Berliinin muuri

Toisen maailmansodan jälkeen liittoutuneet jakoivat Saksan neljään miehitysvyöhykkeeseen Neuvostoliiton, Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan kesken. Myös Neuvostoliiton vyöhykkeelle jäänyt pääkaupunki Berliini jaettiin samalla tavalla vyöhykkeisiin. Neuvostoliitto hallitsi kaupungin itäosaa, kolme länsivaltaa sen länsiosaa.

Kun Neuvostoliitto saartoi Berliinin länsivyöhykkeet sen ja länsivaltojen välisen poliittisen kiistan seurauksena kesäkuussa 1948, kaikki elintarvikkeet oli kuljetettava kaupunkiin lentoteitse ilmasiltaa pitkin toukokuuhun 1949 saakka. Tämän jälkeen Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan vyöhykkeistä muodostui Saksan liittotasavalta (Länsi-Saksa) ja Neuvostoliiton vyöhykkeestä Saksan demokraattinen tasavalta. Länsi-Berliinistä tuli tällöin käytännössä osa läntistä Saksaa DDR:n sisällä. Kun Saksojen välinen raja suljettiin vuonna 1952, jäi Berliini ainoaksi paikaksi, jossa raja oli yhä avoin. Miljoonat itäberliiniläiset ja -saksalaiset pakenivat sen kautta länteen, joukossaan paljon korkeasti koulutettuja ja työikäisiä kansalaisia. Berliinin muuri rakennettiin tämän joukkopaon estämiseksi.[1]

Vielä vähän ennen muurin rakentamista kesällä 1961 DDR:n kommunistipuolueen johtaja Walter Ulbricht vannoi Neues Deutschland -lehdessä, ettei kellään ole aikomusta pystyttää muuria (”Niemand hat die Absicht, eine Mauer zu errichten”).[4] 13. elokuuta 1961 40 000 DDR:n kansallisen kansanarmeijan sotilasta, poliisia ja työläistä sulki Länsi-Berliiniin johtavat tiet ja kadut. Ensin Länsi-Berliini eristettiin piikkilangalla, mutta pari päivää myöhemmin ryhdyttiin rakentamaan muuria betoniharkoista muuraamalla. DDR:n viranomaisten mukaan muuri oli ”antifasistinen suojavalli” (antifaschistischer Schutzwall).[1]

Itäsaksalaiset rakennustyöläiset rakentamassa Berliinin muuria 20. marraskuuta 1961.

Berliinin muuri oli yli 155 kilometriä pitkä.[5] Sitä rakennettiin neljässä eri vaiheessa:

1. piikkilanka-aita (1961)
2. parannettu piikkilanka-aita ja betoniharkoista muurattu muuri (1962–1965)
3. betonimuuri (1965–1975)
4. rajamuuri 76,8 km (betonielementtimuuri 75) (1975)

Vuoden 1962 kesäkuussa aloitettiin toisen vaiheen rakennustyöt, jolloin muurin vieressä sijainneet talot hajotettiin ja noin sadan metrin päähän rakennettiin uusi muuri. Väliin jäi tyhjä kaistale, jota alettiin kutsua ”kuoleman käytäväksi”. Se oli täytetty hienojakoisella soralla, jotta pakoa yrittävien jalanjäljet näkyisivät helposti. Alue oli täysin suojaton ja ansoitettu muun muassa paukkupanoksilla, jotka oli liitetty mutkittelevaan lankaan. Pienikin töytäisy laukaisi paukkupanokset, jotka saattoivat myös haavoittaa pakenijaa ja hälytti rajavartijat paikalle. Alueen tärkein ominaisuus oli vartiotorneissa oleville vartijoille avautuva vapaa tulilinja. Aluetta ei ollut Saksan sisärajan tavoin miinoitettu.

Viimeinen rakennusvaihe alkoi vuonna 1975. Lopullisen muurin korkeus oli 3,6 metriä ja leveys 1,5 metriä. Rakentaminen maksoi 16 155 000 DDR:n markkaa. Muurin yläosassa oli aidan paksuutta paksumpi betoninen putki, joka täten hankaloitti aidan yli kiipeämistä. Ennen betonista putkea kokeiltiin lasinsirpaleita muurin päällä, mutta päättäjät katsoivat paremmaksi siirtyä betoniseen putkeen. Rakennelmaan kuului myös 302 vahtitornia ja 30 bunkkeria.

Muurin rakentamisen jälkeen pako Länsi-Berliiniin oli erittäin vaikeaa. Piikkilankavaiheessa, kun raja vielä kulki pitkin kaupungin katuja, pakoa saattoi yrittää yksinkertaisesti loikkaamalla talon ikkunasta kadun toiselle puolelle, jossa muun muassa Länsi-Berliinin palomiehet auttoivat pakenijoita. Erityisesti Bernauer Strasse -niminen katu tarjosi tällaisen pakotien, koska siellä talojen julkisivut olivat lähellä toisiaan muurin molemmin puolin. Pakojen estämiseksi ikkunat muurattiin umpeen ja katoille laitettiin piikkilankaesteitä. Pakenemista yrittäneistä noin 5 000 onnistui, mutta ainakin 230 kuoli ja 200 haavoittui vakavasti. Suurin osa pakoyrityksistä pysäytettiin ja pakoa yrittäneitä tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin.[5]

Betonimuurin ja suojavyöhykkeen valmistuttua pako rakennusten kautta muuttui mahdottomaksi. Myöhemmin pakoa yritettiin muun muassa kaivamalla tunneleita muurin ali tai lentämällä muurin yli. Raskailla ajoneuvoilla tai puskutraktoreilla saattoi alkuaikoina onnistua ajamaan muurin läpi, jos pystyi välttämään vartijoiden luodit.[5]

Muurin murtumisen aikoihin oli suunnitteilla muurin valvonnan tehostaminen esimerkiksi valonheittimillä ja hämäränäkölaseilla. Niitä ei kuitenkaan ehditty ottaa käyttöön ennen muurin murtumista.

Itä- ja Länsi-Berliinin välillä oli vain muutamia rajanylityspaikkoja, joista ainoat ulkomaisille matkailijoille avoimet olivat Checkpoint Charlie ja Friedrichstraßen metroasema. Muut rajanylityspaikat olivat avoimia vain tietyille erikoisryhmille kuten diplomaateille ja valtiovieraille. Lisäksi Länsi-Berliinin ja DDR:n rajalla oli rajanylityspaikkoja DDR:n alueen kautta Länsi-Saksaan kulkevaa läpikulkuliikennettä varten.

DDR:n kansalaisilla ei ollut oikeutta ylittää rajaa ilman erityistä lupaa, joita varsinkaan alkuvuosina ei juuri myönnetty. Pakenemisia rajanylityspaikkojen kautta tapahtui väärennettyjä Länsi-Berliinin passeja käyttäen ja salakuljettamalla matkustajia autoissa. DDR:n viimeisinä vuosina rajanylitysluvan saivat varsinkin eläkeläiset helposti, mutta samaan aikaan rajan valvontaa tiukennettiin niin, että luvaton rajanylitys kävi entistä vaikeammaksi.

Pääartikkeli: Berliinin muurin murtuminen

Muurin reitti piirrettynä Berliinin satelliittikuvaan vuodelta 2002.

Muurin murtuminen johtui oikeastaan väärinkäsityksestä. Syksyllä 1989 alkoivat suuret DDR:n hallituksen vastaiset mielenosoitukset. Valtion johtaja Erich Honecker erosi 18. lokakuuta. Uusi hallitus päätti marraskuussa lievittää hiukan ankaria matkustusrajoituksia ihmisten lepyttämiseksi. Tiedotteen lukija Günter Schabowski ei ollut mukana päätöksenteossa eikä tiennyt yksityiskohtia, ei myöskään sitä, että päätöksen piti astua voimaan vasta seuraavana päivänä. Schabowski sekosi papereissaan suorassa lähetyksessä ja ilmoitti, että matkoja muurin toiselle puolelle tehtäisiin vastedes ilman ennakkoehtoja. Hän vastasi italialaistoimittajan kysymykseen: ”Minun tietääkseni voimassa heti, ilman viivettä.” Tämä ilmoitettiin myös länsisaksalaisilla televisiokanavilla ja pian kymmenet tuhannet uteliaat ihmiset ryntäsivät muurille. Hämmästyneet rajavartijat eivät tienneet, mitä tehdä pääsyä muurin toiselle puolelle vaatineille ihmismassoille. Koska vaihtoehtona olisi ollut omien kansalaisten ampuminen, rajavartijat antoivat periksi ja päästivät kansanjoukot läpi. Muurin toisella puolella heitä tervehtivät riemuitsevat länsiberliiniläiset. Tätä marraskuun yhdeksättä päivää vuonna 1989 pidetään muurin murtumispäivänä.[6]

Rajan ylitys oli tämän jälkeenkin periaatteessa sallittua vain virallisilla rajanylityspaikoilla, mutta käytännössä ihmisten sallittiin kiipeillä muurin ylikin. Seuraavien viikkojen aikana kuitenkin avattiin joukko uusia rajanylityspaikkoja, joiden kohdalta muuri purettiin. Ensimmäisten joukossa avattiin kulkuyhteys Potsdamin aukion kautta ja 22. joulukuuta 1989 avattiin myös Brandenburgin portti.[6] Seuraavien vuosien aikana, Saksan jälleenyhdistymisen jälkeen muuri purettiin lähes kokonaisuudessaan ja vain muutamia lyhyitä osia siitä on enää pystyssä.

• 
  Berliinin muuri 16. marraskuuta 1989.
• 
  Checkpoint Charlie oli ulkomaalaisille Friedrichstraßen metroaseman ohella ainoa reitti Itä- ja Länsi-Berliinin välillä. Nykyään se on nähtävyys.
• 
  Näkymää niin sanotulle kuoleman kaistaleelle.

• East Side Gallery
• Peter Fechter
• Marshall-apu
• Purkakaa tämä muuri!
• Egon Schultz
• Conrad Schumann

• Taylor, Frederick: Berliinin muuri: 13. elokuuta 1961 – 9. marraskuuta 1989. Suomentanut Matti Kinnunen. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-33128-6.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Berliinin muuri Wikimedia Commonsissa

• DW: Walled in! - The inner German border (video) (englanniksi)