Bo Lundberg
Bo Klas Oskar Lundberg (1. joulukuuta 1907 Karlskrona – 15. kesäkuuta 1991) oli ruotsalainen lentokonesuunnittelija.
Bo Lundberg tuli ylioppilaaksi vuonna 1926, suoritti asevelvollisuutensa reservinupseeriksi vuonna 1928 ja valmistui diplomi-insinööriksi KTH:sta vuonna 1931. Vuodet 1931–1935 hän toimi Linköpingissä sijaitsevassa ASJA-tehtaassa suunnittelijana ja koelentäjänä. Hän kehitti Viking II-lentokonetta, josta tehtiin vain prototyyppi. Sen jälkeen hän toimi pienessä tukholmalaisessa Sparmanns Flygplansverkstad-yhtiössä, jossa suunnitteli E4-hävittäjää, jossa oli uudenaikainen kokometallinen kuorirakenne. Lundberg ei siirtynyt Saabille, joka osti yhtiön, ja siirsi toiminnan Trollhättaniin. Hän oli hieman aikaa Luftfartsstyrelsen eli ilmailuhallinnossa.[1]
Vuonna 1939 hän siirtyi Götaverkens-lentokonetehtaalle, jossa suunnitteli GP 8-pommittajan ja GP 9-hävittäjän. Kun yhtiö kaatui, Lundberg perusti oman yhtiön, AB Flygplanverkenin jatkokehittämään GP-koneita. Niitä ei tilattu asevoimista. Hän siirtyi Ilmavoimiin, joka laittoi hänet sotateollisuusjaostoon. Hän seurasi yhdysvaltalaisten J9- ja J10-koneiden (250 kpl) hankintaa Ruotsiin. Hän painosti ruotsalaisen hävittäjän kehittämistä alkaen itse suunnitella sellaista. Kun Yhdysvalloista tuli loppujen lopuksi vain 60 valmista konetta, oman lentokoneen tilanne tuli akuutiksi. Hän toimi vuodet 1941–1943 pääsuunnittelijana - aikana, jolloin Ruotsi kehitti ensimmäisen hävittäjälentokoneensa, FFVS J 22:n. Koska SAAB oli sitonut kapasiteettinsa pommikoneiden tuotantoon, hävittäjän kehitystä johti Flygförvaltningen. Koneen ensilento tehtiin 20. syyskuuta 1942 Brommassa ABAn halleissa koottuna. Syksyllä 1943 ensimmäiset koneet toimitettiin F9-laivueelle Göteborgiin.
Lundberg siirtyi vuonna 1944 Flygtekniska försöksanstalteniin (FFA), jossa johti lujuusopin osastoa Hän saavutti kansainvälistä kunnioitusta tälläkin alalla. Myöhemmin hän tuli kansainvälisesti tunnetuksi yliääninopeudella tapahtuvan matkustajaliikenteen vastustajana, todennäköisesti siksi, että ymmärsi siihen liittyvät riskit. Vuonna 1949 hänestä tuli Ingenjörsvetenskapsakademienin puheenjohtaja ja hän nousi Krigsvetenskapsakademienin johtajaksi vuonna 1955.