Blanfordinkettu

Blandfordinkettu piirustuksessa.

Blanfordinketun kuvaili tieteelle William Thomas Blanford vuonna 1877.[1] Laji on läheistä sukua aavikkoketulle.[3]

Blandfordinkettu on kooltaan pieni. Kooltaan se on hieman suurempi kuin aavikkokettu, mutta pienempi kuin hiekkakettu. Tavallinen kettu on huomattavasti kookkaampi. Naaraat ovat hieman uroksia pienempiä. Urosten paino on 0,8–1,4 kg ja naaraiden 0,8–1,6 kg. Ruumiinpituus on uroksilla 38,5–47 cm ja naarailla 38,5–45 cm. Kettujen korkeus on 26–28 cm. Jalat ovat lyhyet. Turkki on väritykseltään ruskehtavan harmaa. Poikaset ovat nuorena hieman aikuisia tummempia. Talvisin turkki on paksu, ja kesäisin ohuempi ja vaaleampi. Naama on kapea ja kuono terävä. Ylähuulesta silmiin kulkee musta juova. Silmät ovat tummat ja korvat suuret. Häntä on tuuhea ja hännänpää voi olla musta tai valkoinen.[3]

Blandfordinketun levinneisyysalue käsittää osia Afganistanista, Iranista, Israelista, Jordaniasta, Omanista, Pakistanista, Palestiinasta, Saudi-Arabiasta, Turkmenistanista, Yhdistyneistä arabiemiirikunnista, Jemenistä ja Egyptissä Siinain niemimaasta. Esiintyminen Afganistanissa tunnetaan lähinnä kaupattujen nahkojen perusteella. Lajia saatetaan tavata myös Tadžikistanissa ja Syyriassa. Lajin oletettiin sitä kuvailtaessa esiintyvän vain Lounais-Aasiassa, mutta vuonna 1981 sitä tajuttiin esiintyvän Israelissa ja myöhemmin löytyi kantoja myös Arabian niemimaan muista osista.[1]

Lajia tavataan yleensä vuoristoisilla kuivilla alueilla tyypillisesti alle 2 000 metrin korkeudella merenpinnasta. Niitä esiintyy jyrkillä kallioilla, kivikoilla ja kanjoneilla.[1]

Blandfordinketut elävät yleensä yksin, mutta lisääntymisaikana ne muodostavat myös pareja. Aktiivisia ne ovat yleensä öisin hämärtän laskeutumisen jälkeen. Jopa pariutuneet ketut liikkuvat yleensä yksin, vaikka ne käyttävät samaa pesäkoloa. Parina ketut käyttävät noin 1,6 km² kokoista aluetta metsästäessään. Ne käyttävät ravinnokseen tavallisesti hyönteisiä ja hedelmiä, mutta ne saalistavat myös pieniä nisäkkäistä, matelijoita ja lintuja. Niiden mahdollisia petoeläimiä ovat tavallinen kettu, kotkat ja pöllöt. Blandfordinketut säikähtävät helposti ääniä ja juoksevat matalana nopeasti pakoon.[3]

Blandfordinketut lisääntyvät joulukuun ja helmikuun välisenä aikana. Naaraan tiineys kestää 50–60 päivää ja pentuja on kerrallaan 1–3. Pesät sijaitsevat tavallisesti kallionkoloissa. Pentujen kasvatuksen lisäksi kolot toimivat suojana päivisin vuoden ympäri. Vanhemmat eivät tuo pennuilleen lainkaan ruokaa, vaan niiden on opittava metsästämään itse naaraan imetettyä niitä 30–45 päivää. Sukukypsiä pennuista kasvaa 8–12-kuukauden ikäisinä. Luonnossa ne elävät 5-vuotiaiksi ja vankeudessa 10-vuotiaiksi.[3]

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto eli IUCN on määritellyt blandfordinketun elinvoimaiseksi lajiksi. Se kuuluu CITES-sopimuksen liitteeseen II. Sitä tavataan suhteellisen laajalla alueella ja paikoittain runsaasti. Kannat ovat kuitenkin voineet laskea tietyillä alueilla. Lajilla ei ole täysin selviä uhkia, mutta mahdollisesti sen kannat saattavat kärsiä elinympäristöjen tuhoutumisesta esimerkiksi asutuksen leviämisen ja matkailun kautta. Esimerkiksi turkisten kauppa ei ole kovin yleistä. Beduiinit ovat käyttäneet ketunlihaa lääkkeenä ja keränneet ketunhäntiä. Laji on suojeltum kokonaan Israelissa ja sen metsästys on kielletty Yhdistyneissä arabiemiirkunnissa ja Omanissa. Lajia tavataan useilla suojelluilla alueilla.[1]

• Laji.fi: Mustatäpläkettu (Vulpes cana)
• ITIS: Vulpes cana (englanniksi)