Bobby Bland

Bobby ”Blue” Bland eli Robert Calvin Bland (27. tammikuuta 1930 – 23. kesäkuuta 2013) oli afroamerikkalainen laulaja.[1][2]

Bobby Bland
Bobby Bland esiintymässä vuonna 1996.
Henkilötiedot
Syntynyt	27. tammikuuta 1930
Kuollut	23. kesäkuuta 2013 (83 vuotta)
Muusikko
Tyylilajit	Blues R & B
Soittimet	huuliharppu
Levy-yhtiöt	Duke Universal MCA Malaco
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
Infobox OK

Bland syntyi Rosemarkissa Tennesseessä, josta hän muutti vuonna 1947 Memphisiin. Hän lauloi nuoruudessaan gospelia, mutta siirtyi 40-luvun lopulla maallisen musiikin puolelle ja esiintyi yhdessä mm. Johnny Acen, B.B. Kingin, Rosco Gordonin ja Junior Parkerin kanssa löyhässä Beale Streeters -nimellä tunnetussa kokoonpanossa.

Blandin varhaisimmat Sam Phillipsin Sun-studiolla äänitetyt levyt ilmestyivät vuosina 1951–52 Chess- ja Modern-levymerkeillä. Vuonna 1952 hänet kiinnitettiin Duke Recordsille, joka julkaisi hänen levytyksensä seuraavien 20 vuoden ajan. Blandin oma tyyli muotoutui vähitellen 50-luvun kuluessa, hänen laulutyylinsä muuttui selkeämmin gospel-vaikutteiseksi, ja myös hänen levyjensä taustat kehittyivät 1950-luvun loppua kohden yhä sofistikoituneemmiksi. Torvisovitusten merkitys korostui, ja välillä levyillä kuultiin myös tyttökuoroja ja viuluja. Orkesterinjohtaja Joe Scottilla oli Blandin soundin kehittämisessä suuri rooli, ja etenkin varhaisvuosina hänen säestäjinään kuultiin myös useita maineikkaita kitaristeja. Pat Hare esiintyi hänen läpimurtohitillään ”Farther Up The Road” vuonna 1957. Clarence Holliman oli kitaristina useilla hänen 1950-luvun kappaleillaan, joita olivat muun muassa ”Loan A Helping Hand”, ”I Smell Trouble”, ”Don’t Want No Woman” ja ”Teach Me (How To Love You)”. 1960-luvulla Wayne Bennett säesti Blandia muun muassa hittilevyillä ”Turn On Your Love Light” (1961), "Stormy Monday Blues" (1962) ja ”Yield Not To Temptation” (1962).

Blandin suosion huippukausi ajoittui vuosiin 1957–1966, jolloin hän oli yksi suosituimmista rhythm & blues -artisteista USA:n mustan väestön keskuudessa, ja hänellä oli myös runsaasti jäljittelijöitä. Hänen suosituimpia kappaleitaan olivat edellä mainittujen lisäksi mm. "I'll Take Care of You" (1959), "Cry Cry Cry" (1960), "I Pity the Fool" (1961)", "Don't Cry No More" (1961), "That's the Way Love Is" (1963), "Call On Me" (1963), "Share Your Love With Me" (1964), "Ain't Nothing You Can Do" (1964), "Ain't Doin' Too Bad" (1964) ja "These Hands (Small But Mighty)" (1965). Kaikkiaan hänellä oli urallaan 37 Billboardin pop-singlelistalla sadan suosituimman joukkoon yltänyttä kappaletta ja 63 listanoteerausta vastaavalla r&b-listalla. Monilla hänen menestyslevyillään oli merkitty tekijäksi Deadric Malone, joka oli Duke-levy-yhtiön omistajan Don Robeyn käyttämä salanimi: todellisuudessa kappaleet oli ostettu kertakorvausta vastaan useilta eri säveltäjiltä.

Bland julkaisi huippuvuosinaan myös useita LP-levyjä, jotka kuitenkin sisälsivät pääasiassa singleillä julkaistua materiaalia. Jälkivaikutukseltaan merkittävin oli vuonna 1961 julkaistu "Two Steps From the Blues", joka oli tärkeä esikuva mm. Stax-levy-yhtiön muusikoille. Kaupallisesti parhaiten menestyi "Call On Me", joka ylsi Billboardin pop-LP-listan sijalle 11 elokuussa 1963.

Blandin suosio kääntyi laskuun 1960-luvun lopulla, vaikka monet hänen levynsä ylsivät yhä listoille. Hänellä oli tähän aikaan ongelmia alkoholin kanssa, ja Joe Scottin poistuminen taustajoukoista vaikutti myös levytysten laatuun. Duken tultua myydyksi ABC Recordsille vuonna 1973 Bland teki kuitenkin comebackin Los Angelesissa äänitetyillä albumeilla "His California Album" (1973) ja "Dreamer" (1974), joilta irrotettuihin singlehitteihin kuuluivat mm. "This Time I'm Gone For Good" ja "Ain't No Love In the Heart of the City". Myös yhdessä B. B. Kingin kanssa levytetyt livealbumit menestyivät hyvin.

Bland jatkoi levytysuraansa 1980- ja 1990-luvuilla, mutta Malaco-levy-yhtiön julkaisemien albumien suosio rajoittui lähinnä ikääntyvän mustan yleisön keskuuteen. Hän oli edelleen suosittu live-esiintyjä, ja vieraili myös Suomessa vuonna 1994, jolloin hän esiintyi Pori Jazzissa.

Bland valittiin vuonna 1992 Rock and Roll Hall of Fameen, ja vuonna 1997 hän sai Grammyn elinikäisistä saavutuksistaan musiikin alalla.