Ranskan kansalliskirjasto

Kaarle V Viisaan kirjasto sijaitsi keskiajalla Louvressa, jossa sen sisältö koostui erityisesti käännöskirjoista. Kirjastonvartijaksi oli nimetty Gilles Mallet, joka suoritti myös kirjaston inventoinnin. Kirjasto kuitenkin hajosi Kaarle V:n hallituskauden jälkeen. Ludvig XI:n aikana perustettiin uusi kirjasto, joka on historiallisen jatkuvuuden kannalta huomattavasti merkittävämpi kuin Kaarle V Viisaan kirjaston olemassaolo. Kirjasto siirtyi sen jälkeen kuninkaalta aina hänen seuraajalleen. Ensiksi kirjasto siirtyi Kaarle VIII:lle, jonka aikana sinne sijoitettiin ensimmäiset painotuotteet. Hänen jälkeensä se kuului Ludvig XII:lle. Kirjasto sijoitettiin aluksi Amboisen linnaan ja sittemmin Bloisin linnaan. Kyseessä oli Kuninkaan kirjasto.

Kuningas Frans I perusti uuden oman kirjastonsa Fontainebleaun linnaan, ja muutaman vuoden ajan maassa oli kaksi kuninkaan kirjastoa. Vuonna 1544 Bloisin kuninkaan kirjasto siirrettiin Fontainebleaun linnan kirjaston yhteyteen. Vuonna 1537 juuri Frans I määräsi yleisen vapaakappaleoikeuden kirjastolleen. Tämä määräys rikastutti merkittävästi kirjaston kokoelmia.

Kaarle IX:n aikana kaksi yhteensulautunutta kirjastoa muuttivat jälleen takaisin Pariisiin. Henrik IV:n hallinnon aikana vuonna 1594 kirjasto sijoitettiin Lycée Louis-le-Grandin suojiin, joka tunnettiin aiemmin nimellä Collège de Clermont, ja vuonna 1603 se siirrettiin Pariisissa sijaitsevaan fransiskaaniluostariin.

Aurinkokuninkaan aikakausi oli Kuninkaallisen kirjaston suurta kehityskautta. Tuona aikana tapahtui useita uudistuksia. Kirjasto muutti Pariisissa Viviennekadulle, joka oli lähellä Richelieu-rakennusta eli yhtä kirjaston nykyisistä sijoituspaikoista. Kirjastoon sijoitettiin useita yksityiskokoelmia, esimerkiksi Gaston Orléansin kirjasto sekä Michel de Maroillesin ja Loménie de Briennen kirjastot. Kirjasto otti vastaan grafiikkaa ja painettua musiikkia. Nicolas Clément loi kirjastolle luokittelujärjestelmän, joka oli käytössä aina vuoteen 1996 saakka. Lisäksi kirjasto avautui yleisön käytettäväksi vuonna 1692.

Systemaattiset luettelot tulivat kirjaston teosten järjestelyn avuksi 1700-luvulla. Tällöin kirjasto myös asettui Richelieukadulle, joka on myös kirjaston nykyinen sijaintipaikka. Uusi sijainti helpotti kirjaston käyttöä vuodesta 1720 alkaen. Useat valistusajan filosofit saattoivat käyttää hyväkseen kuninkaallista kirjastoa. Muuton myötä myös kirjaston järjestelmää uudistettiin entistä käyttökelpoisemmaksi. Kirjastoon muodostettiin viisi osastoa: käsikirjoitusosasto, painotuotteiden osasto, grafiikan ja puu- ja kivipiirrosten osasto, mitalien ja kivikaiverrusten osasto ja arvonimi- ja sukututkimusosasto, joka myöhemmin liitettiin käsikirjoitusosastoon.

Étienne-Louis Boulléen suunnitelma vuodelta 1785.

Kirjaston kokoelmien kasvu jatkui voimakkaana, mihin oli eräänä syynä vapaakappaleiden luovutusten entistä tarkempi valvonta. Myös uusien yksityisten kirjastojen yhdistäminen lisäsi merkittävästi kokoelmia. Tällaisia kirjastoja olivat muun muassa Étienne Baluzen kokoelma, Sébastien de Brossardin musiikkikirjastokokoelmat sekä Jean-Baptiste Colbertin kirjasto.

Kun kirjastoon tulevien teosten ja muun materiaalin virta vain voimistui ja paikat olivat käyneet ahtaiksi yleisön ja käyttäjien vastaanottamiseksi, suunnitelmat uudesta kirjastosta etenivät. Merkittävin oli arkkitehti Étienne-Louis Boulléen suunnitelma uudeksi kirjastoksi vuodelta 1785.

Ranskan vallankumous ei juuri aiheuttanut vahinkoa aiemmille kokoelmille, koska vandalismi oli Kuninkaan kirjastossa vähäistä. Kirjasto sai tässä yhteydessä uuden nimen Kansakunnan kirjasto. Osaa talon henkilökunnasta syytettiin vanhan hallinnon suosimisesta, ja he joutuivat eroamaan, mutta siitä ei kuitenkaan aiheutunut suurta haittaa kirjaston toiminnalle. Kirjasto kärsi huomattavasti enemmän, kun siltä vuonna 1790 poistettiin vapaakappaleoikeus. Tähän vaiheeseen osui valtava kirjallisuuden, pamflettien, lehtien ja esitteiden tulva. Jo vuonna 1794 oli vapaakappaleoikeus kuitenkin pakko palauttaa kirjastolle. Vallankumous kasvatti kirjaston kokoelmia, sillä sen omiin kokoelmiin lisättiin useita eri tahoilta tulleita kokoelmia:

• Pariisissa kirjasto keräsi itselleen suuren osan pääkaupungissa olevista kirjakokoelmista. Näin siihen yhdistettiin useita uskonnollisten organisaatioiden kokoelmia, esimerkiksi mittava Saint-Victor-luostarin kokoelma sekä suuri osa Pariisin yliopiston 800 000 niteen kokoelmasta.
• Maakuntien keskeiset koulut olivat omistaneet kirjastoja, jotka annettiin kuntien omaisuudeksi, mutta Kansakunnan kirjasto varasi itselleen kuitenkin kaikkein huomattavimmat teokset. Niiden oli tarkoitus olla esimerkkinä ranskalaisen kulttuurin rikkaudesta. Siksi eri puolilta Ranskaa saapui kirjastoon teoksia, jotka ovat yhä sen kokoelmissa.
• Ulkomailta tuli erilaisia kokoelmia vallankumouksen aikaisten valloitusten tuliaisina. Ranskalaiset joukot keräsivät arvokkaiksi ja hyödyllisiksi arvioimiaan kirjakokoelmia eri maista. Osa näistä kokoelmista palautettiin alkuperäisille omistajilleen vuonna 1814, mutta kirjastoon jäi niistä kuitenkin merkittävä osa.

Ranskan poliittisten järjestelmien vaihtumisen myötä kirjastosta tuli Keisarillinen kirjasto, sitten Kuninkaallinen kirjasto, ja vuonna 1848 nimi muuttui Kansalliskirjastoksi. Oltuaan vielä lyhyen aikaa Keisarillinen kirjasto se sai vuonna 1871 nimekseen lopullisesti Kansalliskirjasto. Joseph Van Praetin rooli 1800-luvun alkupuolella on keskeinen kirjaston toiminnalle, sillä hän oli suuresti kiinnostunut kirjojen konservoinnista. Hänen ansiostaan perustettiin harvinaisten kirjojen kokoelma, jolle siirrettiin niteiden erityiset käsittelyt ja säilytykset.

Vuonna 1828 Edmé François Jomard sai luvan luoda karttojen ja pohjapiirustusten osaston, joka sijoitettiin Tubeufin palatsiin. Kirjaston hallinto muuttui useita kertoja 1800-luvun ensimmäisen puoliskon aikana, koska epäröitiin hallintomallia, jossa oli vain yksi ainoa johtaja tai konservaattoreiden muodostama johtoryhmä. Hallitus kallistui yhden selkeän johtajan mallin kannalle. Tämä ratkaisu ei kuitenkaan vastannut kaikkiin organisointiongelmiin, minkä johdosta Napoleon III nimitti uudistuskomitean ja määräsi sen puheenjohtajaksi Prosper Mériméen. Komitean työskentely vahvisti yhden johtajan mallin toimivuutta. Johtajan vastapainoksi perustettiin konservaattoreista muodostuva konsultaatioryhmä. Uusi hallintomalli otettiin käyttöön 14. heinäkuuta 1858.

Arkkitehti Luigi Visconti, joka oli kirjaston palkkalistoilla 1800-luvun alkupuolella, joutui tyytymään vähäisiin muutoksiin, vaikka hänellä oli kunnianhimoisiakin suunnitelmia. Kirjastossa kävi koko ajan enemmän tutkijoita ja muita käyttäjiä Richelieukadulle rakennetuissa rakennuksissa, jotka arkkitehti Henri Labrouste suunnitteli vuonna 1868. Tässä vaiheessa tehty kokeilu kirjaston jakamisesta erillisiin tutkija- ja yleisösaleihin enteili nykyistä tilannetta uudessa François Mitterrand -kirjastossa, jossa on selkeä jako pohjakerroksen ja ylemmän kerroksen tiloihin. Vuosisadan loppupuolella koettiin merkittävä tapahtuma, kun kirjasto alkoi julkaista painotuotteiden teosluetteloa. Ajatuksen alullepanija oli Léopold Delisle, mutta työ vaati lähes vuosisadan, sillä se valmistui vasta vuonna 1981.

Maailmansotien välisenä aikana tapahtui useita merkittäviä muutoksia: Ovaali-salin avaaminen uusimman aikakauslehdistön lukusaliksi, sivurakennusten rakentaminen Versaillesiin helpottamaan tilanahtautta, sekä vaihtuvien näyttelyjen järjestäminen. Vuonna 1926 huhtikuun 29. päivän rahoituslaki teki kansalliskirjastosta julkisen laitoksen, jota tuli johtamaan hallintoneuvosto.

Toisen maailmansodan aika oli kansalliskirjastolle ankara. Osa kirjaston kokoelmista siirrettiin väliaikaisesti Vichyn hallinnon alueelle niin sanotun vapaan Ranskan puolelle. Lisäksi oli turvauduttava väliaikaiseen henkilökuntaan, joka koostui pääasiassa työttömistä intellektuelleista. Myös paperipula aiheutti suuren vajeen tavanomaisten kokoelmien kartuttamisessa. Hankala tilanne ei estänyt kuitenkaan kahden uuden osaston syntymistä vuonna 1942: musiikkiosasto luotiin yhteistyövälineeksi muihin musiikkikirjastoihin, ja tulevien osasto luotiin käsittelemään vapaakappaleoikeuden nojalla saatavia teoksia. Samana vuonna Maantieteellinen seura (Société de Géographie) talletti suurimman osan kokoelmistaan kirjastoon, mikä kartutti erityisesti kirjaston karttakokoelmaa.

Toisen maailmansodan jälkeen Kansalliskirjaston keskeisin työsarka on ollut yhteistyö muiden ranskalaisten kirjastojen kanssa (yhteinen aikakaus- ja sanomalehtien luettelointi) sekä konservointi, jossa on ollut apuna mikrofilmaus. Jatkuva tilanpuute pakotti rakentamaan toisen kirjavaraston Versaillesiin sekä vuonna 1964 Louvoiskadulle musiikkikirjaston, johon sijoitettiin myös äänitallenteet. Vuonna 1976 muodostettiin uusia osastoja: näyttämötaiteen osasto, virallisten julkaisujen osasto ja kansallinen äänitearkisto. Ensimmäiset automatisointikokeilut tehtiin jo 1960-luvun lopulla ensiksi aikakausjulkaisujen ja vapaakappaleiden rekisteröinnin suhteen. Nämä kokeilut johtivat tietokantojen BN Opale sekä nykyisen BN Opale Plus kehittämiseen 1980-luvun lopulla. Vuonna 1981 kirjaston valvonta siirrettiin Ranskan opetusministeriöltä maan kulttuuriministeriölle.

François Mitterrand ilmoitti Ranskan kansallispäivänä 14. heinäkuuta 1988: ”...yhden maailman suurimman ja moderneimman kirjaston rakentaminen ja sisustaminen... (sen) tulee kattaa kaikki tietämyksen alueet, olla kaikkien käytettävissä, tulee käyttää tiedon välittämiseen kaikkein moderneinta tekniikkaa, olla käytettävissä myös etäältä ja joka on yhteydessä muihin eurooppalaisiin kirjastoihin.”

Ranskan tasavallan presidentti tilasi silloin Patrice Cahartilta ja Michel Melotilta asiaa käsittelevän raportin. Tässä Cahart-Melot-raportissa ehdotettiin erilaisten kohteiden rakentamista, maakunnissa Nancyssa, Lyonissa ja Marseillessa sekä Pariisin esikaupungeissa: Saint-Denisissa ja Saint-Quentin-en-Yvelinessä. Pariisin sijoituspaikat tulivat kuitenkin ensisijaisiksi. Aluksi kirjasto suunniteltiin rakennettavaksi lähelle Dupleixin metroasemaa viidenteen kaupunginosaan. Kirjaston lopulliseksi paikaksi valittiin kuitenkin Tolbiacin uusi kortteli Pariisin 13. kaupunginosassa, Seinejoen vasemmalla rannalla. Tämä alue oli uusi ja tuolloin keskeisellä paikalla pääkaupungissa, ja se oli urbaanin kehityksen aluetta.

Raportin kirjoittajat suosittelivat vielä painotuotteiden varaston jakamista kahteen osaan, ja jakolinja olisi poliittisen päätöksenteon varassa. Ehdotettiin, että vain jakolinjan jälkeisen ajan painotuotteet otettaisiin uuteen kirjastoon. Tämä raportin osio sai aikaan ajoittain vilkkaan keskustelun. Syntyi kolme osapuolta, joista yksi kannatti rajan vetämistä vuoteen 1960 ja toinen, jota myös raportin laatijat kannattivat, oli vuoden 1954 kannalla. Kolmas ryhmä muodostui kaikenlaisten rajavuosien vastustajista. Ranskan presidentin linjan mukaisesti raportti korosti tietotekniikan käyttöönottoa kaikissa toiminnoissa, olipa sitten kyse luetteloiden laatimisesta tai dokumenttien saattamisesta digitaaliseen muotoon. Lisäksi raportti korosti vapaakappaleiden parempaa hallintaa, entisiin tiloihin jäävien kokoelmien uudelleenjärjestämistä sekä yhteistyötä muiden ranskalaisten kirjastojen kanssa.

Alkuvuodesta 1989 perustettiin Ranskan kirjastoyhdistys (Association pour la Bibliothèque de France), jonka puheenjohtajaksi tuli toimittaja Dominique Jamet.[1] Saman vuoden lokakuussa yhdistys muutettiin julkiseksi yhteisöksi nimellä Établissement public de la Bibliothèque de France (EPBF). Rakennustoiminnan lisäksi EPBF sai tehtäväkseen luoda suuren yleisön käyttöön tarkoitetun kokoelman tulevaan kirjastoon. Toimintaa ei jätetty kirjastoalan ammattilaisten huoleksi ja näkemysten varaan. Organisaatio otti mukaan toimintaansa muita asiantuntijoita, eritoten opettajia, sekä kutsui itselleen neuvonantajia, erityisesti tutkijoita.

Samaan aikaan, vuoden 1989 heinäkuussa, hyväksyttiin arkkitehti Dominique Perraultin suunnitelma. Arkkitehtuuriprojekti kuvastaa neljää avonaista kirjaa, jotka muodostavat rakennuksen kulmissa olevat korkeat tornit. Jokaisella näistä torneista on nimi:

• Aikojen torni (Tour des temps)
• Lakien torni (Tour des lois)
• Lukujen torni (Tour des nombres)
• Kirjainten torni (Tour des lettres)

Rakennustyöt alkoivat vuonna 1991 ja kestivät aina vuoteen 1996 saakka. Työolosuhteet olivat hyvin hankalat ja vaikeat. Vuoden 1994 alussa, töiden edistymisen myötä, BN (Kansalliskirjasto) ja EPBF sulautuivat yhteen ja muuttuivat Ranskan kansalliskirjastoksi (Bibliothèque nationale de France). Vuonna 1995 presidentti François Mitterrand vihki uuden kirjaston käyttöön, vaikka sitä ei vielä avattu yleisölle. Seuraava tasavallan presidentti Jacques Chirac johti kirjaston avaamista suurelle yleisölle 20. joulukuuta 1996. Samassa tilaisuudessa hän antoi uudelle rakennukselle edeltäjänsä François Mitterrandin nimen. Varsinaisesti tutkijoille tarkoitettu alempi kerros saatiin avatuksi kuitenkin vasta 25. lokakuuta 1998, kun kaikki aineisto Richelieukadun vanhasta päärakennuksesta oli saatu siirretyksi.

BnF kokoaa vapaakappaleet, ja sillä on apuna alueelliset vapaakappaletoimistot, Kansallisen audiovisuaalinen instituutti ja Kansallinen elokuvainstituutti. BnF kokoaa suurimman osan kaikista dokumenteista, ja pääosa tulee vapaakappaleoikeuden myötä.

BnF kokoaa kirjat ja kaikki muut painotuotteet, mutta sarjakuvien vapaakappaleoikeus on annettu Kansalliselle sarjakuva- ja kuvainstituutille (Centre national de la bande dessinée et de l'image (CNBDI)), joka sijaitsee Angoulêmen kaupungissa.

BnF:llä on pitkät perinteet esitellä näyttelyiden avulla omia kokoelmiaan, mutta usein niihin saadaan täydennystä myös ulkopuolisista laitoksista. Uuden julkisen yhteisön perustamisen jälkeen kirjastolla on entistä paremmat mahdollisuudet järjestää tieteellisiä tapahtumia kuten neuvotteluja ja konferensseja tai joskus jopa elokuvaesityksiä ja konsertteja.

Kirjasto on myös kustannustalo. Se julkaisee luetteloita kokoelmistaan, näyttelyesitteitä sekä aiemmin julkaisemattomia dokumentteja. Jotkut julkaisuista toteutetaan yhteistyössä yksityisten kustannustalojen kanssa.

Ranskan kansalliskirjasto julkaisee myös kahta säännöllisesti ilmestyvää lehteä. Ranskan kansalliskirjaston kronikka (Chroniques de la Bibliothèque nationale de France) ilmestyy myös verkkojulkaisuna,[3] jossa se tiedottaa yleisölle kirjaston sisäisistä tapahtumista. Lehteä edelsi Revue de la Bibliothèque nationale, jossa oli artikkeleita kirjaston historiasta ja sen kokoelmista sekä yleensä median ja kirjastojen historiasta.

Kansalliskirjastolla on Ranskassa tehtävänä myös yhteistyö muiden ranskalaisten kirjastojen kanssa. Näin kirjasto on etuoikeutettuna luonut toimivan yhteistyön sellaisten kirjastojen kanssa, jotka ovat alueellisia keskuskirjastoja. Niitä on kahdenlaisia:

• alueelliset keskukset, jotka saavat vapaakappaleet suoraan alueensa kustantajilta ja kirjapainoilta. Niitä on joka maakunnassa ja myös niin sanotuilla Ranskan merentakaisilla alueilla.
• keskukset, jotka jakavat dokumentit. Niitä on yhteensä 47, joista 25 on Île-de-Francen alueella ja 22 maakunnissa. Niillä on yhteistyösopimus kansalliskirjaston kanssa. Ne ovat sopimuksin sitoutuneet täydentämään ja säilyttämään kansalliskirjaston tuella ja avustuksella kokoelmia, jotka täydentävät BnF:n kokoelmia jollakin tietyllä alueella. Saman kaupungin kirjastot voivat muodostaa yhteistyössä tällaisen keskuksen, ja sitten paikallisesti jakaa dokumentit eri kirjastojen kesken. Näin toimii Brestissä kunnallinen kirjasto, Bretagnen yliopiston sekä IFREMERin[4] kirjasto, jotka muodostavat yhdessä oseanografisen kirjaston.

Tämä verkoston lisäksi BnF takaa Ranskan kirjastoille bibliografisten tietojen saannin. Kirjasto hoitaa myös Ranskan julkaisujen luetteloinnin keskitetysti sekä ylläpitää eräitä vanhoja ja erityisiä kunnallisia kirjastoja.

Ranskan kansalliskirjasto vastaa myös ammatillisesta koulutuksesta. Tähän liittyen kirjastossa on harjoittelijoita, se järjestää ammatillisia päiviä ja luo bibliografisia normeja.

Ranskan kansalliskirjasto (BnF) ylläpitää myös suhteita ulkomaisiin kirjastoihin ja instituutioihin. Tunnetuin tämän alan suhde on osallistuminen ”Eurooppalaiseen kirjastoon”, joka on useiden eurooppalaisten kirjastojen, varsinkin kansalliskirjastojen, yhteistyössä organisoima virtuaalinen kirjasto. Tämä yhteenliittymä on antanut alkusysäyksen ”Euroopan digitaaliselle kirjastolle”. Hankkeeseen ovat sitoutuneet useimmat Manner-Euroopan kirjastot, mutta esimerkiksi Yhdistynyt kuningaskunta ei ole ollut kiinnostunut hankkeesta.

Kirjasto on avustanut ja avustaa myös muissa maissa sijaitsevia kirjastoja, esimerkiksi ranskankielisessä Afrikassa ja Etelä-Amerikassa olevia kirjastoja. Lisäksi Ranskan kansalliskirjasto osallistuu IFLA’n[5] toimintaan. Järjestön puitteissa BnF osallistuu erilaisiin työryhmiin, jotka laativat luettelointinormeja, ja sen yhteistyöohjelmaan PACiin (Preservation and conservation), jossa keskitytään vanhojen ja heikkokuntoisten dokumenttien konservoitiin ja pelastamiseen.

Richelieu-rakennuksen kirjaston päälukusali eli niin sanottu Ovaalisali.

Ranskan kansalliskirjasto sijaitsee neliömäisessä korttelissa, jota rajaavat kadut Petits-Champs (etelässä), Vivienne (idässä), Louvois (pohjoisessa) ja Richelieu (lännessä). Rakennuskokonaisuuden vanhin osa on kardinaali Mazarinin rakennuttama. Arkkitehteina toimivat Pierre Le Muet sekä François Mansart, ja heidän aikansa näkyy vielä kahdessa galleriakäytävässä, joissa pidetään nykyisin näyttelyitä.[6] Rakennuksiin on tehty suuria muutostöitä vuodesta 1729 lähtien.

Muutostyöt olivat huomattavasti vähäisempiä 1700-luvun jälkipuoliskolla ja aina 1800-luvun puoliväliin saakka. Toinen suurten muutostöiden vaihe alkoi Henri Labrousten myötä vuonna 1854. Hänen keskeisiä aikaansaannoksiaan ovat sisäpihan julkisivut sekä suurikokoinen ja mittava Labrouste-sali. Labroustea seurasi Jean-Louis Pascal vuonna 1916. Hän jatkoi suuren sisäpihan kunnostamista sekä rakennutti suuren ovaalisalin, joka vihittiin kuitenkin käyttöön vasta vuonna 1936. Kun Richelieu-korttelin rakentamismahdollisuudet oli käytetty, kirjasto laajeni myös naapurikortteleihin, joissa sijaitsee muun muassa vapaakappaletoimisto. Näistä tiloista luovuttiin kuitenkin uuden François Mitterrand -kirjaston valmistuttua.

Kirjaston hallinnassa on osoitteessa rue de Richelieu 16 rakennus, joka on kirjaston hallinnon käytössä. Musiikkikirjasto sijaitsee vuonna 1964 rakennetussa rue Louvoisin rakennuksessa. Kokonaisuus Richelieu–Louvois käsittää lukusalit, varastomakasiinit sekä toimistoja. Richelieu-Louvoisissa on myös kolme näyttelysalia: Mazarine-galleria teemanäyttelyjä varten, valokuvagalleria, joka tunnetaan myös nimellä Mansart-galleria, sekä kirjaston krypta, jossa on pienimuotoisia näyttelyitä.

Lisäksi Richelieu-kiinteistön kokoelmat käsittävät 2 700 000 painotuotetta (kirjoja, lehtiä ja kokoelmia), joista 12 000 on inkunaabeleita.

Käsikirjoitusten lukusalin pöytäjonoa vanhassa kirjastossa.

Kun painotuotteiden muutto uuteen François Mitterrand -kirjastoon oli toteutunut, BnF sitoutui Richelieu-kirjaston rakennusten nykyaikaistamiseen, joka ulottui eri osa-alueille:

• Erikoiskokoelmiin ja -saleihin parempien tunnisteiden laittaminen. Erityisesti tämä koski Richelieu-kirjaston kortistoja, joita oli tarkoitus muuttaa vähitellen BN-Opaline-järjestelmästä uuteen tehokkaampaan BN-Opale Plus -järjestelmään. Lisäksi oli tarkoituksena soveltaa uusia normeja käsikirjoituskokoelmien luokitteluun ja kuvaukseen;
• Eri lukusalien uudistaminen ja peruskorjaaminen;
• Kokoelmien ja tilojen uudelleenryhmitys.

On myös todettu, että Art Spectacle -osasto sijoittuisi nykyisen rahakokoelmien, mitalien ja antiikkiesineiden museon paikalle, ja sen uudelleenorganisointi olisi tärkeätä. Labarousse-salista tulee kansallisen taidehistorian instituutin (INHA) lukusali. Suuren Ovaalisalin suhteen on suunniteltu, että eri osastoista kiinnostuneiden peruskäyttäjien olisi päästävä käyttämään siellä olevia peruskokoelmia helpommin.

Tolbiacin korttelissa sijaitsee François Mitterrand -kirjasto, jota kutsutaan myös Suureksi kirjastoksi (Très grande bibliothèque). Rakennus sijaitsee 7,5 hehtaarin suuruisella tontilla, ja sen pohjapinta-ala on kuusi hehtaaria. Kirjaston suunnitteli arkkitehti Dominique Perrault. Näkyvintä kirjastossa ovat neljä 79 metrin korkuista, avoimen kirjan muotoista tornia alueen kussakin kulmassa ja valtaisa puita kasvava sisäpiha. Jokaisella tornilla on oma, siellä säilytettävää aineistoa kuvaava nimensä:

• Aikojen torni (Tour des temps)
• Lakien torni (Tour des lois)
• Lukujen torni (Tour des nombres)
• Kirjainten torni (Tour des lettres)

Koko rakennuksen sydämessä on yleisöltä suljettu puutarha, jonka pinta-ala on 1,2 hehtaaria. Puutarha on sisääntulokerroksen kohdalla, ja rakennuksen pohjakerrosta kutsutaan nimellä rez-de-jardin eli puutarhakerros. Tämän kerroksen alapuolella on vielä kaksi maanalaista kerrosta, jotka on varattu kirjaston sisäiselle autoliikenteelle ja esimerkiksi vapaakappaleita tuoville ajoneuvoille. Koko rakennettu lattiapinta-ala ilman puutarhaa on 290 000 neliömetriä.

Kirjastossa on kaksi näyttelytilaa: ”suuri sali” ja ”pieni sali”. Lisäksi sisääntulohallissa on pysyvä näyttely, jossa esitellään kirjastoa yleisesti. Myös pieni ja suurempi auditorio mahdollistavat asiantuntijakokousten, kollokvioiden, konferenssien, luentojen ja konserttien järjestäminen.

Tolbiacin kokoelmat käsittävät vapaan pääsyn kokoelmat sekä suljetun kokoelman, ja niille on varattu yhteensä 385 hyllykilometriä. Vapaan käyttöoikeuden kokoelmat, jotka sijaitsevat ylemmässä ja alemmassa puutarhakerroksessa, sisältävät 575 000 nidettä, ja niihin mahtuu kaiken kaikkiaan 700 000 nidettä. Lähes kaikissa kirjaston kokoelmissa on kansalliskokoelman aineistoa. Suurimmat kansalliskokoelman tallentajat ovat neljä painotuotteiden osastoa ja lehtiosasto, jotka tallentavat kansallisperintöä aina 1500-luvulta nykyhetkeen saakka. Näistä muodostuvat noin 10 miljoonan kirjan sekä 350 000 eri nimikkeellä olevan lehden kokoelmat. Lehdistä 32 000 on yhä ilmestyviä ranskalaisia tai ulkomaisia lehtiä. Painotuotteiden lisäksi kirjastossa on merkittävä kokoelma mikrofilmejä. Niitä on 76 000 kappaletta esimerkiksi lehdistä ja suurikokoisista kirjoista sekä 950 000 mikrokorttia eri teoksista, kuten opinnäytteistä.

Audiovisuaalinen osasto on perintöä entisestä Kansallisesta äänitearkistosta (Phonothèque nationale). Se on myös osa kansalliskokoelmaa, mutta se on yksityisten luoma. Audiovisuaalisissa kokoelmissa on noin 900 000 äänitedokumenttia, 90 000 videointia, 250 000 digitoitua kuvaa sekä 50 000 multimediadokumenttia.

Kirjaston kaikkein arvokkainta osaa edustaa harvinaisten kirjojen varasto, jossa on noin 200 000 teosta. Varasto sisältää inkunaabeleita, kooltaan erikoisia (hyvin pieni- tai suurikokoisia) teoksia, tekniikan kehitystä kuvastavia dokumentteja, pienipainoksisia teoksia ja kuuluisille henkilöille kuuluneita teoksia. Varastoon kuuluu lisäksi kirjaston niin kutsuttu ”helvetti”, joka käsittää ”irstaaksi” luokiteltua kirjallisuutta.

Yleisön käytössä on lisäksi noin 100 000 digitoitua tekstiä. Vain osa kyseisistä teoksista on Gallican[12] internetsivuilla, koska julkiseen käyttöön voidaan luovuttaa vain sellaiset teokset, joiden tekijänoikeus ei enää ole voimassa.

François Mitterrand-kirjaston eri osastot ja lukusalit:

Arsenal-kirjasto on aikaisemmin ollut yleisölle tarkoitettu kirjasto, joka on liitetty vuonna 1934 Ranskan kansalliskirjastoon. Kyseinen kirjasto muodostaa nykyisin yhden kansalliskirjaston osastoista. Kirjasto on keskittynyt kaunokirjallisuuteen, ja sen kokoelmissa on myös jonkin verran historiaa käsittelevää kirjallisuutta.

Kirjaston kokoelmissa on noin miljoona kirjaa ja aikakauslehteä. Käsikirjoituksia, leimoja, karttoja ja musiikkipartituureja on yhteensä noin 120 000 kappaletta.

Pariisin oopperan kirjaston museo, joka sijaitsee vanhassa ”Opéra Garnier” -rakennuksessa, on liitetty kansalliskirjaston musiikkiosastoon. Kirjastomuseo on saanut alkunsa Pariisin kansallisoopperan kokoelmista, joiden alku sijoittuu vuoteen 1669. Siellä säilytetään edelleen arvokasta kokoelmaa, johon kuuluu muun muassa partituureja, pienoismalleja ja asusteita. Kirjastomuseolla on hallussaan runsaasti musiikkidokumentteja, mutta vielä enemmän se omistaa tanssiin liittyviä tuotoksia, sillä kokoelmat käsittävät myös Tanssitaiteen kansainvälisen arkiston (Archives internationales de la danse).

Kokoelmissa on kirjoja, lehtiä ja koottuja painotuotteita noin 130 000 kappaletta. Valokuvia, partituureja, leimoja, ohjelmia, asusteita ja lavastusten pienoismalleja on kaikkiaan noin 240 000.

Jean Vilar -kirjasto Avignonissa

Ranskan kansalliskirjasto omistaa Avignonissa Jean Vilarin entisen kodin. Rakennus on liitetty Taide- ja näyttämöosastoon. Kirjasto sisältää ohjaaja Vilarin henkilökohtaisen arkiston ja Avignonin kulttuurifestivaalien arkiston.

Bussy-Saint-Georgesin tekninen keskus

Yksi kansalliskirjaston osastoista sijaitsee Bussy-Saint-Georgessa, jossa se on osa Kirjatekniikan korkeakoulun rakennusta. Tämä Bussyn keskus on tarkoitettu:

• kirjarestauroinnille, joka tarvitsee suuria tiloja ja erikoismateriaalia
• tutkimuskeskukselle, joka keskittyy dokumenttien konservointiin
• ylimääräisten vapaakappaleiden varastointiin ja lajitteluun, mutta tämä tehtävä on suunniteltu poistettavaksi keskukselta.

Sablé-sur-Sarthen tekninen keskus

Kansalliskirjaston eräs toiminto sijoittuu Sablé-sur-Sartheen, jossa kirjaston osasto toimii Joël Le Theule -keskuksessa. Keskuksessa kunnostetaan huonokuntoisia ja hauraita dokumentteja.

BN-Opale Plus[13] on digitaalinen ja nykyisin käytetyin luettelo. Aikaisemmin luettelo oli nimeltään BN-Opale, ja siihen oli sisällytetty kaikki kirjaston kansalliskokoelmat. Järjestelmä on ollut toiminnassa alun perin vuodesta 1987, ja se oli tarkoitettu ensimmäisessä vaiheessa vain vapaakappaleiden luettelointiin. Myöhemmin siihen on lisätty koko kirjaston painotuotteiden yleisluettelo ja sen lisäykset. Myöhemmin se sai nimen BN-Opale ”plus”, kun siihen lisättiin myös laajemmat tiedot eli siis Tolbiacin kirjastorakennukset avoimen kokoelman tiedot ja myös audiovisuaalisen (sisältää myös multimedian) kokoelman tiedot. Parhaillaan on käynnissä muiden kirjastorakennusten kokoelmien tallentaminen.

BN-Opaline on myös tietotekniikalla toteutettu luettelo, joka otettiin käyttöön BN-Opalen jälkeen. Se ei kuitenkaan ole tarkoitettu Web-ympäristöön, vaikka se toimii myös siellä, vaan Telnet-järjestelmässä käytettäväksi. BN-Opaline on muodostettu useista eri tietokannoista, ja jokaisella niistä on oma alueensa, mitä pidetään tämän järjestelmän etuna. Siksi luetteloa käytetään muiden rakennusten erikoistietokantojen selailemiseen, varsinkin Richelieun kokoelmat käsikirjoituksista, partituureista, elokuvista jne. ovat sen käyttäjien suosiossa. BN-Opalinessa on luetteloitu myös Ranskan kansalliskirjaston ulkopuolisia kokoelmia, varsinkin eräitä muita musiikkikokoelmia. Ajan myötä luettelon merkitys kuitenkin vähenee, kun tiedot siirretään myös Web-ympäristöön.

Richelieu-rakennuksen piha.

Kahden IT-perustaisen luettelon olemassaolo ei ole kuitenkaan poistanut perinteisten luetteloiden merkitystä. Luettelot ovat joko painettuja tai korttiluetteloita. Ne ovat jatkuvasti paikalla kansalliskirjaston tiloissa, ja vaikka ne tulisivat ajan myötä tarpeettomiksi, ne ovat kuitenkin varmistuksena. Perinteiset luettelot ovat myös käytössä erilaisissa erityskokoelmissa, eritoten käsikirjoitusten, leimojen tai rahojen ja mitalien luetteloinnissa. Kirjasto julkaisee alalta myös uusia luetteloita.

François Mitterrand-kirjastossa perinteiset luettelot ovat käyneet harvinaisiksi, ja niitä on käytössä vain muutamissa lukusaleissa. Niihin on tallennettu erityisesti harvinaisten kirjojen kokoelmat, jotka sijaitsevat salissa Y, sekä ei-latinalaisin kirjaimin kirjoitettujen teosten kokoelmat, joiden sijoituspaikka on sali W, joista tosin osa on jo saatavissa Internetin luetteloiden välityksellä.

Kansalliskirjastossa työskentelee kaikki toimipaikat mukaan lukien noin 3 000 henkilöä, joka kuitenkin edustaa noin 2 500 henkilötyövuotta eli kokoaikaista työpaikkaa. Henkilökunnasta 2/3 on virkamiehiä, josta noin puolet työskentelee muualla Ranskan opetusministeriön alaisuudessa kuin kansalliskirjastossa. Lisäksi kirjaston palveluksessa sopimuspalkkaisina ja sijaisina on runsaasti työntekijöitä, jotka ovat pääasiassa opiskelijoita. Se on myös merkittävä syy henkilökunnan suureen vaihtumiseen.

Lukuihin ei sisälly henkilökuntaa, joka työskentelee yksityisten yritysten palveluksessa, esimerkiksi kahviloissa tai vartijoina. Myöskään vakituisesti kirjastossa päivystävät palomiehet eivät kuulu henkilökuntaan.

Kirjaston käyttäjät ovat suureksi osaksi opiskelijoita. Tutkimusosaston rekisteröidyistä käyttäjistä lähes 60 prosenttia ilmoittaa tulonsa syyksi opiskelun, kun viimeisimpien käyttäjätutkimusten mukaan kerrosta ylempänä olevan avoimen käyttöoikeuden käyttäjistä saman syyn ilmoittaa 84 prosenttia.[14] Kirjaston ylemmän lukusalin käyttäjät ovat usein kandidaattiopiskelijoita kun taas tohtorikoulutettavat suosivat alakerran tutkimussaleja. Maisterin tutkinnon suorittajat jakautuvat melko tasaisesti kummankin kerroksen lukusalien kesken. Opiskelijoiden jälkeen suurimpana käyttäjäryhmänä tulevat opetushenkilökunta sekä tutkijat. Vähän yli 30 prosenttia virallistetuista käyttäjistä, jotka ovat tutkijastatuksella, ilmoittaa työskentelevänsä ”ammatillisista syistä”. Suuri osa heistä lienee opettaja-tutkijoita.

Näiden kahden käyttäjäluokan lisäksi BnF kiinnostaa hyvin vähän sivistynyttä suurta yleisöä, joka oli kirjastohankkeen ensisijainen kohde. Vain noin 10 prosenttia tutkimusosaston yleisöstä ilmoittaa syyksi ”henkilökohtaisen kiinnostuksen”. Ylemmässä avoimessa kerroksessa prosenttisuhde on samanlainen, sillä 84 prosentin opiskelijoiden määrään on vielä lisättävä kuusi prosenttia lukiolaisia.

Suomalaisiin kirjastoihin tottuneelle Ranskan kansalliskirjasto tuottaa yllätyksen, sillä sen käyttö on yleensä maksullista. Maksut ovat kuitenkin melko edullisia, sillä suurin osa kirjaston rahoituksesta tulee valtiolta. Monille erillisryhmille on omia alennuksia.

Käyttäjä joutuu lisäksi esittämään henkilötodistuksensa sekä kotiosoitteensa todistaakseen henkilöllisyytensä. Ranskassa vakinaisesti asuvan pitää esittää mieluiten vuokranmaksukuittinsa tai sähkö-, kaasu- tai lankapuhelinlaskunsa, joka ei ole kolmea kuukautta vanhempi. Tutkijasaleihin pääsyyn tarvitaan esimerkiksi yliopiston tai tutkimuslaitoksen suositus. Tukijasaleihin päästetään vain tutkimuksen kohteet selventävän henkilökohtaisen haastattelun jälkeen.

Ammattiliitot ovat arvostelleet kirjaston François Mitterrand -rakennusta ja yleensäkin kirjastoa hyvin paljon. Kirjastossa on puhjennut henkilöstön sisäisiä ristiriitoja, ja yhdestä niistä seurasi pitkä lakko melkein heti, kun alemman kerroksen tutkijasalit oli avattu. Lakon syynä olivat uuden kirjaston työskentelyolot. Erityisesti varastojen työntekijät valittivat melusta mutta myös siitä, että joutuivat työskentelemään ikkunattomassa tilassa. Toiseksi, varsinkin alemman tutkijakerroksen toiminnan alkuaikana käyttäjät syyttivät henkilökuntaa kirjaston toimimattomuudesta, mikä ei heidän mielestään ollut aina oikeutettua. Kirjastoa on arvosteltu myös pätkätyöläisten käyttämisestä sijaisia tarvittaessa.

Myös kirjaston käyttäjät ovat esittäneet moitteita, ja ne koskevat erityisesti François Mitterrand -kirjastorakennusta. Kirjastoon pääseminen on vaikeaa, etenkin silloin kun matalan osan yllä olevat kadut ja niihin johtavat reitit ovat kosteita ja liukkaita. Ongelma on ratkaistu vain osittain. Käytössä on liukastumista estäviä ratkaisuja ja alas menevistä liukuportaista on luovuttu.[16] Lukijat ovat myös valittaneet työskentelyoloista uudessa kirjastossa: lukusalit ovat meluisia, tilattu aineisto tulee hitaasti jos ollenkaan, lukusaleissa on kylmä myös kesällä, tietopisteet ja niissä olevat näytöt on sijoitettu huonosti, sillä auringonpaisteella ne ovat lähes katselukelvottomia.

Kirjaston käyttäjien edustajat ovat vaatineet kirjaston aukioloaikojen pidentämistä niin, että se olisi auki edes yhtenä iltana viikossa myöhäisiltaan asti (nykyisin kirjaston ovet suljetaan kello 20.00). Käyttäjät haluaisivat myös, että alimman kerroksen tieteelliseen työhön varatut salit avautuisivat maanantaina jo aamulla. Käyttäjien näkemysten mukaan kirjasto uhraa liikaa voimavarojaan digitaalisen webkirjaston Gallican kehittämiseen ja näyttelyihin, mutta jättää paikalliset käyttäjät liian vähälle huomiolle.

Kansalliskirjasto on synnyttänyt arvostelua myös siellä työskentelevien ja sen käyttäjäpiirin ulkopuolella. Osa kritiikistä on poliittista, eikä se kohdistu varsinaisesti François Mitterrand -kirjastoon, vaan yleensä Mitterrandin ”suurten rakennusprojektien” politiikkaan. Kirjastoprojektin valinta oli poliittinen ja yhden ainoan henkilön päätös, joka valmisteltiin kovalla vauhdilla välittämättä lainkaan käytännön seikoista. Myös arkkitehti Dominique Perraultin näkemykset kirjastosta ja sen arkkitehtuurista ovat saaneet osansa kritiikistä. Erityisesti on arvosteltu hänen näkemystään sijoittaa kirjavarastot neljään lasitorniin.

Lehdistö on ottanut esille myös joitakin erityispiirteitä, jotka tosin ovat ehkä liioiteltuja, mutta ovat kuitenkin luonteeltaan sellaisia, että ne herättävät pilkkaa ja suuttumusta. Merkittävimpiä ovat olleet esimerkiksi palohälytysjärjestelmän toimimattomuus, sillä vuonna 1997 järjestelmä kasteli eräitä varasto-osastoja. Lehdistössä riepoteltiin vuonna 2004 erään kirjaston konservaattorin tekemiä kirjavarkauksia, joista tekijä on sittemmin saanut tuomionsa. Viimeisin skandaali (vuonna 2005) on ollut kirjaston kokoelmien runsas asbesti.

Jos ”Suuri kirjasto (TGB)”, kuten rakennushanketta alun perin kutsuttiin, on saanut osakseen kritiikkiä, joka on kohdistunut eritoten François Mitterrand -kirjastoon, hanke ja sen kehittäjät ovat toisaalta saaneet runsaasti varoja projektiinsa. Tämä on osaltaan nostanut kirjastojen arvostusta niin Ranskassa kuin koko maailmassa. Tämä on näkynyt myös erityisesti luetteloiden lisääntyneenä määränä sekä koko organisaation parempana näkyvyytenä yhteiskunnassa, mutta varsinkin digitaalisen kirjaston Gallican käytön kasvuna.

• Bibliothèque nationale de France, Trésors de la Bibliothèque nationale de France 1–2. Bibliothèque nationale de France, 1996. 2-7177-1999-7.
• François Dupuigrenet Desroussilles: ''Trésors de la Bibliothèque nationale. Nathan, 1986. 2-09-290539-2.

• Histoire des bibliothèques françaises, 1–4. Éditions du Cercle de la librairies, e.i..
• Simone Balayé: La Bibliothèque nationale des origines à 1800. Droz, 1988.

• Patrice Cahart & Michel Melot: Propositions pour une grande bibliothèque: rapport au Premier ministre. La Documentation française, 1989. ISBN 2-11-002226-4.
• Jean Gattégno: La Bibliothèque de France à mi-parcours: de la TGB à la BN bis ?. Éditions du Cercle de la Librairie, 1992. ISBN 2-7654-0512-3.
• Jean-Marc Mandosio: L'Effondrement de la Très Grande Bibliothèque Nationale de France : ses causes, ses conséquences. Éd. de l'Encyclopédie des nuisances, 1999. ISBN 2-910386-10-4.
• Jean-Marc Mandosio: Après l'effondrement : notes sur l'utopie néotechnologique. Éd. de l'Encyclopédie des nuisances, 2000. ISBN 2-910386-13-9.
• Philippe Nachbar & Philippe Richert (toim.): Rapport d'information à la suite d'une mission d'information chargée d'étudier le fonctionnement de la Bibliothèque nationale de France. Sénat, 2000. ISBN 2-11-102379-5.
• François Stasse: La Véritable Histoire de la grande bibliothèque. L'Épreuve des faits, 2002. ISBN 2-02-051761-2.