Benga (musiikki)

Benga on kenialaisen populaarimusiikin tyylilaji, joka alkoi kehittyä 1950-luvulla perinteisisten musiikkityylien ja kongolaisen rumban pohjalta. Benga oli suosionsa huipulla 1970-luvulla, jolloin sitä kuunneltiin ympäri Afrikkaa.

Bengan juuret ovat 1940-luvulla, kun nairobilaisen radiokanavan suosio aloitti kenialaisen musiikkiteollisuuden laajenemisen. Maahan levisi radion kautta Belgian Kongosta kongolaista rumbaa, erityisesti Jean Bosco Mwendan ja Edouard Masengon musiikkia.[1]

Bengamusiikin pohjan loi kenialainen Fundi Konde, joka sai vaikutteita Bosco Mwendan näppäilytekniikasta ja alkoi yhdistellä sitä paikallisiin musiikkityyleihin.[1] Myös muut muusikot seurasivat trendiä ja kenialaiset luomuusikot yhdistävät perinteistä tanssimusiikkia ja perinteisiä soittimia, kuten nyatitin ja oruton, akustisen kitaran kanssa.[2]

Kenialaiskitaristi John Ogara oli varhaisen bongan merkittävimpiä kehittäjiä. Hän sekoitti 1960-luvun alussa maaseudun rytmejä kaupunkien musiikkiin. Ogaran jälkeen bengan merkittävimmäksi nimeksi nousi Daniel Owino Misiani, joka oli tyylin lipunkantajia 1970-luvulta kuolemaansa 2006 saakka.[2] Misianin yhtye Shirati Jazz ja Ochieng Nellyn Victoria Kings siirsivät bengatyylin sähköisiin soittimiin.[3]

Poliitikko ja levy-yhtiö EMIn Kenian-toimiston johtaja Phares Oluoch Kanindo alkoi 1970-luvulla tuottamaan benga-albumeita myös vientiin.[2] Kotimaassaan Keniassa albumit olivat 1970-luvulla todella suosittuja ja myivät enemmän kuin mikään muu afrikkalainen populaarimusiikki.[3] Albumeita myytiin kuitenkin myös muualla Afrikassa. Tyyli oli erityisen suosittua Zimbabwessa.[2]

Lähteet

  • Appiah, Kwame Anthony & Gates, Jr., Henry Louis (toim.): Encyclopedia of Africa. Nide 2. Oxford: Oxford University Press, 2010. ISBN 9780195337709. Google-kirjat (viitattu 25.7.2017).

Viitteet

  1. Appiah & Gates, s. 166.
  2. Bill Odidi: Remembering benga: Kenya's infectious musical gift to Africa The Guardian. 9.7.2015. Guardian News and Media Limited. Viitattu 25.7.2017. (englanniksi)
  3. Appiah & Gates, s. 167.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.