Black metal

Okkultismi oli 1960–1970-lukujen taitteen rock-muusikkojen parissa suosittua.[1] Tuolloin perustettiin myös ensimmäiset heavy metal -yhtyeet.[2]

Äärimetallin tärkeimmät musiikilliset esikuvat olivat 1970-luvun yhtyeet Black Sabbath, Judas Priest ja Motörhead.[3] Black Sabbath soitti synkkää ja painostavaa musiikkia, ja sen julkikuva ja sanoitukset olivat kauhuromantiikan innoittamia.[4] Judas Priest vei heavy metalia yhä nopeatempoisempaan suuntaan blues-vaikutteiden jäädessä vähitellen pois. Yhtye oli vaikutusvaltainen myös ulkomusiikillisesti, ja jäsenten käyttämät nahkavaatteet, niitit ja ketjut tulivat monien black metal -muusikoiden suosioon.[3] Motörheadin musiikki sekoitti rock & rollia punkiin ja oli nopeatempoista, karkeaa ja hyökkäävää.[5]

Black metal -yhtyeiden suosimat kasvomaalaukset olivat yleisiä 1970-luvun kauhurockissa. Arthur Brown käytti corpse paint -tyyppistä meikkiä jo vuoden 1968 tienoilla, ja seuraavalla vuosikymmenellä kasvomaalauksia suosivat esimerkiksi Alice Cooper, The Misfits, The Damned ja Kiss.[6] Kissin näyttävä lavashow oli black metal -yhtyeille erityisen tärkeä esikuva. Monelle pohjoismaiselle muusikolle Kiss oli voimaperäisen mainonnan ansiosta ensikosketus metallimusiikkiin.[7]

Metallimusiikin lisäksi varhaiset black metal -yhtyeet ottivat vaikutteita 1970-luvun lopulla nousseesta punk rockista, joka oli raskainta ja väkivaltaisinta siihen mennessä tehtyä musiikkia. Hardcore ja crust punk olivat tärkeitä esikuvia varhaisille thrash ja death metal -yhtyeille.[7]

Pääartikkeli: Black metalin ensimmäinen aalto

Celtic Frost perustettiin 1984. Kuva vuoden 2006 Tuska-festivaaleilta.

Black metalin tärkeimmät ainekset löytyivät jo 1970-luvun yhtyeiltä, mutta vasta 1980-luvulla ne yhdistyivät suuntaukseksi, jota jälkeenpäin on alettu nimittää ”black metalin ensimmäiseksi aalloksi”. Ensimmäisen aallon yhtyeitä oli melko vähän, mutta niitä yhdisti perinteistä metallia raaempi musiikkityyli ja pelottava kuvasto. Black metalin ohella näillä yhtyeillä oli pysyvä vaikutus thrash- ja deathmetalliin.[7] Merkittävimpinä ensimmäisen aallon yhtyeinä pidetään englantilaista Venomia, ruotsalaista Bathoryä, tanskalaista Mercyful Fatea ja sveitsiläistä Celtic Frostia.[8]

Newcastlessa 1979 perustettu Venom oli ensimmäinen avoimen ”saatanallinen” yhtye, joka saavutti merkittävää suosiota.[9] Se oli myös ensimmäinen yhtye, joka kuvaili musiikkiaan sanaparilla ”black metal”, ja vuonna 1982 yhtye jopa julkaisi Black Metal -nimisen albumin.[2] Yhtye oli siihenastisista rockyhtyeistä raskain, äänekkäin ja šokeeraavin.[10] Meluisa äänimaailma, sahaavat kitarat, rytisevä basso, epäselvät rummut ja örisevä laulu olivat ennenkuulumaton yhdistelmä.[11] Jäsenet omaksuivat okkultismiin viittaavat taiteilijanimet, mikä oli siihen aikaan harvinaista.[12] Saatananpalvojaimago ei kuitenkaan ollut vakava yritys käsitellä hengellisiä teemoja,[13] vaan tavoitteena oli erottautua valtavirran metallimusiikista,[2] joka jäsenten mielestä oli kadottanut kapinallisuutensa.[14] Saatana edusti yhtyeen sanoituksissa voimaa ja valtaa.[15]

Vuonna 1981 perustetun Mercyful Faten laulaja King Diamond oli luultavasti ensimmäinen metallimuusikko, joka kuului Saatanan kirkkoon.[16] Hänet tunnetaan myös mustavalkoisesta kasvomaalauksestaan, joka innoitti myöhempien black metal -muusikoiden suosimia corpse paint -naamioita.[6] Sveitsissä 1982 perustettu Hellhammer[17] ja sen seuraajaksi 1984 perustettu Celtic Frost[17] veivät metallimusiikkia aiempaa taiteellisempaan ja teknisesti haastavampaan suuntaan.[18]

Ruotsalainen Bathory määritteli musiikkityylin, äänimaailman ja estetiikan, joita toisen aallon black metal sittemmin jäljitteli.[19] Vuonna 1983 perustetun yhtyeen julkisuuskuva salaperäinen,[19] tempot nopeita,[20] sanoitukset saatanallisia ja albumien äänimaailma kylmä ja epäselvä.[19] Keulahahmo Thomas ”Quorthon” Forsbergin laulu oli raakaa korinaa,[21] ja usein hän soitti albumeilla kaikkia soittimia itse.[22] Vuodesta 1987 lähtien Bathory alkoi tehdä aiempaa tunnelmallisempia sävellyksiä, joita toisinaan säestettiin syntetisaattorilla.[23] Forsbergistä tuli esikuva myös yhden muusikon yhtyeille, jotka ovat black metal -piireissä melko yleisiä.[22]

Ensimmäisen aallon hiipuessa nousi esiin black- ja thrash metalia yhdistelleitä yhtyeitä.[24] Suuntauksen vaikutusvaltaisimmat yhtyeet tulivat Saksasta ja Etelä-Amerikasta. Saksalaisista black thrash -yhtyeistä merkittävimpiä olivat 1982 perustetut Sodom, Kreator ja Destruction.[25] Etelä-Amerikassa rienaavia sanoituksia viljelivät esimerkiksi brasilialaiset Sepultura,[26] Vulcano[27] ja Sarcófago. Black metalin kannalta vaikutusvaltaisin oli Sarcófago, jonka esikoisalbumin I.N.R.I. (1987) erikoispiirteenä ovat rumpali D. D. Crazyn nopeatempoiset blast beatit. Myös yhtyeen ulkomuoto – piikit, panosvyöt, väärinpäin käännetyt ristit ja kasvomaalaukset – innoitti toisen aallon yhtyeitä.[28]

Thrash metal oli suosittua myös Pohjois-Amerikassa. Yhdysvaltalaista Slayeria ei pidetä varsinaisena black metalina, mutta sen hyökkäävä musiikki ja sanoitukset innoittivat lajityypin myöhempiä edustajia. Huomionarvoisesti Slayerin laulaja Tom Araya on avoimesti katolinen.[29] Kanadalaiset Blasphemy ja Conqueror tunnetaan sotametallin (war metal) perustajina.[30] Uudemmista black thrash -yhtyeistä tunnetuimpia ovat ruotsalaiset Bestial Mockery ja Nifelheim, norjalaiset Aura Noir ja Vulture Lord, australialaiset Deströyer 666 ja Gospel of the Horns sekä japanilaiset Abigail ja Sabbat.[26]

Alagenrejen välille ei vielä 1980-luvulla tehty tarkkaa eroa,[31] joten ”thrash metalin”, ”death metalin” ja ”black metalin” kaltaisia nimityksiä käytettiin ristiin.[32] Eri puolilla maailmaa toimi pieni joukko äärimetallin harrastajia, jotka pitivät yhteyttä kirjeitse ja kasettivaihdon kautta.[33] Monet heistä kuuntelivat myös punkia. Olennaista oli musiikin äärimmäisyys.[31] Monet Norjan[34] ja Ruotsin äärimetalliyhtyeet aloittivat death metalilla ennen kuin siirtyivät black metaliin.[35][36] Yhdysvaltalaisen death metal -yhtye Necrophagian[37] laulaja Frank ”Killjoy” Pucci innoitti black metalin laulutyyliä, jolle ominaista on korkea tai jopa kimeä rääkyminen.[38]

Vuosikymmenen taitteessa ilmaantui joukko uudenlaista black metalia esittäneitä yhtyeitä. Edeltäjistään poiketen ne eivät soittotaitojen karttuessa luopuneet raa’asta ja okkulttisesta tyylistä, vaan siitä tuli pysyvä osa itseilmaisua.[39] Sveitsiläinen Samael perustettiin ensimmäisen aallon yhtyeiden innoittamana 1987. Samaelin myötä black metal luopui thrash- tai death metal -vaikutteista.[40] Myöhemmin yhtye laajensi tyyliään industrialin, elektronisen musiikin ja goottimetallin suuntaan.[41] Kreikassa syntyi vuosikymmenen vaihteessa elinvoimainen black metal -alakulttuuri, jonka tunnetuin yhtye on Rotting Christ.[42] Itä-Euroopassa black metal kukoisti maanalaisena jo ennen itäblokin hajoamista. Merkittäviä yhtyeitä olivat unkarilainen Tormentor ja tšekkiläinen Master’s Hammer.[43] Suuntaus kasvoi vähitellen maailmanlaajuiseksi. Yhdysvaltain ja Suomen ensimmäiset black metal -yhtyeet perustettiin 1980-luvun lopussa.[44]

Pääartikkeli: Black metalin toinen aalto

Norjalainen Mayhem Glasgow’ssa vuonna 2004. Mayhem on yksi yhtyeistä, joka on saanut mainetta kyseenalaisen lavaesiintymisensä vuoksi.

Seinäkirjoitus Helvete-levykaupan kellarissa. Oslossa sijainnut Helvete oli black metal -harrastajille tärkeä kokoontumispaikka.

Black metalin toinen aalto käynnistyi vuoden 1990 tienoilla.[8] Kaupallistuneelle 1980-luvun heavy metalille vastareaktiona syntynyt suuntaus[45] määritteli black metalin sekä musiikillisesti että ideologisesti.[46] Dayal Pattersonin (2013) mukaan koko genre syntyi uudelleen. Toinen aalto sai 1990-luvun alussa laajaa valtavirran näkyvyyttä ja vakiinnutti asemansa osana metallimusiikin kirjoa.[47] Black metalin tunnetuimmat yhtyeet olivat norjalaisia,[48] ja Keith Kahn-Harrisin mukaan Norja on vielä 2000-luvullakin pysynyt ”black metalin henkisenä kotimaana”.[45]

Toisen aallon yhtyeet käyttivät musiikissaan voimakkaita tehokeinoja: kitaran keski- ja alarekisteri oli miksattu kuulumattomiin, laulu oli raa’an kuuloista örinää ja äänimaailma karkea ja kylmä.[49] Saatananpalvonnan ja kristinuskon pilkkaamisen lisäksi toinen aalto korosti Pohjoismaiden perinteisiä uskontoja ja luontoa. Suuntauksen arvomaailma oli individualistinen ja elitistinen, usein myös sosiaalidarvinistinen ja äärioikeistolainen.[45] Toisen aallon yhtyeet ottivat black metalin teemat aiempaa vakavammin.[50] Niiden jäsenet tekivät rikoksia ja yllyttivät muita samaan.[51]

Norjalaisen black metalin merkittävimpänä yhtyeenä pidetään Oslossa 1984 perustettua Mayhemiä,[52] jonka julkaisut Deathcrush (1987), Live in Leipzig (1993) ja De Mysteriis Dom Sathanas (1994) luetaan lajityypin varhaisiin klassikoihin.[53] Kitaristi Øystein ”Euronymous” Aarseth ihaili suuresti Venomia ja alkoi kehittää black metal -käsitteen ympärille musiikkityyliä ja alakulttuuria.[54] Hänen kannustamanaan monet death metal -yhtyeet (esimerkiksi Emperor, Darkthrone ja Immortal) siirtyivät black metaliin.[55] Lajityypin ympärille syntyi innokasta fanzine-toimintaa, ja 1990-luvun alussa norjalaisyhtyeet saattoivat antaa jopa kymmenkunta haastattelua päivässä.[56] Aarsethin perustamasta Helvete-levykaupasta tuli black metal -harrastajien kokoontumispaikka.[57]

Mayhem nousi kansainväliseen julkisuuteen yhtyeeseen liittyneiden rikosten ja kuolemantapausten myötä.[52][58] Masennuksesta kärsinyt laulaja Per ”Dead” Ohlin teki itsemurhan 1991, mitä Aarseth käytti yhtyeensä ja ideologiansa mainostamiseen.[59] Julkisuudessa Aarseth antoi itsestään kuvan synkkänä ihmisvihaajana, joka palvoi Saatanaa ja johti kultinkaltaista terroristijärjestöä.[60] Ystäviensä seurassa hän käyttäytyi normaalisti, mutta teini-ikäisille ihailijoilleen hän esitti äärimmäisiä ja ehdottomia mielipiteitä.[61] Nuoret miehet yrittivät tehdä vaikutuksen toisiinsa, mikä lopulta johti sanoista tekoihin.[62] Vuosina 1992–1998 poltettiin jopa 50 kirkkoa ja lukuisat black metal -muusikot syyllistyivät törkeisiin väkivaltarikoksiin.[51] Tulipalojen sammutuksessa kuoli ainakin yksi palomies.[63]

Erityisesti teini-ikäinen Varg Vikernes saavutti mainetta tuhopoltoillaan. Hän jopa käytti Fantoftin sauvakirkon raunioita esittävää valokuvaa Burzum-yhtyeensä vuonna 1992 julkaistun Aske-EP:n kansikuvana.[64] Vikernes nousi toiseksi black metal -alakulttuurin johtohahmoksi, kun taas Aarsethin auktoriteetti kärsi, koska hän ei paria poikkeusta lukuun ottamatta itse sekaantunut rikoksiin.[60] Aarseth ja Vikernes olivat myös ideologiasta erimielisiä: Aarseth oli kiinnostunut kommunismista ja saatananpalvonnasta,[65] kun taas Vikernes tunsi vetoa pakanuuteen ja äärioikeistoon.[66] Riidat kärjistyivät lopulta niin, että Aarseth uhkasi tappaa Vikernesin.[67] Katteettomat tappouhkaukset olivat Norjan black metal -piireissä tosin muutenkin yleisiä.[68] Kesällä 1993 Vikernes murhasi Aarsethin. Teon motiivista on esitetty monenlaisia arvioita.[69]

Toinen huomiota herättänyt murha tapahtui 1992, kun Emperorin rumpali Bård ”Faust” Eithun puukotti itselleen tuntemattoman homoseksuaalin. Ilmeisesti surmatyö tapahtui hetken mielijohteesta. Eithun oli tapahtuneesta järkyttynyt ja olisi halunnut tunnustaa tekonsa poliisille, mutta Aarseth suostutteli hänet väittämään, että kyseessä oli harkittu teko, jota motivoi tappamisen halu.[70] Ruotsalaisen Dissection-yhtyeen Jon Nödtveit tuomittiin 1998 avunannosta murhaan. Uhri oli algerialainen homoseksuaali, mutta mahdollinen viharikosmotiivi jäi epäselväksi.[71]

Black metalista käyty julkinen keskustelu oli kiihkeimmillään 1990-luvun lopulla, jolloin median mielenkiinto keskittyi muutamaan näkyvimpään yhtyeeseen ja muusikkoon. Uutisointi oli usein harhaanjohtavaa eikä kyseenalaistanut haastateltujen black metal -muusikkojen yliampuvia väitteitä.[72] Black metal -piireissä rikoksiin suhtauduttiin ristiriitaisesti. Erityisesti Norjan ulkopuolella väkivallanteot tuomittiin, vaikka black metalin estetiikkaa sinänsä ihailtiin.[73] Monet ensimmäisen aallon muusikot tekivät pesäeroa koko lajityyppiin ja pilkkasivat norjalaisten toimintaa ja musiikkia.[74][75] Esiintyi kuitenkin myös rikoksia ihannoivia ja niihin yllyttäviä kannanottoja.[73] Vankilatuomioiden ja kuolemantapausten myötä monen norjalaisyhtyeen toiminta laamantui pitkäksi aikaa.[76]

Vuosikymmenen puolivälissä perustettiin medianäkyvyyden innoittamana lukuisia uusia black metal -yhtyeitä.[77] Äänitteitä julkaistiin maailmanlaajuisesti kuukausittain arviolta 80–100, ja suosituimpien myyntiluvut liikkuivat muutamassa tuhannessa kappaleessa.[78] Blasphemy teki vuonna 1993 Fuck Christ -kiertueen lämmittelijöinään Rotting Christ ja Immortal. Tanskassa, Alankomaissa, Saksassa, Belgiassa ja Ranskassa vieraillutta kiertuetta pidetään ensimmäisenä toisen aallon black metal -kiertueena.[79] Merkittävää kaupallista potentiaalia black metalilla ei vielä ollut.[80]

Sinfonista black metalia esittävän Dimmu Borgirin suosio teki black metalista lähes valtavirtaa.

Väkivaltaiset tapahtumat loivat black metalille maineen äärimmäisenä musiikinlajina. Monien silmissä rikokset oikeuttivat lajityyppiä leimanneen saatanallisen kuvaston ja pahuuden, kun ulkomusiikilliset teot vastasivat sanoitusten ja imagon antamaa viestiä. Tuoreemmat black metal -yhtyeet ovat loitontuneet varhaisten norjalaisyhtyeiden aatteista ja ulkomusiikillisesta toiminnasta. Väkivallan leima on kuitenkin seurannut genreä ja sitä on ollut mahdollista hyödyntää kaupallisesti, kun itse musiikki on muuttunut salonkikelpoisemmaksi.[81]

Yleisimmin black metalista erotetaan ensimmäinen ja toinen aalto.[82] Toisinaan puhutaan kolmannesta aallosta, jolla viitataan vuosituhannen taitteessa tapahtuneeseen monipuolistumiseen. Varhaista black metalia leimasi voimakas jako ”meihin ja muihin”, mutta kolmannen aallon myötä ideologinen puhdasoppisuus karisi. Black metal alkoi ottaa vaikutteita melodisemmista tyylilajeista, soittoteknisen osaamisen arvostus nousi ja äänitysstudion mahdollisuuksia hyödynnettiin aiempaa vapaammin. Musiikki tavoitti yhä laajemman yleisön, ja nykyään black metalia kuuntelevat muutkin kuin hevarit.[46]

Black metalin ympärille alkoi vuosituhannen vaihteessa syntyä merkittävää liiketoimintaa. Norjalainen Dimmu Borgir oli vuoteen 2000 mennessä yltänyt arviolta 400 000 kappaleen levymyyntiin, ja englantilainen Cradle of Filth oli vielä suositumpi. Kumpikin esitti perinteistä black metalia valtavirtaisempaa musiikkia.[83] Dimmu Borgir otti vaikutteita klassisesta musiikista ja oopperasta ja yhtyeen äänimaailma lainasi industrialin piirteitä. Vuoden 2003 albumilla Death Cult Armageddon yhtyettä säesti Prahan filharmoninen orkesteri.[84] Cradle of Filth haki vaikutteita sinfonisesta- ja goottimetallista.[85] Norjalaisen Faro Journalenin toimittaja Asbjørn Slettemark arvioi, että 1990-luvun lopulla black metal oli ”hilkulla tulla todella isoksi kansainvälisen kiinnostuksen myötä. Jos olisi löytynyt lisää Dimmu Borgirin tai Kovenantin kaltaisia bändejä, black metalista olisi hyvin voinut tulla jälleen uusi esimerkki undergroundista mainstreamiksi nousseesta musiikkityylistä.”[83]

Black metaliin kytkeytyviä rikoksia on noussut julkisuuteen vielä 2000-luvun puolellakin. Gorgorothin laulaja Kristian ”Gaahl” Espedal tuomittiin pahoinpitelystä vuonna 2005. Rikoksia tehtiin myös Pohjoismaiden ulkopuolella. Pohjoismaiden rikoksissa poikkeuksellista on se, että niihin syyllistyneet ovat usein olleet black metal -piirien tunnetuimpia jäseniä.[71]

Käytännössä black metal -alakulttuuri valtavirtaistui ja keskiluokkaistui 2000-luvun ensikymmenelle mennessä.[86] Myös tiedotusvälineiden suhtautuminen muuttui, kun black metal -muusikoiden harrastamaa provosointia ja liioittelua alettiin tarkastella lähdekriittisemmin eikä heidän väitteitään enää toisteltu tiedotusvälineissä sellaisinaan.[72] Brittiläisen Venomin keulahahmo Cronos pohdiskeli ilmapiirin muutosta:[87]

»Kyllähän ennen olimme sensuurin hampaissa, mutta emme enää. Nyt tämä on vain äärimmäistä musiikkia, ei muuta. Meillä on lapsia, olemme itse aikuisia, ja ihmiset ovat kaiketi ymmärtäneet tämän. Me emme polta kirkkoja tai tapa ihmisiä. Päinvastoin, me olemme nykyään suuren vastuun kantajia, sillä Venomhan työllistää managereita, roudareita ja muuta porukkaa. Äärimusiikki voi siis nykyään olla ihmiselle ura ja tulonlähde.»
(Conrad ”Cronos” Lant, 2007)

Lajityyppi kukoisti varsinkin Pohjoismaissa, missä kulttuuri ja nuorten harrastetoiminta sai merkittävää taloudellista tukea valtiolta ja järjestöiltä. Keith Kahn-Harrisin (2007) mukaan on ”herkullista ironiaa”, että juuri näissä sosiaalidemokraattisissa valtioissa tehtiin ”väkivaltaista, järjestelmän vastaista musiikkia”. Norjan 1990-luvun black metal oli yritys irtautua tästä ristiriidasta ja olla ”täysin kumouksellinen”, mutta muutamaa vuotta myöhemmin tilanne oli jo palannut entiselleen. Black metal -muusikot tekivät epätavallista musiikkia, mutta elivät muutoin tavallista elämää.[86]

Vuonna 2018 ilmestyi näytelmäelokuva Lords of Chaos, joka kertoo Aarsethin ja muiden Mayhemin jäsenten vaiheista. Elokuva sai enimmäkseen myönteisiä arvioita kriitikoilta,[88] mutta monet elokuvan esittämät henkilöt ovat kritisoineet sitä ja väittäneet sen vääristelevän historiaa.[89] Seuraavina kuukausina eri puolilla maailmaa tapahtui viisi tuhopolttoa, joiden kohteeksi valikoitui kirkkoja ja seurakuntataloja. Metallimusiikkilehti Kerrang! pohdiskeli, oliko elokuva mahdollisesti innoittanut tuhopolttoja: ”Loppujen lopuksi kaikki sankarit kuolivat, joutuivat vankilaan tai ryhtyivät rasistisiksi folkmuusikoiksi. Kun metallifani polttaa kirkon, se kertoo vain siitä, ettei hän oppinut mitään tarinasta musiikin taustalla.”[76]

Barathrum on saavuttanut mainetta myös black metal -piirien ulkopuolella.[90] Kuvassa Janne ”Demonos” Sova Jalometalli-festivaaleilla 2008.

Suomessa alkoi olla black metalin harrastajia 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun puolivälissä se oli jo laajahko ja tunnettukin alakulttuuri.[91] Suomen black metal -yhtyeistä maineikkain lienee Beherit, jolla on ollut vankkaa kulttisuosiota.[92][93] Vuonna 1989 perustettu yhtye oli myös yksi ensimmäisistä, ja sen pelkistetty tyyli oli eräs toisen aallon black metalin esikuvista.[94] Myös vuonna 1990 perustetut Impaled Nazarene ja Barathrum ovat tunnettuja,[95] ja Impaled Nazarene on Suomen vanhin yhtäjaksoisesti toiminut black metal -yhtye.[91] Yhtyeen laulaja Mika Luttinen on kertonut esikuvistaan:[95]

»Silloin ku me alettiin vetää tätä meidän systeemii, ei Suomessa ollu oikeestaan ku Beherit, Barathrum ja me ku teki tätä tällaisella paineella. – – Meillä oli Sepulturan eka levy ja Sarcófago. Brasilian skene oli tärkee vaikuttaja, ja sitä mikä erotti meitä muista oli, et osa meidän bändistä kuunteli punkkia.»
(Mika Luttinen)

Suomen ja Norjan black metal -piirien välille syntyi 1990-luvun alussa riitoja. Vuonna 1995 julkaistun fanzinen mukaan kiista sai alkunsa Beheritin Marko ”Nuclear Holocausto” Laihon pilasoitoista, mutta Laihon mukaan syytös on perätön.[96] Øystein Aarsethin taas huhuttiin lähettäneen tappouhkauksia Impaled Nazarenen jäsenille, mutta Aarsethin mukaan joku muu oli tehnyt näin hänen nimissään.[97] Aarseth ja Luttinen sopivat riitansa 1993.[96] Varg Vikernes sen sijaan ilmoitti, ettei Suomesta tule yhtäkään aitoa black metal -yhtyettä.[97]

Suomen tunnetuin black metaliin liitetty rikos tapahtui 1998, kun joukko hyvinkääläisiä black metal -harrastajia surmasi ja silpoi ystävänsä pitkän juopottelun päätteeksi. Oikeudessa ei löytynyt näyttöä siitä, että teolla olisi ollut yhteyttä saatananpalvontaan. Suomessa kirkonpolttoja ei merkittävässä määrin esiintynyt, ja tiedotusvälineiden mielenkiinto kohdistui hautojen häpäisyihin, joista syytettiin saatananpalvojia.[98] Vuonna 2006 black metal nousi hetkeksi julkisuuteen, kun kävi ilmi, että Porvoon kirkon tuhopolttaja oli genrestä kiinnostunut.[99] Black metaliin viitataan toisinaan Suomessa nimityksellä ”kirkonpolttohevi”.[100][101][102]

Black metalin yleisimpiä soittimia ovat sähkökitara, bassokitara ja rumpusetti.[82] Osa yhtyeistä käyttää erilaisia kosketinsoittimia[112] tai jopa orkesterisäestystä.[84] Äänenlaatu on usein tahallisen huono,[49] ja painostavaa tunnelmaa pidetään teknistä taituruutta tärkeämpänä. Varhaiset black metal -yhtyeet äänittivät pienellä budjetilla, mutta myös lajityypin modernit yhtyeet pyrkivät tietoisesti erottautumaan valtavirran populaarimusiikista.[82] Laulu on säröistä ja epämelodista. Siinä missä death metal suosii matalaa murinaa, black metal -laulajat yleensä rääkyvät korkealta.[113][82]

Kitaraa soitetaan voimakkaan säröefektin läpi. Monista muista metallimusiikin suuntauksista poiketen black metalissa ei yleensä viritetä kitaroita alavireeseen, vaan niitä pikemminkin soitetaan varsin korkealta. Miksauksessa korkeat äänet korostuvat keski- ja alarekisterin kustannuksella. Valtavirran metallista poiketen kitarasooloja on vähän ja ne ovat yleensä lyhyitä. Jotkut yhtyeet eivät soita lainkaan sooloja.[114] Norjalaisessa black metalissa suositaan voimasointujen sijaan kuuden kielen sointuja.[115] Usein kitarasoundi on tahallisen epäselvä, mutta hallitsematonta kiertoääntä enimmäkseen vältetään.[114]

Perinteisestä bluespohjaisesta metallimusiikista poiketen black metalista on riisuttu lähes kaikki vaikutteet afroamerikkalaisesta musiikista.[116] Synkooppeja ja muita tanssimusiikin rytmejä käytetään hyvin vähän.[112] Kappalerakenteet ovat kaoottisia, ja niissä vältetään tietoisesti perinteisen rockmusiikin kaavoja.[91] Kappaleet koostuvat peräkkäisistä riffeistä; harmonian ja melodian merkitys on pieni. Valtavirran popmusiikille tyypillinen, kadensseihin pohjautuva jännitteen rakentuminen ja purkautuminen on äärimetallissa harvinaista, samoin improvisaatio.[112] Yleisimmin käytetyt sävellajit ovat fryyginen ja lokrinen. Eurooppalaisessa musiikkiperinteessä ne yhdistetään synkkään tunnelmaan ja vaaraan, ja ne ovat äärimetallin ulkopuolella melko harvinaisia. Lokrinen asteikko sisältää niin kutsutun tritonuksen eli ”paholaisen intervallin”. Fryyginen asteikko yhdistyy mielikuvissa itämaihin.[117]

Tempo on yleensä hyvin nopea, usein noin 150–250 iskua minuutissa.[118] Rummuissa hyödynnetään tuplabasarikomppeja sekä triolipohjaisia muunnelmia.[91] Nopeutta painottava soittotekniikka vaatii huomattavaa fyysistä voimaa.[82] Blast beat -rumputekniikalla soitetaan 300–400 iskua minuutissa, toisinaan vielä nopeammin. Kitaristi soittaa usein tremoloa, jonka tempo voi olla jopa 500–600 iskua minuutissa rumpalin säestäessä hitaammalla soitolla. Yli 200 BPM:n tempo johtaa usein siihen, että vauhdin tuntu katoaa kappaleesta, ja se tuntuu samaan aikaan sekä nopealta että hitaalta.[118]

Varhaisten äärimetalliyhtyeiden jäsenet olivat usein amatöörimäisiä soittajia, ja esimerkiksi Venom ja Hellhammer-yhtye tunnetaan kehnosta soittotaidostaan.[119] Eduardo Rivadavian mukaan tämä oli toisaalta myös vahvuus, sillä musiikkia oli mahdotonta arvioida perinteisillä mittapuilla. Epäpäteviä soittajia oli helppo jäljitellä, mikä innoitti nuorempia muusikoita tekemään samankaltaista musiikkia.[120] Alkeellinen tuotanto ja laulussa hyödynnetty karjunta antoivat esikuvan myöhemmille black metal -yhtyeille.[91] Musiikkitoimittaja Ian Christe (2006) on huomauttanut, että ”Bathoryn kitarat kuulostivat ompelukoneilta ja rummut siltä kuin joku olisi piessyt märkää pahvia”. Christen mukaan pelottava tunnelma ja salaperäisyys oli itse musiikkia tärkeämpää. Bathoryn johtohahmo Thomas Forsberg totesi asiasta näin:[121]

»Jossain vaiheessa tajusimme, että nimenomaan yhtyeen arvoituksellisuus veti ihmisiä puoleensa, ei niinkään se mitä me teimme. – – Kyse on välinpitämättömyyden voimasta. Todellisuudessa Bathory oli yhdistelmä Kate Bush -vaikutteita ja kaveria soittamassa rumpuja, joita paikattiin konevirvelillä. Ei sitä kukaan halua kuulla, se on kuin menettäisi uskonsa joulupukkiin.»
(Thomas ”Quorthon” Forsberg)

Sanoituksia ja yleistunnelmaa lukuun ottamatta ensimmäisen ja toisen aallon musiikki oli melko erilaista.[122][46] Ensimmäisen aallon yhtyeille ominainen huumori jäi toisen aallon black metalista pois, samoin seksistä, päihteistä ja hauskanpidosta kertovat sanoitukset.[123] Mayhemin Aarseth ja Thornsin Snorre ”Blackthorn” Ruch kehittivät 1990-luvun taitteessa uuden soittotyylin.[115] Metallimusiikille tyypillisten voimasointujen sijaan he alkoivat soittaa kaikkiin kitaran kieliin perustuvia sointuja.[115][124] Demppaamisen sijaan kielten annettiin soida vapaasti.[125] Aarseth huomautti hieman ennen kuolemaansa, ettei hänen yhtyeensä enää pelkästään keksinyt riffejä vaan sävelsi kappaleita.[124] Hän kertoi pitävänsä enemmän tunnelmallisesta ja melodisesta musiikista kuin kaoottisesta metelistä.[97]

Suomalainen Oranssi Pazuzu yhdisti black metalin jazziin[126] ja psykedeeliseen rockiin.[127]

Varhainen black metal suhtautui huolellisesti tuotettuihin äänitteisiin halveksien. Kolmannen aallon yhtyeet hyödyntävät äänitysstudion mahdollisuuksia vapaammin, ja Xasthurin kaltaiset yhtyeet ovat luoneet aiempaa massiivisempia ja raskaampia äänimaisemia.[46] Osa yhtyeistä ryhtyi lisäämään kappaleisiinsa kosketinsoittimia ja melodista laulua.[112] 1990-luvun jälkipuoliskolla syntyi sinfoniseksi black metaliksi kutsuttu alagenre, joka otti vaikutteita progressiivisesta rockista ja goottimetallista. Surumieliset tai aavemaiset syntetisaattorimelodiat muodostavat vastakohdan aggressiiviselle kitaransoitolle. Runsaiden sovitusten avulla äänimaisemasta saadaan perinteistä black metalia rikkaampi. Lajin edelläkävijöitä olivat ruotsalainen Tiamat ja sveitsiläinen Samael.[128] Norjassa Emperor otti vaikutteita kotimaansa kansan- ja klassisesta musiikista.[129]

Jotkut yhtyeet ovat yhdistäneet black metalin ja ambientin. Black ambientissa käytetään elektronisia soittimia, joiden avulla luodaan surumielisiä tai painostavia äänimassoja. Lauluosuuksia on vain vähän tai ei lainkaan. Black ambientin tärkein edelläkävijä oli Varg Vikernesin yhtye Burzum.[130] Filosofem-albuminsa (1996) myötä Vikernes siirtyi yhä minimalistisempaan musiikkiin, jota syntetisaattorit säestivät.[46] Vuosikymmenen lopulla Vikernes julkaisi kaksi pelkästään syntetisaattoreilla soitettua albumia.[130]

Niin kutsuttu post- black metal syntyi jo 1990-luvulla,[46] mutta monet lajityypin merkittävimmistä albumeista on julkaistu 2010-luvulla.[131] Nimityksellä viitataan yhtyeisiin, jotka yhdistelevät black metalia muihin lajityyppeihin. Liturgyn musiikissa on black metalin, ambientin ja noisen piirteitä. Deafheaven soittaa black metalin ja shoegazen sekoitusta eli blackgazea. Blackened death metal yhdistelee black metalin synkeää tunnelmaa death metalin raskauteen; lajin tunnetuin edustaja on puolalainen Behemoth. Norjalainen Ulver on suosittu industrial black metal -yhtye,[46] kun taas suomalainen Oranssi Pazuzu ammentaa avaruusrockista ja jazzista.[131]

Black metal -sanoitusten perinteisin aihe on Saatanan palvonta. Se leimasi ja määritteli tyyliä jo Venomin ja Mercyful Faten aikoihin. Ensimmäisen aallon yhtyeille kyse ei kuitenkaan ollut vakavasta aatteesta vaan lähinnä šokkiarvosta. Saatananpalvonta oli luonnollinen jatke varhaisten metalliyhtyeiden goottilaisille (Black Sabbath) ja okkulttisille (Led Zeppelin) teemoille. Se, missä Venom erosi edeltäjistään, oli saatananpalvonnan näennäinen vakavuus, vaikka jälkikäteen Venomin esiintymisessä ja uhoamisessa onkin nähty myös huumoria.[132] Saatanan lisäksi monet black metal -yhtyeet käsittelevät okkultismia yleisemmin.[50]

Yleinen aihe on myös kristinuskoa ja siinä nähtyä kaksinaismoraalia kohtaan osoitettu viha ja halveksunta. Toisinaan kritiikki kohdistuu uskonnon itsensä sijaan kirkon väärinkäytöksiin ja ”ihmisten manipuloimiseen”.[50] Paradoksaalisesti black metal on kuitenkin vahvasti riippuvainen kristinuskon symboleista ja kertomuksista, joiden rikkomiseen sen estetiikka perustuu.[133] Ajattelun mukaan kristinusko on alistanut ihmiset ja saanut nämä kieltämään todellisen luontonsa. Saatana edustaa ihmisen eläimellistä, himokasta ja ”luonnollista” olemusta.[134]

Black metal on perinteisesti määritelty juuri sanoitusten ja aatemaailman kautta. Varg Vikernes julisti vuonna 1994 antamassaan haastattelussa: ”Jos bändi ei ole tosissaan satanismin kanssa, se ei ole black metalia, se on niin yksinkertaista”.[78] Aarseth katsoi, ettei Immortal ollut black metalia, sillä yhtyeen sanoituksissa ei käsitellä saatananpalvontaa. Toisaalta death metal -yhtye Deicide täytti Aarsethin mielestä black metalin tunnusmerkit juuri sanoitustensa vuoksi.[97] Myös Slayeria ja Danzigia kuvailtiin 1990-luvulla black metaliksi.[135] Molempien yhtyeiden sanoitukset käsittelevät kuolemaa, pimeyttä ja Saatanaa, mutta niitä ei silti nykyään luokitella black metal -yhtyeiksi.[136][137]

Muusikoiden kypsyessä osa black metal -yhtyeistä alkoi Saatanan sijaan käsitellä skandinaavista muinaisuskoa.[78] Bathoryä pidetään niin sanotun viikinkimetallin luojana.[138] Suosittuja alan yhtyeitä ovat myös Unleashed ja Amon Amarth.[139] Sanoituksissa käsitellään esikristillisen ajan historiaa, mytologiaa ja jumalia. Luontoromantiikka on vahvasti läsnä ja kesyttömät metsät ja vuoristot muodostavat vetovoimaisen vastakohdan modernille kulttuurille ja elinympäristölle.[140] Assyrialaistaustaisista jäsenistä koostuva Melechesh puolestaan käsittelee sanoituksissaan muinaista Mesopotamiaa.[141][142]

Osa yhtyeistä käsittelee fantasiakirjallisuutta. Esimerkiksi Burzum nimettiin J. R. R. Tolkienin fantasiaromaanissa Taru sormusten herrasta esiintyvän keksityn sanan mukaan. Yhtyeen perustaja Varg Vikernes perusteli tätä sillä, että Tolkienin teoksissa on voimakkaita vaikutteita pohjoismaisesta mytologiasta. ”Burzum” tarkoittaa hänen mukaansa pimeyttä, mutta ei mitä tahansa pimeyttä vaan ”Odinin valoa”.[143] Myös H. P. Lovecraftin ja Robert E. Howardin teokset ovat olleet vaikutusvaltaisia.[142] Monet äärimetalliyhtyeet ovat jäljitelleet Simonin Necronomiconia, joka yhdistelee Lovecraftin fiktiota sumerilaiseen mytologiaan,[141] ja Ranskassa toimii black metal -yhtye The Great Old Ones.[144]

Individualismi ja elitismi ovat black metal -kulttuurin arvostamia luonteenpiirteitä.[45] Äärimmäinen ihmisviha on toistuva aihe, samoin tavallisten ihmisten ”heikkoutta” kohtaan osoitettu ylemmyydentunne.[134] Jotkut black metal -yhtyeet käsittelevät sosiaalidarvinismia, eugeniikkaa ja rasismia myönteisessä sävyssä. Äärioikeistokytköksistään tunnettuja yhtyeitä ovat esimerkiksi norjalainen Burzum ja puolalainen Graveland. Ruotsalainen Marduk puolestaan tunnetaan sotaisista aiheistaan sekä saksalaisia Panzer-sarjan panssarivaunuja kohtaan osoittamastaan kiinnostuksesta. Kansallissosialismin ympärille syntyi 1990-luvulla erillinen alagenre,[142] niin sanottu kansallissosialistinen black metal (NSBM).[145]

Unblack metal käsittelee sanoituksissaan kristillisiä aiheita. Koska laulu on raakaa ja epäselvää, unblack metal -yhtyeitä voi olla pelkästään musiikkia kuuntelemalla vaikea erottaa valtavirran black metalista."[146] On myös olemassa pieni määrä vasemmistolaisia black metal -yhtyeitä. Suuntauksesta käytetään nimitystä ”punainen black metal” tai ”anarkistinen black metal”.[147]

Immortalin Olve ”Abbath” Eikemo tunnetaan corpse paint -meikistään ja tulen syöksemisestä konserteissa.

Perinteisestä rock-musiikista poiketen monet black metal -yhtyeet eivät koskaan konsertoi.[148] Burzumin ainoa jäsen Varg Vikernes on kertonut, ettei halunnut konsertoida, koska hänen vaikuttimensa poikkesivat ”perinteisestä rock & roll -meiningistä. – – Burzumia ei ollut tarkoitettu lavashow’ta varten” vaan yksin kuunneltavaksi tunnelmamusiikiksi.[149] Black metal -piireissä konsertoimattomuus ei kuitenkaan ole este maineen tai suosion saavuttamiselle, sillä Burzumin lisäksi esimerkiksi Bathory ja Darkthrone soittivat yleisöille vain harvoin.[148] Toisaalta lavaesiintyminen saattaa olla hyvinkin värikästä: esimerkiksi Immortalin Abbath Doom Occulta tunnetaan tulen puhaltamisesta.[150]

Jo varhaisilla black metal -yhtyeillä oli omintakeinen pukeutumistyyli. Venomin jäsenet pukeutuivat mustiin nahkahousuihin, piikikkäisiin käsivarsinauhoihin ja rannekkeisiin ja esiintyivät konserteissa paidatta. King Diamond teki kuuluisaksi mustavalkoiset kasvomaalaukset. Myöhemmin tästä kehittyi corpse paintiksi (”ruumismaali”) kutsuttu kasvomaalaus, jonka tarkoitus on saada kantajansa muistuttamaan kuollutta ja tehdä hänestä synkän ja pelottavan näköinen. Sarcófagon corpse paint muistutti jo paljon nykyistä tyyliä.[151] Tyypillisintä on maalata kasvot valkoisiksi ja silmien ja suun ympärykset mustiksi.[50] Kaikki black metal -yhtyeet eivät käytä corpse paintia.[152]

Erilaisia piikkikoruja käytetään paljon. Hellhammerin ja Celtic Frostin perustaja Thomas Gabriel Fischer poseerasi To Mega Therion -albumin takakannessa kokonaan piikkeihin ja nahkaan sonnustautuneena, ja Bathoryn Thomas ”Quorthon” Forsberg esiintyi joissakin promootiokuvissa samaan tapaan pukeutuneena.[151]

Toisen aallon black metalissa pukeutuminen on mennyt vieläkin pitemmälle. Corpse paintin lisäksi vakiovarustukseen on kuulunut nahka-asusteita, korkeakorkoisia ja pitkävartisia saappaita, hopeakoruja, tekoverta ja niittejä. Käsivarsinauhat, joissa on jopa kymmenien senttimetrien mittaisia piikkejä, ovat olleet tyypillisiä. Keskiaikaiset aseet ja kidutusvälineet ovat promootiokuvissa yleisiä.[151] Tekoveri,[151] aito sianveri[153] ja teurastettujen eläinten kappaleet[122] ovat suosittua rekvisiittaa. Jotkut yhtyeet ovat myös heitelleet verta ja elimiä yleisöön.[122][153]

Provosoiva lavaesiintyminen on toisinaan aiheuttanut yhtyeille vaikeuksia. Vuonna 2004 puolalaiset viranomaiset syyttivät Gorgorothia uskonnollisten tunteiden loukkaamisesta ja eläinrääkkäyksestä. Lavashow’hun oli kuulunut muun muassa lävistettyjä lampaanpäitä ja alastomia, ristiinnaulittuja naisia, joista yksi pyörtyi kesken esityksen ja tarvitsi ambulanssia.[154] Ruotsalaisyhtye Watain heitti Meksikossa vuonna 2014 sianverta yleisön päälle, jolloin osa katsojista alkoi oksentaa.[153]

Baphometin sinetti muunnelmineen on toiminut lukuisten black metal -yhtyeiden tunnuksena.

Black metal -yhtyeiden tunnusmerkkeinä ja albumien kansikuvina suositaan synkkiä aiheita, mikä on säilynyt yhdistävänä tekijänä koko lajityypin historian ajan.[91] Suosittuja symboleja ovat ylösalaisin käännetty risti, pentagrammi, vuohen pää (Baphomet) ja muut vastaavanlaiset kuviot.[50]

Lähes kaikki black metal -muusikot omaksuvat eräänlaisen roolihahmon, mikä näkyy esimerkiksi mytologiaan viittaavien taiteilijanimien käytössä sekä sotaisassa pukeutumisessa.[155] Käytännön aloitti jo Venom, jonka jäsenet tosin tekivät eron roolihahmonsa ja todellisen henkilönsä välillä. Toisen aallon black metal -muusikoiden kohdalla ero ei aina ole ollut yhtä selvä.[152]

Usein taiteilijanimet ovat peräisin Saatanallisesta Raamatusta (1968), jossa Anton LaVey luetteloi ”helvetillisiä nimiä”. Niitä on käytetty sekä yksittäisten henkilöjen salaniminä että yhtyeiden niminä.[50] Jopa luettelon virheet ovat siirtyneet black metal -musiikkiin: ”kreikkalainen kuoleman prinssi” mainitaan LaVeyn luettelossa nimellä Euronymous,[156] kun oikea kirjoitusasu olisi Eurynomos.[157]

Varhaisten black metal -yhtyeiden musiikissa ja esiintymisessä oli usein mustaa huumoria,[158] mutta 1990-luvun taitteessa se jäi black metalin estetiikasta pois.[159] Synkästä julkisuuskuvastaan huolimatta monet black metal -muusikot ovat yksityiselämässään huumorintajuisia.[160]

Joskus black metalin äärimmäisyys kääntyy itseään vastaan. Yhtyeet ovat saattaneet näyttää suorastaan naurettavilta, ja niiden ulkomuotoa on luultu camp-henkiseksi vitsiksi.[161] Vuonna 2004 antamassaan haastattelussa Thomas ”Quorthon” Forsberg naureskeli ”nahka-alushousuille, joissa on pari miljoonaa piikkiä”.[162] Erityisesti Immortalille on usein naurettu, ja yhtyeen ulkonäöstä on tullut irvailun aihe internetissä.[151] Tunnettu black metal -henkistä huumorimusiikkia esittävä yhtye on Anal Cuntin jäsenten sivuprojekti Impaled Northern Moon Forest.[163] Suomalaisista parodiayhtyeistä maineikkain on Black Satans.[164]

Keith Kahn-Harrisin (2007) mukaan black metalin aate ei ole johdonmukainen opillinen kokonaisuus vaan kokoelma yhteisiä ”kiintopisteitä”. Näitä ovat esimerkiksi satanismi ja kristinuskon vastaisuus. Ensimmäisen aallon black metal -yhtyeet pitivät etäisyyttä musiikkinsa synkkiin teemoihin. 1990-luvulta lähtien monet black metal -muusikot ovat kuitenkin julistautuneet vakaumuksellisiksi satanisteiksi. Yleensä tällä ei tarkoiteta persoonallisen Saatanan korottamista jumalaksi, vaan hahmo ymmärretään symboliksi.[50] Jo kauan ennen black metalia taide oli käyttänyt Saatanaa alistumisen vastakohtana, kapinana vallitsevaa yhteiskuntaa, normeja ja uskontoa vastaan.[165] Individualismi on hyvin arvostettu piirre.[166]

Osa black metal -muusikoista on osallistunut Anton LaVeyn perustaman Saatanan kirkon toimintaan tai harjoittanut muita ”saatanallisia” rituaaleja.[167] Useimmat suhtautuvat kuitenkin kielteisesti uskontoihin ja uskonnon harjoittamiseen eivätkä halua kehittää satanismista sellaista. Valmiita oppijärjestelmiä vastustetaan, koska ne eivät sovi black metalin elitismiin ja individualismiin.[134] Osa toisen aallon muusikoista sanoutui irti LaVeystä, sillä hänen oppejaan pidettiin liian inhimillisinä.[168] Emperorin kitaristi Vegard ”Ihsahn” Tveitan pohdiskeli asiaa Terrorizer-lehdelle 2008 antamassaan haastattelussa:[169]

»Alun perin black metal perustui satanismin ajatuksiin yksilönvapaudesta, eikä siihen liittynyt mitään yhteisöllisyyttä. Silloin tällainen satanistinen asenne, jossa sääntöjen olemattomuus ja siihen liittyvä imago muodostuvat suoranaiseksi säännöksi itsessään, on hyvin paradoksaalinen. Sillä hetkellä, kun teen itse jotain miellyttääkseni massoja, kaikki aiemmin tekemäni muuttuu valheeksi.»
(Vegard ”Ihsahn” Tveitan, 2008)

Joskus elitismi ja ihmisviha saavat äärimmäisiä muotoja. Kahn-Harris kertoo black metal -harrastajasta, joka mahdollisuuksien mukaan pyrki välttämään muita ihmisiä. Toisena esimerkkinä hän mainitsee yhdysvaltalaisen Wheremyskin-fanzinen 1990-luvun lopulta: ”Tapa kaikki pyhä, tapa kaikki muu, tapa sitten itsesi”. Cradle of Filthin Dani Filth väitti 1996 antamassaan haastattelussa, että tappaisi puolet ihmisistä katumusta tuntematta, jos saisi siihen mahdollisuuden.[134] Tveitanin mukaan 1990-luvun alun black metal -alakulttuuri ei kehittänyt ”aitoa satanistista filosofiaa” vaan keskittyi itsetarkoitukselliseen pahuuteen.[170] Samaa mieltä oli Varg Vikernes, joka 1990-luvun jälkipuoliskolla otti etäisyyttä lapsellisena pitämäänsä rienausestetiikkaan ja keskittyi uuspakanuuteen ja norjalaiseen nationalismiin:[171]

»[Satanisteilta] puuttuu kunniantunto. Kun he puhuvat ’vahvimman eloonjäämisestä’, he tarkoittavat ’kylmäsydämisimmän eloonjäämistä’. Eloon jää se, joka puukottaa ystäväänsä selkään, – – petkuttaa ja valehtelee. Se on satanismia. – – En kuvailisi [black metal -piirien] satanismia kovinkaan vakavaksi. Se on pelkkä julkisivu. – – Me vain provosoimme.»
(Varg ”Count Grishnackh” Vikernes, noin 1998)

Dayal Patterson (2013) kuvailee black metalia samanaikaisesti sekä ”raivokkaan konservatiiviseksi” että ”pelottoman kokeelliseksi” suuntaukseksi, yhdistelmäksi ”alkukantaisia, filosofisia, hengellisiä, kulttuurisia ja taiteellisia aineksia”. Siksi black metal kykenee nousemaan herättämänsä pahennuksen yläpuolelle ja sillä on aitoa musiikillista arvoa. Patterson tosin huomauttaa, että black metaliin liittyvät kohut ovat myös itsessään mielenkiintoisia.[172]

Monet black metal -harrastajat kokevat vetoa äärioikeistoon. Kahn-Harrisin mukaan tämä ei ole yllättävää, sillä modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa kansallissosialismi on äärimmäinen symboli eettisten ja moraalisten rajojen rikkomiselle.[142] Kohtaamaansa arvosteluun black metal -muusikot ovat Kahn-Harrisin mukaan vastanneet ”joustavalla joustamattomuudella”. Tällä hän tarkoittaa taktista vetäytymistä, joka ei kuitenkaan johda aitoon itsetutkiskeluun tai toimintatapojen muutokseen,[173] vaan loukkaavat väitteet selitetään ironiaksi tai väärinkäsityksiksi.[174]

Darkthrone-yhtye herätti pahennusta albumillaan Transilvanian Hunger (1994), jonka kanteen oli painettu teksti ”norjalaista arjalaista black metalia”. Yhtye myös ilmoitti, että ne, jotka eivät albumista pidä, ansaitsevat ”juutalaisen käytöksensä” johdosta halveksuntaa. Kun jäseniä syytettiin antisemitismistä, he ”pahoittelivat onnetonta sanavalintaa” ja selittivät ”juutalaisen” olevan Norjassa ”väärää” tai ”huonoa” tarkoittava adjektiivi. Kahn-Harrisin mukaan tekosyy oli osoitus vähintäänkin ”tahallisesta tietämättömyydestä”.[175] Vuonna 2013 julkaistussa haastattelussa yhtyeen perustajajäsen Gylve ”Fenriz” Nagell muisteli olleensa nuoruudessaan ”hyvin vihainen” ja hautoneensa rasistisia ajatuksia. Vanhoja lausuntojaan hän kuvaili vastenmielisiksi ja omahyväisiksi.[176]

Eräät 2000-luvun black metal -yhtyeet ovat ottaneet kantaa islamia vastaan. Norjalaisyhtye Taakea syytettiin islamin pilkkaamisesta, kun sen ”Orkan”-kappaleen (2011) sanoituksessa kehotettiin ”muhamettilaisia painumaan helvettiin anteeksiantamattomine tapoineen”. Arvostelijat tulkitsivat tämän heijastelevan laajempaa islamin- ja maahanmuuttovastaisen oikeiston nousua. Yhtye huomautti vastineessaan, että samassa kappaleessa vastustettiin myös kristinuskoa, mutta tämä ei herättänyt minkäänlaista huomiota. Yhtye vetosi sananvapauteen mutta sanoutui irti rasismista ja väkivallasta.[174]

Musiikkitoimittaja David Perri pohdiskelee black metalin historiaa koskevassa esseessään ristiriitaisia tunteita, joita lajityyppi herättää. Äärioikeistolaiset, vakaviin rikoksiin syyllistyneet muusikot ovat edelleen monien black metal -harrastajien suosiossa. ”Tämä epäilemättä aiheuttaa syvää häpeää niissä black metalin kuuntelijoissa, joilla on minkäänlaista moraalista selkärankaa. – – Black metalia kuunnellaan, koska sillä on erityislaatuinen yhteys salaperäiseen, talveen ja pohjolaan. Kun black metal siirtyy rikoksen ja vihapuheen alueelle, en halua olla sen kanssa missään tekemisissä.”[177]

»Black metalin toisen aallon kauneus on siinä, että se sikisi syvästä, pimeästä ja musertavan tavanomaisesta tunteesta. Se on nuorukaisten ääni, kaipuuta yksinkertaiseen maailmaan, jossa he voivat olla tahrattomia ja äärimmäisiä ja voimakkaita – ja valitusvirsi sille, etteivät he koskaan voi todella saavuttaa haluamaansa. Toinen aalto koostui lähinnä yksinäisistä nuorista pojista, jotka olivat täysin kyvyttömiä ilmaisemaan tunteitaan. Yhdessä nämä kaksi asiaa johtivat kaikkeen siihen teatteriin ja väkivaltaan. Tuhatvuotisen kirkon polttaminen oli näiden hevarien tapa osoittaa, että he todella pystyivät muuttamaan maailmaa.»
(Chris Krovatin, Kerrang![76])

Ilkka Salmenpohjan (2000) mukaan black metal oli ”rockin viimeinen kapina”.[83] Rock-musiikki ja varsinkin 1970-luvulla syntynyt heavy metal yhdistyi konservatiivien mielikuvissa saatananpalvontaan.[178] Saatanaa palvovien noitien ja kultistien salaliitoista on kerrottu tarinoita vuosisatojen ajan. Tällaista uskontoa tuskin on koskaan ollut olemassa,[179] vaikka yksittäiset ihmiset ovatkin jäljitelleet kertomuksia ja yrittäneet siten tehdä myytistä totta.[180] Tähän perinteeseen Salmenpohja näkee myös black metalin liittyvän. Se hyödynsi estottomasti 1980-luvun moraalipaniikkia, joka väitti saatananpalvojien soluttautuneen kaikkialle yhteiskuntaan.[181] Kristinuskon dualistisesta maailmankuvasta black metal omaksui pelkän pahuuden.[182] Niinpä black metal vastasi täydellisesti julkisuuteen levinneitä stereotyyppejä.[181] Rockin kapinallisimmat ainekset yhdistyivät kauhuelokuvien kuvastoon ja ulkomusiikillisiin tekoihin. Lopputuloksena oli äärimmäinen toiseus, ”outo sekoitus narsismia ja nihilismiä”.[81]

Salmenpohjan mukaan black metalin vetovoima perustuu sen fantastisuuteen, salaperäisyyteen ja vierauteen: ”16-vuotias itseään ’satanistiksi’ kutsuva nuori voi todella tuntea astuneensa vanhempiensa kulttuurin ulkopuolelle, vaikka isä ja äiti olisivat olleet kuinka radikaaleja”.[182] Provokaatiot ja rikokset Salmenpohja tulkitsee symbolisiksi teoiksi, joiden avulla black metalista innostunut nuorisoporukka ”näyttelee ja peilaa yliluonnollista folklorea”. Usein motiivina on tosin pelkkä rikoksista kumpuava ”jännittävä draama” ilman merkittävää yliluonnollista ulottuvuutta.[183] Dayal Pattersonin (2013) mukaan ”niille, jotka tempautuivat kaiken tämän pyörteisiin, rajat arkitodellisuuden, taiteen, ideologian ja black metalin mahtipontisen melodraaman välillä hämärtyivät keitokseksi, jonka täytyi olla melkoisen huumaava.”[184] Salmenpohja huomauttaa, että iän karttuessa monet black metal -muusikot luopuivat saatanallisista aiheista ja alkoivat niiden sijasta käsitellä esimerkiksi pakanajumalia.[78]

Moni toisen aallon black metal -muusikko on muistellut lapsuutensa Norjaa ja sen kristillistä konsensuskulttuuria tukahduttavan tylsänä kasvuympäristönä.[185] Bård Eithunin mukaan black metalin arvomaailma ja toimintatavat perustuivat vihaan ja turhautumiseen muuta yhteiskuntaa kohtaan.[186] Vegard ”Ihsahn” Tveitanin mukaan sisäpiiriläiset halusivat olla kaikesta päinvastaista mieltä vallitsevien normien kanssa.[187] Dayal Pattersonin (2013) mukaan on kuitenkin vaikea hahmottaa, mikä oikeastaan johti radikalisoitumiseen, sillä useimmilla jäsenillä oli ollut onnellinen keskiluokkainen lapsuus eivätkä he osallistuneet muuhun rikolliseen toimintaan.[188] Michelle Phillipovin (2011) mukaan syytökset metallimusiikin ja rikollisuuden yhteydestä eivät aina ole pelkkää moraalipaniikista kumpuavaa liioittelua, vaan äärimusiikille ominainen rajojen rikkominen on harvoissa tapauksissa todella johtanut väkivaltaan. Vaikka black metaliin liittyvät rikokset ovat nykyään harvinaisia, niiden symbolinen merkitys on suuri ja lajityypin suosituimpien edustajien maine kumpuaa niiden väkivaltaisesta historiasta.[189]

Kapinallisuudestaan huolimatta toisen aallon sisäpiiri suhtautui päihteidenkäyttöön kielteisesti, ja monet suuntauksen maineikkaimmista muusikoista olivat absolutisteja.[190] Dayal Pattersonin mukaan Norjan black metal -alakulttuuri oli 1990-luvun alussa ”jopa puritaaninen”, mutta ilmapiiri on sittemmin vapautunut.[190]

Toisen aallon yhtyeet korostivat usein olevansa ”evil” ja ”true”, millä viitattiin yhtyeiden kapinallisuuteen ja epäkaupallisuuteen.[191] Eräs italialaisyhtye jopa mainosti musiikkiaan ”aidoksi norjalaiseksi black metaliksi Italiasta”.[192] Black metalin saavutettua 1990-luvun puolivälissä valtavirran näkyvyyttä sen sisälle syntyi uusi jakolinja. Kun black metal oli aiemmin tietoisesti erottautunut kaupallisesta metallimusiikista, alkoivat jotkut nyt syyttää suositumpia black metal -yhtyeitä lajityypin ihanteiden pettämisestä.[193] Jo Aarseth pohdiskeli asiaa Kill Yourself! -lehdelle antamassaan haastattelussa:[97]

»Aiemmin ajattelin [että black metal -yhtyeet eivät saa menestyä taloudellisesti tai saada levytyssopimusta isolta yhtiöltä], mutta mielipiteeni on muuttunut. – – Ei Venomin ja muiden alkuperäisten black metal -bändienkään tarvinnut olla underground kelvatakseen. – – Ne, jotka kiljuvat undergroundina olemisesta ovat usein samoja, jotka tekevät niin huonoa musiikkia, ettei heillä ole mahdollisuutta tulla itse suosituiksi. Luulen, että jos voisimme kasvattaa black metalin suosiota, saisimme aikaan suuren liikkeen, jonka sadat raakalaismaiset sotilaat levittäisivät surua, kuolemaa ja pahuutta maailmaan.»
(Øystein ”Euronymous” Aarseth)

Dimmu Borgir on eräs yhtyeistä, jota on usein syytetty liian kaupallisesta tyylistä.[194] Yhtyeen kitaristi Silenoz on myöntänyt, että osa black metalin salaperäisyydestä ja erilaisuudesta on suosion myötä kadonnut, mutta toisaalta varhaisen black metalin tyyliä tuskin voisi enää edes tavoittaa.[195] Bathoryn Thomas ”Quorthon” Forsberg pohti vuonna 2004 julkaistussa haastattelussa, että mikäli black metal -yhtyeet edelleen ottaisivat mallia 1980-luvun alkupään yhtyeistä, tyylilaji tuskin kehittyisi mihinkään.[162] Gorgorothin Roger ”Infernus” Tiegs totesi vuonna 2006 julkaistussa haastattelussa myyvänsä mielellään niin paljon levyjä kuin mahdollista ja arvosteli muusikoita, jotka tahallisesti rajoittavat omaa luovuttaan.[196]

Vastareaktiona jotkut black metal -yhtyeet pyrkivät tietoisesti pysyttelemään marginaalissa. Ne julkaisevat tuotantoaan pieninä painoksina, usein pelkästään analogisissa formaateissa, eivätkä mainosta musiikkiaan. Tahallisen huono saavutettavuus on kuitenkin johtanut uusiin ongelmiin, kun kaikki underground-harrastajat eivät kykene kuuntelemaan ihailemiensä yhtyeiden musiikkia ja äänilevyistä muodostuu keräilyharvinaisuuksia, joita myydään huutokaupoissa korkeaan hintaan.[197]

• Abel, Ernest L.: Death Gods. An Encyclopedia of the Rulers, Evil Spirits, and Geographies of the Dead. Westport, Connecticut: London: Greenwood Press, 2009. ISBN 978-0-313-35712-1. Google-kirjat (viitattu 18.11.2021). (englanniksi)
• Christe, Ian: Pedon meteli. Heavy metallin vanha ja uusi testamentti. (Sound of the Beast. The Complete Headbanging History of Heavy Metal, 2003.) Suomentanut Jone Nikula. Helsinki: Johnny Kniga, 2006. ISBN 978-951-0-31126-4.
• Hjelm, Titus: Satanism in Finland. Teoksessa Western Esotericism in Scandinavia, s. 474–480. Toim. Henrik Bogdan Olav Hammer. Leiden: Boston: Brill, 2016. ISBN 978-90-04-30241-9. ProQuest (viitattu 20.10.2021). (englanniksi)
• Kahn-Harris, Keith: Extreme Metal. Music and Culture on the Edge. Oxford: Berg, 2007. ISBN 1-84520-399-2. (englanniksi)
• LaVey, Anton Szandor: The Satanic Bible. New York: Avon Books, 1969. Archive.org (viitattu 18.11.2021). (englanniksi)
• Moynihan, Michael & Søderlind, Didrik: Lords of Chaos. The Bloody Rise of the Satanic Metal Underground. Venice, California: Feral House, 1998. ISBN 0-922915-48-2. Archive.org. (englanniksi)
• Mudrian, Albert: Precious Metal. Decibel Presents the Stories Behind 25 Extreme Metal Masterpieces. Cambridge, Massachusetts: Da Capo Press, 2009. ISBN 978-0-306-81806-6. Archive.org (viitattu 16.10.2021). (englanniksi)
• Nikula, Jone: ”1990: Demoskene tappaa radiotähden”, Rauta-aika. Suomimetallin historia 1988–2002. Helsinki: Johnny Kniga, 2002. ISBN 951-0-27367-8.
• Patterson, Dayal: Black Metal. Evolution of the Cult. Venice, California: Feral House, 2013. ISBN 978-1-936239-76-4. Google-kirjat (viitattu 15.10.2021). (englanniksi)
• Philipov, Michelle: Extreme music for extreme people? Norwegian black metal and transcendent violence. Popular Music History, 2011, 6. vsk, nro 1/2, s. 150–163. Academia.edu. Viitattu 17.2.2023. (englanniksi)
• Säppi, Tiina: Suomalaisen black metal -musiikin vokalisoinnista ja estetiikasta. Synkooppi, 2/2007, 2007. vsk, nro 87, s. 16. Helsinki: Helsingin yliopiston musiikkitieteen opiskelijoiden ainejärjestö Synkooppi ry. ISSN 0356-9691. Lehden verkkoversio (PDF). Viitattu 17.11.2009.
• Salmenpohja, Ilkka: Babylon. Tutkielma paholaisesta, saatananpalvonnan myytistä ja rock-musiikista. Kulttuuriantropologian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, 2000. Verkkoversio (Internet Archive).
• Selzer, Jonathan: Capital and punishment. Terrorizer, toukokuu 2007, nro 157, s. 82–83. Iso-Britannia: Dark Arts Ltd.. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 31.5.2008. (englanniksi)
• Venkatesh, Vivek: Educational, Psychological, and Behavioral Considerations in Niche Online Communities. United States of America: IGI Global, 2014. ISBN 1466652071. Google-kirjat (viitattu 22.11.2021). (englanniksi)

• Backman, Martti: Saatanalliset sävelet. Suomi, 2001.
• Dunn, Sam: Metal: A Headbanger’s Journey. Kanada, 2005. (englanniksi)
• Kenny, David: Murder Music: A History of Black Metal. Yhdistynyt kuningaskunta, 2007. (englanniksi)
• Grøndahl, Gunnar: Pimeyttä, pahuutta, kylmyyttä (Det Svarte Alvor). Norja, 1994.
• Grude, Torstein: Satan Rides the Media (Satan rir media). Norja, 1998. (englanniksi)
• Helvetti soikoon – norjalaisen black metalin historia (Helvete – historien om norsk black metal, Norja 2020) 3.10.2021. Yle. Viitattu 14.11.2021.