Berdan

Venäjän keisarikunta käytti aikoinaan ns. kuuden linjan kivääriä vuodelta 1856 ja sen muunnelmia, kaliiperiltaan 15,2 milliä. Berdan oli pienikaliiperisempi 10,7 millin ase, jossa oli amerikkalaisen kenraali Hiram Berdanin keksimä sulkulaite. Venäläiset eversti Gorlov ja luutnantti Hunnius kehittivät Coltin tehtailla Yhdysvalloissa sulkulaitteeseen sopivan kiväärin.

1800-luvun alun sotataktiikka perustui ammuntaan kolmirivistä, etummainen makuulta, keskimmäinen polvelta ja takimmainen pystystä. Berdan-kiväärikin oli vielä pitkäpiippuinen ja -peräinen tämän taktiikan perintönä. Aseen tärkeimpiä teknisiä ominaisuuksia olivat kokonaan uuden tyyppiset patruunat. Ne olivat kaliiperiltaan aiempaa selvästi pienempiä, sveitsiläisen Vetterli-patruunan ohella pienin siihenastinen sotilaspatruuna. Patruunan hylsy oli pullonmuotoinen, laippakantainen ja 58 milliä pitkä, eli kaliiperimerkintä oli 10.7x58R. Patruunassa oli uusi Berdanin kehittämä keskussytytysnalli, 25 gramman painoinen luoti ja 1 3/16 solotnikan eli noin 5 gramman mustaruutilataus. Kiväärin luodin lähtönopeus oli 400 metriä sekunnissa. Pyöreäpäinen lyijyluoti päällystettiin silkkipaperilla ja kastettiin mehiläisvahaan, ettei aseen piippu karstoittuisi. Paperin väri osoitti patruunan tyypin, ratsuväen patruunassa se oli ruusunpunainen. Myös luodin takapäässä oli mehiläisvahasta tehty tulppa.

Ensimmäinen Berdan sai virallisen nimen 'Tarkka-ampujan kivääri m 1868' luodin suoran lentoradan takia ja olikin tarkoitettu tarkka-ampujien aseeksi, ei jalkaväen yleisaseeksi. Yhdysvalloista Coltin tehtailta tilattiin 30 000 n:o 1 Berdan-kivääriä, Venäjällä niitä ehdittiin valmistaa 16 575 kappaletta. Kenraali Berdanin suunniteltua uuden sylinterilukkotyyppisen sulkulaitteen, Berdanin toinen malli, johon uusi lukko tuli käyttöön eli n:o 2 m 1870, tuli Venäjällä jalkaväen yleisaseeksi. Samana vuonna otettiin käyttöön myös uuteen sulkulaitteeseen perustuvat eli Berdan-tyyppiset kasakka- ja rakuunakiväärit ja ratsuväen karabiini. Ne olivat lyhyempiä ja kevyempiä aseita, joiden patruunan ruutipanos oli 1 solotnikka eli noin 4,5 grammaa. Kasakkakivääri painoi 3,3 kiloa ja karabiini 2,9 kiloa. Rakuunakivääri painoi 4,1 kiloa ja sen hihnalenkin reiät olivat tukissa kuten kasakkakiväärissä ja karabiinissa. Kasakkakiväärissä ei ollut lainkaan liipaisinkaarta, vaan nuppimainen ns. aasialainen liipaisin. Karabiini oli vain 985 mm pitkä ja sen tähtäin oli muista poikkeava. Lisäksi valmistettiin koesarjoja Berdan-tyyppisestä ns. kadettikivääristä.

Ensimmäiset 30 000 kappaletta n:o 2 Berdan-kivääreitä Venäjä osti englantilaiselta BSA-yhtiöltä, ja kun se ei suostunut toimittamaan tuotantotietoa ja -välineitä Venäjälle, ne hankittiin toiselta brittiyhtiöltä, Greenwood & Batleyltä. Aseita tuotettiin sitten 1870-luvun alusta lähtien kaikissa Venäjän asetehtaissa eli Tulassa lähellä Moskovaa, Iževskissä Uralin länsipuolella sekä Siestarjoella Karjalankannaksella. Kaiken kaikkiaan aseita valmistettiin Venäjällä 3 482 854 kappaletta. Turkin sodassa vuodesta 1877 vuoteen 1878 myös Suomen Kaarti käytti Berdan-kivääreitä, vanhemmat aseet poistuivat kokonaan käytöstä 1880-luvun alussa. Teknisesti Berdan-kiväärien kausi jäi kuitenkin melko lyhyeksi, jo 1890-luvulla savuton ruuti ja vieläkin pienikaliiperisempi vaippaluoti syrjäyttivät Berdan-tekniikan. Yksi parhaiten tunnetuista korvaavista aseista on ns. kolmen linjan kivääri M/1891 eli Mosin-Nagant. Valmistettuja aseita käytettiin kuitenkin varsin pitkään, Venäjällä ensimmäisessä maailmansodassa ja Suomessa sisällissodassa ja jonkin verran vielä talvisodassa esim. kenttätykistön yksiköissä. Berdan-kivääreitä oli Suomen armeijan kirjanpidossa tuolloin 3 100 kappaletta. Metsästäjien käyttöön aseita tuli valtion myytyä niitä käytöstä poistettuina. Niitä muutettiin piippua vaihtamalla myös 16 kaliiperin haulikoiksi. Hirven ja karhun pyynnissä Berdan-kivääreitä käytettiin alkuperäisen kaliiperisina paljon, koska raskas lyijyluoti oli tehokas. Metsästyskäyttöön ase oli tosin melko pitkä ja siitä puuttui patruunalipas eli kivääri oli kertalaukaistava.

• Virtanen, M. 1977. Vanhoja aseita Suomen metsästys- ja riistanhoitomuseon kokoelmista, s. 81–85. Painopaikka: Uusimaa Oy, Porvoo. ISBN 951-99138-4-X
• Hyytinen, T. 1987. Arma Fennica 2. Sotilasaseet. Julkaisija: Timo Hyytinen. Painopaikka: Gummerus Oy:n kirjapaino, Jyväskylä. ISBN 951-99887-0-X