Benigno Zaccagnini

Romagnalaisen pikkukaupungin Faenzan kasvatti Zaccagnini aloitti ammattiuransa lääkärinä 1930-luvun loppuvuosina, erikoistuen pediatriaan. Sodan aikana hän palveli 1941–43 Balkanin rintamalla lääkintäupseerina. Fasismin kaaduttua kesällä 1943 hän palasi kotiseudulleen ja liittyi Ravennan partisaaneihin. Pian hänestä tuli myös yksi provinssinsa edustajista kansallisessa vapautuskomiteassa ("Comitato di Liberazione Nazionale"). Vuoden 1946 vaaleissa hänet valittiin Italian tasavallan perustuslakia säätävään kansanedustustoon ("Assemblea Costituente della Repubblica Italiana"), ja 1948 tasavallan ensimmäiseen parlamenttiin, jossa hän tuli edustaneeksi puoluettaan yhtäjaksoisesti vuoteen 1983.[1][2][3] Vuoden 1983 vaaleissa hänet valittiin senaattoriksi ja hän edusti puoluettaan senaatissa kuolemaansa asti.[3]

Zaccagnini siirtyi vasta 1960-luvun lopussa puolueensa Aldo Moron johtaman keskusta-vasemmistolinjan kannattajaksi, eikä koskaan saanut ministerin salkkua Moron johtamissa hallituksissa.[5] Kun Fanfani erosi puolueen pääsihteerin paikalta vuonna 1975, Moro kuitenkin ehdotti hänen suraajakseen Zaccagninia joka myös tuli valituksi, pääasiassa juuri Moron tuen ansiosta.[5] Zaccagnini piti virkaa hallussaan vuoteen 1980, yrittäen Moron kuoleman jälkeen heikolla menestyksellä jatkaa tämän poliittista linjaa, kunnes helmikuussa 1980 pidetyssä puoluekokouksessa joutui jättämään paikkansa pääsihteerinä.[1] Sitä ennen, vuonna 1979 hän oli tullut valituksi puolueensa edustajana Euroopan parlamenttiin.[4]

Zaccagnini joutui kristillisdemokraattien pääsihteerinä huomion keskipisteeksi ja kovan paineen alle puolueen puheenjohtajan Aldo Moron 55 päivää kestäneen kidnappausdraaman aikana keväällä 1978. Hänen oli vastahakoisesti pakko sopeutua parlamentissa päätettyyn viralliseen linjaan joka oli se että Moron kaapanneiden Punaisten prikaatien kanssa ei tehtäisi mitään sopimusta, eikä edes neuvoteltaisi. Hän teki tämän valinnan tietoisena siitä, että Moron mahdollisuudet selvitä hengissä täten kutistuivat lähes olemattomiksi.[6]

Vankilasta lähettämissään epätoivoisissa kirjeissä Moro painosti kuitenkin ankarasti Zaccagninia neuvottelemaan. Hän nimesi kirjeissä dramaattisin sanakääntein oman puolueensa ja erityisesti sen pääsihteerin vastuullisiksi nopeasti lähestyvään kuolemaansa.[7] Punaiset prikaatit päättelivät Moron kirjeistä ja kommenteista, että Zaccagnini oli poliittisen rintaman heikoin kohta.[8] Moron kidnappausoperaatiota johtanut Mario Moretti lisäsi painetta soittamalla 30. huhtikuuta 1978 Moron vaimolle kehottaen häntäkin painostamaan Zaccagninia, jotta tämä suostuisi prikaatien vaatimuksiin.[9] Kukaan ei kuitenkaan vastannut Moron perheen 1. toukokuuta Il Giorno-sanomalehdessä julkaisemaan, kristillisdemokraattien johdolle suunnattuun vetoomukseen, ja 9. toukokuuta Punaiset prikaatit jättivät auton, jossa oli Moron ruumis, pysäköitynä Rooman keskustaan vain parin sadan metrin päähän kristillisdemokraattisen puolueen päämajasta.[10]

Zaccagnini kommentoi omaa osaansa kriisissä vasta muutama päivä ennen kuolemaansa antamassaan haastattelussa. Hän kertoi, että oli Moron vankeuden aikana vakavasti harkinnut eroa virasta, koska pelkäsi murtuvansa kovan paineen alla.[11] Kevään 1978 tapahtumat jättivät synkän varjon Zaccagninin poliittisten saavutusten ylle, ja Moron muistiinpanoissaan Zaccagninin toiminnasta tekemästä yhteenvedosta jäi tälle henkilökohtaisesti ja poliittisesti raskas taakka: "huonoin pääsihteeri, mikä kristillisdemokraattisella puolueella on koskaan ollut".[12]

• Castronuovo, Manlio: Vuoto a perdere. Le Brigate Rosse, il rapimento, il processo e l'uccisione di Aldo Moro. Castronuovo, 2008 (2007) 2. p.. ISBN 9781548788186. (italiaksi)
• Moretti, Mario & Mosca, Carla & Rossanda, Rossana: Brigate Rosse:Una storia italiana. Mondadori, 2018 (2007) 14. p.. ISBN 9788804678090. (italiaksi)
• Zavoli, Sergio: La notte della Repubblica. Mondadori, 2015 (1992) 14. p.. ISBN 9788804401902. (italiaksi)