Berliinin neuvottelut 1918

Itsenäiseksi julistautuneen Suomen hallitus ja lokakuun vallankumouksen jälkeen perustettu Neuvosto-Venäjän hallitus olivat suomalaisen näkemyksen mukaan ajautuneet sotatilaan tammikuussa 1918 alkaneen Suomen sisällissodan vuoksi. Venäjän Suomessa ollut 42. armeijakunta oli julistanut sodan Suomen senaatille. Vaikka jotkut venäläiset sotilaat antoivat Suomen kansanvaltuuskunnalle eli punaisen puolen hallitukselle vähäistä tukea, suomalaiset kävivät itse pääosan taisteluista. Venäjällä jatkuvasti vallinneen sisäisen sotatilan ja neuvostoarmeijan silloisen heikkouden vuoksi Venäjän ja valkoisen Suomen välillä ei ollut käyty merkittäviä taisteluita.[2] Lisäksi Neuvosto-Venäjän solmittua maaliskuussa 1918 Brest-Litovskin rauhansopimuksen Saksan kanssa alettiin venäläisiä joukkoja vetää sopimuksen mukaisesti pois Suomesta sisällissodan vielä jatkuessa.

Suomi pyysi sisällissodan jälkeen apua Saksalta Itä-Karjalan ja Petsamon kysymyksen ratkaisemiseen. Saksa halusi säilyttää rauhan itärintamalla, joten sillä oli intressi sovitella Suomen ja Neuvosto-Venäjän välejä. Saksa koitti välittää rauhantunnusteluja jo toukokuussa 1918, mutta alkuun sekä Suomi että Neuvosto-Venäjä asettivat ennakkoehdoiksi yhteensovittamattomia aluevaatimuksia: Neuvosto-Venäjä halusi vaihtaa Inon Petsamoon, kun taas Suomi halusi saada Itä-Karjalan joutumatta luovuttamaan alueita Karjalankannakselta. Heinäkuussa 1918 myös Ruotsi tarjoutui rauhanvälittäjäksi, sillä ruotsalaiset toivoivat näin edistävänsä pyrkimystään saada Ahvenanmaa itselleen. Saksan näkökulmasta puolueettoman Ruotsin välitys olisi voinut johtaa ympärysvaltoja myötäilevään lopputulokseen, joten saadakseen aloitteen takaisin Saksa tarjoutui isännöimään rauhanneuvotteluita Berliinissä. Siellä oli jo kesäkuusta 1918 alkaen käyty Brest-Litovskin rauhansopimuksen täydennysneuvotteluita Saksan ja Neuvosto-Venäjän välillä. Asian ratkaisemisen jälkeen Saksa voisi karkottaa brittiläiset joukot Muurmannilta ja Arkangelista joko Neuvosto-Venäjän tai Suomen tai molempien avulla.[8]

Suomen hallitus asetti toukokuussa 1918 Carl Enckellin johtaman komitean valmistelemaan luonnosta rauhansopimukseksi. Luonnoksessa ehdotettiin Itä-Karjalan antamista Suomelle.[9]

Suomen hallituksen antamalla valtuutuksella Saksa solmi heinäkuussa 1918 Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisen vankienvaihtosopimuksen, jonka nojalla Suomen oli muun muassa palautettava Venäjälle vangitut bolševikkijohtaja Lev Kamenev ja lyhyesti Neuvosto-Venäjän diplomaattiedustajana Helsingissä toiminut eversti Konstantin Kovanko.[10]

Berliinin neuvotteluissa Suomen valtuuskuntaa johti Carl Enckell ja siihen kuuluivat Hugo Rautapää, August Ramsay, Rafael Erich, V. O. Sivén ja Jonathan Wartiovaara, eli samat henkilöt kuin aiemmassa valmistelukomiteassa, sekä sihteerinä Hjalmar Procopé. Neuvosto-Venäjän valtuuskuntaa johti bolševikkidiplomaatti Vatslav Vorovski. Neuvostovaltuuskunnan myöhästyttyä muutamia päiviä rauhankonferenssi pääsi aloittamaan työnsä 3. elokuuta 1918.[11]

Suomi vaati Itä-Karjalaa kansojen itsemääräämisoikeuden perusteella. Suomen vaatimukseen sisältyivät myös Kuolan niemimaa ja Solovetskin saaret. Raja olisi kulkenut Vienanmerestä Uikujokea pitkin Äänisjärveen ja sieltä Syvärin eteläpuolitse Laatokkaan. Venäjälle ei olisi luovutettu vastineeksi mitään. Vorovskin mukaan vetoaminen kansojen itsemääräämisoikeuteen oli hurskastelua, sillä Itä-Karjalan väestön tahdosta ei toistaiseksi ollut mitään riidatonta näyttöä eikä valtionrajojen määrääminen koskaan ollut tapahtunut yksinomaan etnografisten näkökohtien pohjalla.[11]

Neuvosto-Venäjän vastaehdotuksen lähtökohtana oli Pietarin turvaaminen meren puolelta suojavyöhykkeen avulla. Neuvosto-Venäjä olisi sen mukaan saanut Viipurin–Käkisalmen-linjan eteläpuolisen osan Karjalankannakselta sekä Suomenlahden ulkosaaret, kun taas Suomelle olisi voitu vastineena luovuttaa Petsamo ja mahdollisesti muita alueita pohjoisempana. Suomen valtuuskunta ei voinut hyväksyä suomalaisten pitäjien luovuttamista Karjalankannaksella, joten rajakysymyksistä keskustelu jouduttiin jäädyttämään kokonaan. Myös neuvottelut taloudellisista korvauksista jumiutuivat suomalaisten ja venäläisten eriäviin näkemyksiin siitä, oliko maiden välillä vallinnut sotatila vai ei.[11]

Saksa ei ollut halukas painostamaan kumpaakaan osapuolta peräntymään vaatimuksistaan, joten neuvottelut keskeytettiin tuloksettomina 27. elokuuta 1918, samana päivänä kun Saksa ja Neuvosto-Venäjä allekirjoittivat Brest-Litovskin rauhan täydennyssopimuksen.[11]

• Suomen rajamuutokset
• Tarton rauha
• Talvisodan tausta (osiot Jartsev-neuvottelut ja Moskovan neuvottelut)

• Polvinen, Tuomo: Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920, osa 2: Toukokuu 1918 – joulukuu 1920.. WSOY, 1971.
• Hakala Matti: Suomalainen tietosanakirja 3 (HIL-KANAN). Espoo: Weilin+Göös, 1990. ISBN 951-35-4647-0.
• Hentilä, Seppo; Jussila, Osmo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809–1995. Porvoo: WSOY, 1995. ISBN 951-0-20769-1.
• Niinistö, Jussi: Heimosotien historia 1918–1922. Helsinki: SKS, 2005. ISBN 951-746-687-0.
• Kuosmanen Riitta-Liisa, Halinen Ari: Facta Tietosanakirja. Porvoo: WS Bookwell, 2006. ISBN 951-0-31930-9.

Viitteet

1. Hentilä s. 113.
2. Jussi Niinistö; Oliko Tarton rauha "liian hyvä" vai "häpeärauha"? Kanava, n:o 3, 2001, s. 191–195.
3. Nevakivi, s. 18
4. Kuosmanen s. 455–456
5. Hakala s. 297–298
6. Hakala s. 297–298
7. Polvinen 1971, s. 25–27.
8. Polvinen 1971, s. 18, 24–38, 52–53.
9. Polvinen 1971, s. 32–33.
10. Polvinen 1971, s. 18.
11. Polvinen 1971, s. 53–58.

Suomen ja Venäjän/Neuvostoliiton rauhansopimukset (päättyneet sodat)

Tarton rauha 1920 Moskovan rauha 1940 (talvisota) | Moskovan välirauha 1944 (jatkosota) | Pariisin rauha 1947