

Ennen kuin Bobrikov lähti Suomeen, hän esitteli 30. elokuuta 1898 ohjelmansa Venäjän hallitsijalle Nikolai II:lle, joka hyväksyi sen.[12][15] Bobrikovin ohjelman pääkohdat olivat:

• Suomen sotaväen sulauttaminen Venäjän armeijaan.
• Suomen valtiosihteerinviraston lakkauttaminen.
• Valtakunnanlainsäädännön saattaminen voimaan Suomessakin.
• Venäjän kieli viralliseksi kieleksi senaattiin, virastoihin ja kouluihin.
• Helsingin yliopisto ja oppikoulut tarkemman valvonnan alaisuuteen.
• Venäjän kansalaisille annetaan oikeus virkoihin Suomessa.
• Suomen rahan poistaminen.
• Venäjän ja Suomen tullirajan poistaminen, sekä tullilaitoksen yhdistäminen Venäjän tullilaitokseen.
• Venäläisiä lehtiä piti perustaa Suomeen levittämään hallituksen mielipiteitä.
• Valtiopäivien juhlamenot on uudistettava.
• Kenraalikuvernöörin ohjesääntö on uudistettava.

Bobrikovin ohjelmassa korostettiin sitä, että Suomen valtiolliset olot ja autonominen asema ovat Venäjän etujen vastaisia. Tavoitteena oli Suomen alistaminen täysin Venäjän hallitusviranomaisten johtoon.[16]

Mielenosoitus helmikuun manifestia vastaan Senaatintorilla 13. maaliskuuta 1899.[17]

Bobrikov oli mukana laatimassa helmikuun manifestia, josta tuli järjestelmällisen venäläistämisohjelman peruskivi.[18] Sen johdosta suomalaiset kokosivat suuren adressin, johon kerättiin noin 500 000 kansalaisen nimet. Adressi yllätti täysin Bobrikovin, ja hän julmistui siitä, että tuollaiseen tekoon oli ryhdytty; lisäksi hän piti koko adressia laittomana.[12][19] Hän totesi manifestin julkaisun jälkeen: ”Kaikki ajattelevat ihmiset Suomessa ovat tyytyväisiä keisarin manifestiin.”[20] Äänenkannattajakseen Suomessa Bobrikov perusti vuonna 1900 suurta valtionapua nauttineen venäjänkielisen Finljandskaja Gazeta -lehden, joka ilmestyi alkuvuosina myös suomenkielisenä painoksena nimellä Suomen Sanomat.[21]

Suomen kenraalikuvernöörinä Bobrikov pyrki saamaan Suomen tilattoman ja maattoman väestön sekä köyhälistön puolelleen. Suomalaiset eivät kuitenkaan uskoneet Bobrikovin lupauksiin, vaan pitivät lupausta juonitteluna.[22] Pitkin maata kierteli noin 1 000 – 2 000 laukkuryssää eli vienankarjalaisia kulkukauppiaita, jotka levittivät huhuja siitä, miten erinomaisesti Venäjällä oli järjestetty maattomien ja maanviljelijöiden asiat. He kertoivat, että pian alkaa ilmainen maan jakaminen. Helmikuusta 1899 alkaen maanjakopuheita alkoi kuulua yhä enemmän. Tätä toimintaa vastaan työväenliike, nuorisoseurat ja ylioppilaat, kuten Eugen Schauman, aloittivat valistustyön, joka osoitti millaiset olosuhteet olivat todellisuudessa Venäjällä.[23] Porvoolaisessa Uusimaa-lehdessä huhujen alkuperäiseksi levittäjäksi väitettiin Moskovskije vedomosti -lehden Suomessa olevaa salaista kirjeenvaihtajaa P. I. Messarošia. Hän oli julkaissut vuonna 1897 kirjan, jonka mukaan Suomi oli sulautettava keisarikuntaan, ja hän toimi Bobrikovin tiedonhankkijana. Messaroš lähti Suomesta keväällä 1900.[24]

Venäläisiä hedelmäkauppiaita Hakaniementorilla vuonna 1907.[25]

Ruotsalainen lehtimies Valfrid Spångberg kertoi, että venäläiset olivat lähettäneet Suomen tilattoman väestön keskuuteen asiamiehiä, samalla tavoin kuin aiemmin Itämeren valtioihin, kun siellä houkuteltiin väestöä kääntymään ortodoksiseen uskoon. Juristiprofessori Wilhelm Chydenius kirjoitti, että Bobrikov oli vastuussa huhujen levittämisestä.[26][27] Finljandskaja gazeta väitti vuonna 1900, että vain venäläiset viranomaiset olivat suomalaisten torpparien ystäviä.[28] Senaattori Gripenbergin käsityksen mukaan venäläisten kulkukauppiaiden harjoittama kiihotustoiminta oli tarkoituksellista kiilan lyömistä Suomen eri yhteiskuntaluokkien välille.[29] Suomessa venäläisiin kulkukauppiaisiin suhtauduttiin useimmiten melko kielteisesti, paitsi mahdollisesti maaseutuväestön taholta. Bobrikovin aloitteesta 2. heinäkuuta 1900 annettiin asetus, joka laillisti venäläisten kulkukauppiaiden elinkeinon.[30][31]

Ruotsalaisen Aftonbladetin toimittaja Valfrid Spångberg kävi 1. maaliskuuta 1899 Bobrikovin luona, esittämässä muutamia kysymyksiä Helmikuun manifestin johdosta.

Spångberg: ”Minkälaisiksi on Teidän ylhäisyytenne havainnut suomalaiset ja Suomen olot, paremmiksi vai huonommiksi kuin olitte odottaneet?”

Bobrikov: ”En kumpaisiksikaan. Se käsitys, jonka olin tässä suhteessa ennen muodostanut, on yleensä vahvistunut. Sisällinen järjestys täällä Suomessa on kyllä monin kohdin erinomainen, ja suomalaiset itse ovat lainkuuliaista ja isänmaallista kansaa, jota minä korkeasti kunnioitan, samoin kun pidän suuressa arvossa sen senaattia ja säätyjä. Mutta heidän käsityksensä ja se jota minä edustan, ovat monessa suhteessa erilaiset. Niin pian kuin he ovat tulleet käsittämään, että Venäjän hallituksen toimet tarkoittavat heidän omaa parastansa, olen vakuutettu, että me sovimme täydellisesti yhteen.”

Spångberg: ”Mitenkä Suomen sanomalehdistö hoitaa tehtävänsä?”

Bobrikov: ”Ei niin, että se minua täysin tyydyttäisi. Minä olen sanomalehdistön ystävä, mutta Suomen sanomalehdet ovat tottuneet käyttämään puhetapaa, jota en voi hyväksyä, ja esittävät ajatuksia, jotka varmistuneen vakaumukseni mukaan eivät muuta kuin synnyttävät levottomuutta ja tuottavat vahinkoa. Sanomalehdistön asia ei ole lausua moitteita korkeimman vallan toimista.”[32]

Diktaattorin valtuuksien myöntämisestä Bobrikoville oli käyty keskustelua salaisessa venäläisessä konferenssissa helmikuussa 1902, jolloin todettiin, että hänen on tultava toimeen vastustuksen kukistamisessa väliaikaisin toimin ja asetuksin.[33] Bobrikoville annettiin hänen omasta pyynnöstään diktaattorin valtuudet 29. maaliskuuta 1903 annetulla asetuksella Suomen rauhoittamiseksi.[34] Diktaattorin valtuuksilla hän pystyi karkottamaan ja pidättämään kenet tahtoi ja sai myös laillisen oikeuden puuttua useimpiin maan asioihin.[35] Vähitellen Bobrikovin politiikan tuloksia alettiin arvostella myös Pietarissa, ja sisäministeri von Plehwe oli jo periaatteessa päättänyt panna Bobrikovin eläkkeelle, kun 65-vuotias kenraalikuvernööri murhattiin.

Pääartikkeli: Bobrikovin murha

Vuonna 1908 painettu leimakuva Eugen Schaumanista ampumassa Bobrikovia.[36]

Suomalaiset aktivistit olivat vuoteen mennessä 1904 muodostaneet salaisen verkoston, joka kaavaili Bobrikovin murhaa vastalauseena venäläistämispolitiikalle. Heidän edelleen ehti kuitenkin Kouluylihallituksen 29-vuotias apukamreeri, senaattori Waldemar Schaumanin poika Eugen Schauman, joka murhasi Bobrikovin ampumalla tätä 16. kesäkuuta 1904 Helsingin Senaatintalossa eli nykyisessä Valtioneuvoston linnassa. Schauman suunnitteli ja toteutti tekonsa yksin, vaikka oli yhteydessä myös muihin aktivisteihin.[38]

Aiemmin senaatin virkamiehenä työskennellyt Schauman tiesi Bobrikovin johtavan puhetta senaatin talousosaston istunnossa joka torstai kello 11 aamulla, ja 16. kesäkuuta oli viimeinen senaatin istunto ennen Bobrikovin kesälomaa. Bobrikov saapui kävellen Senaatintalolle, jätti adjutanttinsa Ivan Timiriasevin ja muun seurueensa pääovelle ja meni sisään yksin. Hän kohtasi porraskäytävän toisen kerroksen tasanteella Schaumanin, joka ampui Browning-pistoolillaan kolme laukausta häntä kohti. Yksi luoti kimposi Bobrikovin rinnassa olleesta kunniamerkistä, Pyhän Vladimirin rististä, ja toinen univormun napista, aiheuttaen vaarattoman naarmun kaulaan. Kolmas osui messinkiseen vyönsolkeen ja pirstoutui vatsan sisään haavoittaen sisäelimiä.[38]

Schauman teki välittömästi aseellaan itsemurhan, mutta Bobrikov onnistui kävelemään samassa kerroksessa olleeseen senaatin istuntosaliin. Hän sanoi senaattoreille ”En minä ole haavoittunut”, mutta sitten hänelle huomautettiin hänen kaulallaan olevasta verestä, jolloin hän totesi: ”Siinä tapauksessa minä olen haavoittunut”. Bobrikov kannettiin aluksi paareilla kotiinsa, jossa pappi ripitti hänet ja lääkärit totesivat leikkauksen välttämättömäksi. Perhelääkäri suositteli venäläistä sotilassairaalaa, mutta Bobrikov vietiin omasta vaatimuksestaan Kirurgiseen sairaalaan. Leikkauksen suoritti sairaalan ylilääkäri Richard Faltin apunaan professorit Hjalmar von Bonsdorff ja Ali Krogius. Potilaan eloonjäämistä pidettiin epätodennäköisenä, sillä mahalaukku ja suolet olivat pahoin repeytyneet, minkä lisäksi Bobrikov oli jo kärsinyt aiemmin useita sydänkohtauksia. Hän kuoli sairaalassa seuraavana yönä hieman kello yhden jälkeen.[38]

Bobrikovin ruumis kuljetettiin 20. kesäkuuta surusaatossa kenraalikuvernöörinpalatsista Uspenskin katedraaliin ja sieltä Helsingin rautatieasemalle. Hautajaiset pidettiin seuraavana päivänä Sergijevossa Pietarin lähellä keisarin läsnä ollessa.[39]

Eugen Schaumanin taskusta löydettiin Nikolai II:lle osoitettu kirje, jossa pyydettiin keisaria kiinnittämään huomiota Suomessa, Puolassa ja Itämerenmaakunnissa vallitseviin epäkohtiin.[38] Schaumanin ruumis siirrettiin senaatintalosta Leppäsuon ruumishuoneelle, ja viranomaiset hautasivat sen joukkohautaan Malmin hautausmaalle. Vasta vuosia myöhemmin Schaumanin omaiset saivat siirtää hänen ruumiinsa sukuhautaan Porvooseen.[40]

Bobrikovin hautajaissaattue 20. kesäkuuta 1904 Uspenskin katedraalista Helsingin rautatieasemalle, josta ruumis kuljetettiin erikoisvaunulla Pietariin.

Suomalaiset ottivat tiedon Bobrikovin murhasta vastaan lähinnä hämmentynein tuntein, eikä ainakaan suoraa iloa uskallettu ilmaista aivan heti. Aktivisti Adolf Törngrenin mukaan tunnelma ravintola Kappelissa attentaattipäivän iltana oli iloinen ja jokainen pöytä täynnä. Ilmassa oli kuitenkin monia kysymyksiä, joista suurin oli luonnollisesti Venäjän reaktio, mutta myös kotimaan eri ryhmittymien käsitykset askarruttivat mieliä.[40] Aivan aluksi myös pelättiin, että Bobrikov jäisi henkiin ja kostaisi.[41] Sensuurin vuoksi sanomalehdet eivät voineet sanoa mitään myönteistä tapahtuneesta. Seuraavana päivänä asiaa kommentoi Helsingin lehdistä ainoastaan Uusi Suometar, joka otsikoi uutisensa ”Rikos”. Lehti tuomitsi teon jyrkin sanoin, mihin vaikutti se, että kyseessä oli vanhasuomalaisten eli hallituspuolueen lehti. Uuden Suomettaren toimituksen kokouksessa mukana ollut valtiokonttorin pääjohtaja J. K. Paasikivi kirjoitti, että Bobrikovin murha ”ei ole hyväksyttävä, ei poliittisista syistäkään” ja että se ”voi tuottaa maalle raskaita seurauksia”.[40] Venäläiset viranomaiset lakkauttivat Päivälehden kesäkuussa 1904 sen viitattua epäsuorasti mutta hyväksyvästi Bobrikovin murhaan.

Venäjän kiihkokansalliset piirit vaativat Bobrikovin murhan johdosta erittäin ankaria rankaisutoimia suomalaisia kohtaan.[42] Toisaalta monet hovissa ja Pietarin seurapiireissä olivat sitä mieltä, että Bobrikov oli härkäpäisellä politiikallaan vain kääntänyt suomalaiset Venäjää vastaan, ja että attentaatti häntä vastaan ei ollut edes yllätys. Venäjän liberaali ja vasemmistolainen oppositio tuomitsi Bobrikovin politiikan, ja konservatiivitkin katsoivat hänen epäonnistuneen pyrkimyksissään.[39] Suomalaisen senaattori Michael Leonard von Blomin välittämien tietojen mukaan Bobrikov oli aiottu kutsua pois Helsingistä aivan lähiaikoina ja siirtää kenraalikuvernööriksi Varsovaan.[42]

Koska kenraalikuvernöörin apulainen Vladimir Deutrich oli Bobrikovin kuollessa lomalla Venäjällä, keisari nimitti Bobrikovin kuoleman jälkeisenä päivänä Suomen virkaatekeväksi kenraalikuvernööriksi Suomen sotilaspiirin apulaiskomentajan, jalkaväenkenraali Nikolai Turbinin. Vakinaiseksi seuraajaksi tuli myöhemmin ruhtinas Ivan Obolenski. Turbinin ja ministerivaltiosihteeri von Plehwen ehdotuksesta keisari nimitti 20. kesäkuuta Pietarin piirioikeuden tutkintotuomarin, valtioneuvos Korobtšitš-Tšernjavskin johtamaan Bobrikovin murhan rikostutkintaa suoraan Venäjän oikeusministeriön alaisuudessa, sillä Suomen viranomaisten puolueettomuuteen ei luotettu. Venäläiset olettivat murhan taustalla olleen laajempi salaliitto, mutta muita syyllisiä ei onnistuttu löytämään. Oikeusministeriö määräsi lopulta syyskuussa 1905 keisarin luvalla lopettamaan hedelmättömän tutkinnan.[39]

Bobrikovin murha oli ensimmäisen sortokauden vastarinnan huipentuma. Myöhempinä tapahtumina voitaneen mainita ainakin prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen murha 6. helmikuuta 1905. Soisalon-Soinisen murhaaja oli Lennart Hohenthal. Ensimmäinen sortokausi päättyi vasta vuoden 1905 Venäjän vallankumoukseen ja Suomen suurlakkoon.

• Blomstedt, Kaarlo: Kansallinen elämänkerrasto. Osa 1, Wsoy, Porvoo, 1927
• Cederberg, A. R.: Suomen uusinta historiaa 1898–1942. WSOY, Porvoo, 1943.
• Ignatius, Hannes: Sortovuosista itsenäisyyteen, Otava, 1927.
• Juva, Einar W.: Suomen kansan aikakirjat VIII. Otava, 1935.
• Juva, Einar W.: Suomen kansan historia. Helsinki, Otava, 1967.
• Klinge, Matti: Keisarin Suomi. Schildts, 1997. ISBN 978-951-500-682-0
• Korhonen, Arvi (toim.): Suomen historian käsikirja II. WSOY, 1949.
• Paasikivi, Juho Kusti: Paasikiven muistelmia sortovuosilta 1–2. WSOY, 1957.
• Parmanen, Eino I.: Taistelujen kirja I–II. WSOY 1936, 1937.
• Pohjolan-Pirhonen, Helge, Aalto, Teemu, Virtanen, Kari O.: Kansakunnan historia 2: Autonomian aika. WSOY, Helsinki 1984. ISBN 951-0-12234-3
• Polvinen, Tuomo: Valtakunta ja rajamaa. N. I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898–1904. WSOY, 1984. ISBN 951-0-12660-8
• Spångberg, Valfrid: Valtiokaappaus Suomessa vuonna 1899. Muutamia muistiinpanoja, Tukholma, 1899
• Tommila, Päiviö: Suuri adressi. WSOY, 1999. ISBN 951-0-23454-0
• Tommila, Päiviö (toim.): Venäläinen sortokausi Suomessa. WSOY, 1960.
• Zetterberg, Seppo: Viisi laukausta senaatissa , Otava, 1986. ISBN 951-50-0398-9
• Wegelius, K. A: Routaa ja rautaa 1. WSOY, Porvoo, 1926.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Nikolai Bobrikov Wikimedia Commonsissa

• Bobrikovin murha. Ylen Elävä arkisto.
• Murhataanpa Bobrikov (tv-näytelmä 1996). Ylen Elävä arkisto.
• Fem skott i senaten (drama). Yle Arkivet.(ruotsiksi)
• N.I. Bobrikovs släktgren (Arkistoitu – Internet Archive) (ruotsiksi)
• Bobrikovin murhaa käsitteleviä lehtileikkeitä. Kansalliskirjasto.
• Bobrikov, Nikolaj Ivanovitj hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
• Kesäkuun 16:s 35 vuotta sitten. Muistelma, Kuva, 21.06.1939, nro 13, s. 30, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Rachel Breilin : Kuumeinen kesäkuun päivä, Hakkapeliitta, 06.09.1938, nro 36, s. 20, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Edeltäjä: Stepan Gontšarov vt.

Suomen kenraalikuvernööri 1898–1904

Seuraaja: Nikolai Turbin vt.