Blossfeldia liliputana

Lajilla on monille mehikasveille ominainen CAM-aineenvaihdunta (engl. Crassulacean Acid Metabolism, maksaruohokasveille ominainen happoaineenvaihdunta), mikä tarkoittaa sitä, että kasvi ottaa yhteyttämisessä tarvittavan hiilidioksidin yöaikaan ja sitoo sen orgaaniseen happoon, josta hiili vapautuu auringon paistaessa tapahtuvaa hiilen yhteyttämistä varten. Käytännöllisesti katsoen kasvilta puuttuvat kuitenkin ilmaraot, joiden kautta kaasujen vaihto yleensä tapahtuu; niitä on ainoastaan areoleiden (kääpiöversot, joissa kaktusten piikit sijaitsevat) kuopissa. Blossfeldialla on todennäköisesti vähemmän ilmarakoja pinta-alayksikköä kohden kuin muilla yhteyttävillä kasveilla. On yllättävää, että eräs toinen mehikasveille ja erityisesti kaktuksille ominainen sopeutuma puuttuu: Blosfeldialla ei ole pinnallaan epidermissä eikä ytimen hypodermissä kutikulaa, joka osaltaan estäisi veden haihtumista. Kaktus joutuu kasvupaikoillaan kestämään ankaraa kuivuutta. Näyttää siltä että ne pystyvät jäkälien tapaan kestämään lähes täydellisen kuivumisen (ovat siis poikilohydrisiä). [3]

Blossfeldia liliputana on hyvin pieni kaktukseksi, vain runsaan sentin levyinen, nappimainen, harmaanvihreä, yksi- tai monivartinen, särmätön ja kyhmytön. Piikitkin puuttuvat. [4]

Kukat sijaitsevat kasvin kärjessä, ja ovat 5–7 mm leveitä. Väriltään ne ovat valkoisia, harvoin vaaleanpunertavia. Niissä on muutama vähäpätöinen suomu ja harvassa villakarvaa. Hedelmä on pyöreä ja punainen. Siemenet ovat pieniä, ruskeita, ja niissä on vähäpätöisiä karvamaisia ulokkeita sekä siemenvaippa eli arillus, mikä on sopeuma muurahaisten houkuttelemiseksi levittämään siemeniä.[4]

Blossfeldia on levinnyt pohjois–eteläsuunnassa noin 1 200 kilometrin pituiselle alueelle Andien itärinteille Etelä-Boliviassa ja Argentiinan pohjois- ja luoteisosissa. Se kasvaa 1 200 – 3 500 metrissä ja kätkeytyy kallionkoloihin.[4]

• Anderson, E. F. 2001: The Cactus Family. Portland, Oregon. ISBN 0-88192-498-9