Benedictus XV

Konklaavin kokoontuessa valitsemaan uutta paavia ensimmäinen maailmansota oli jo syttynyt. Eräskin kardinaaleista oli jo menettänyt kaksi veljenpoikaansa länsirintamalla. Konklaavi haki kuolleen ja hyvin hurskaan Pius X:n seuraajaksi diplomaattista paavia, ja se päätyikin lopulta pasifistiseen ja sovitteluhaluiseen della Chiesaan.

Kardinaalien joukossa oli viisi vakavaa ehdokasta uudeksi paaviksi: Bolognan arkkipiispa ja kardinaali della Chiesa, Pisan Pietro Maffi, kardinaalivikaari Basilio Pompilj sekä kardinaalivaltiosihteeri Rafael Merry de Val. Myöhemmin myös Domenico Serafiniä tarjottiin kompromissiehdokkaaksi, ja viimeisessä äänestyksessä hän oli della Chiesan ainoa varteenotettava vastaehdokas.

Sikstuksen kappelin kattoa. Kappelin ilmapiirin toivotaan tuovan kardinaalikollegion lähemmäs Jumalaa vaalin aikana.

Wienin kardinaaliarkkipiispan muistiinpanojen mukaan ensimmäisessä äänestyksessä Maffi ja della Chiesa saivat molemmat saman verran ääniä, eli kaksitoista kumpaisellekin. Lisäksi Pompilj sai puolelleen yhdeksän kardinaalia ja Merry de Val seitsemän. Näiden neljän lisäksi kardinaalit Serafini ja Ferrata olivat ainoat yli yhden äänen saaneet kardinaalit; Derafiniä paavinistuimelle kannatti neljä henkeä ja Ferrataa kaksi. Kuuden ehdokkaan lisäksi kardinaalit Gasparri, Falconio, Agliardi, Ferrari, Gotti, De Lai, Francia Nava sekä van Rossum saivat kukin yhden äänen.

Päivän aikana äänimäärät muuttuivat eri ehdokkaiden kesken, ja neljännessä äänestyksessä della Chiesan äänimäärä kasvoi kahdeksastatoista kahteenkymmeneenyhteen. Hänen silloin varteenotettavin vastaehdokkaansa Maffi sai päivän aikana lisää kannatusta verrattuna ensimmäiseen äänestykseen, mutta neljännessä äänestyksessä hän menetti yhden äänen, jolloin hänen kannatuksensa putosi viiteentoista.

Sikstuksen kappeli, jossa myös vuoden 1914 konklaavi pidettiin.

Syyskuun 2. päivän ensimmäisessä äänestyksessä sekä della Chiesa että Maffi menettivät kannatustaan: della Chiesa sai kaksikymmentä ääntä ja Maffi kolmetoista. Pompiljinkin äänimäärä pieneni yhdeksästä kuuteen, samoin kävi Merry del Valille, joka menetti neljä kannattajaa ääniensä lukumäärän jäädessä kahteen. Ainoastaan Serafini ja Ferrata lisäsivät äänimääräänsä, Serafinille ilmaantui kahdeksan uutta kannattajaa ja Ferratalle yksi. Samalla ensimmäisellä kierroksella äänen saaneelle mutta myöhemmin ääniä vaille jääneelle kardinaali Francia Navalle ilmaantui jälleen yksi kannattaja.

Syyskuun 2. päivän toisen äänestyksen eli konklaavin kuudennen äänestyskierroksen aikana della Chiesa kasvatti jälleen kannatustaan nostaen sen kahteenkymmeneenseitsemään, mutta Maffin äänet putosivat seitsemään. Monet tämän kannattajat olivat siirtyneet della Chiesan puolelle huomattuaan, ettei heidän oma ehdokkaansa voittaisi konklaavia. Pompiljia kannatti enää kaksi kardinaalia, Merry del Val menetti kokonaan kannatuksensa. Samoin kävi Ferratalle ja Bacilierille. Richelmyn ja Navan äänimäärät pysyivät yhdessä äänessä. Kompromissiehdokkaaksi tarjottu Serafini sai seitsemäntoista kardinaalin kannatuksen.

Benedictus XV:n paavillinen vaakuna.

Seitsemännellä äänestyskerralla enää kaksi kannatti Maffia, kun taas della Chiesan kannattajamäärät olivat nousseet, ja heitä oli nyt kolmekymmentäyksi. Pompilj menetti kokonaan kannattajansa, Serafiniä äänesti paavinistuimelle kaksikymmentäyksi.

Syyskuun 2. päivän viimeinen äänestyskerta osoitti della Chiesan kannatuksen olevan pienoisessa nousussa; hän sai yhden äänen lisää. Maffia ei äänestänyt enää yksikään, ja Serafinin äänimäärä pysyi ennallaan.

Syyskuun 3. päivänä käytiin enää kaksi äänestyskierrosta, joista ensimmäisen aikana kolmekymmentäneljä kardinaalia antoi äänensä della Chiesan nostamiseksi paavinistuimelle. Samalla Serafini sai yhden äänen lisää. Konklaavi ratkesi syyskuun 3. päivän toisen äänestyksen jälkeen eli konklaavin 10. äänestyskierroksella. Lopullisiksi tuloksiksi vahvistui della Chiesan voitto Serafinista äänin 38–18. Richelmy ja Francia Nava saivat molemmat yhden hajaäänen. Konklaavin lopputuloksena della Chiesa nousi paavinistuimelle ja otti nimekseen Benedictus XV suuren valistusajan paavin Benedictus XIV:n mukaan.

Benedictus XV:n paavius ylsi yli ensimmäisen maailmansodan, jota hän kutsui ”Euroopan itsemurhaksi”. Pasifistisen paavin useat yritykset sovitella rauhaa osapuolten välille eivät tuottaneet tulosta. Uuden paavin valinnasta oli kulunut vasta viisi päivää, kun hän esitti ensimmäisen monista vetoomuksistaan sodan ja ”mielettömän teurastuksen” lopettamiseksi.[9] Benedictus XV vetosi rauhan puolesta myös esimerkiksi kiertokirjeissään Ad beatissimi apostolorum[10] ja Humani Generis redemptionem.[11] Lisäksi sodanjälkeisessä kiertokirjeessään Quod iam diu Benedictus XV myös esitti ajatuksiaan rauhasta.[12]

Huolimatta Benedictus XV:n rauhanvetoomusten kaatumisesta jatkoi Vatikaani silti avustustoimintaansa ilman keskeytyksiä.[13] Tähän työhön kuului muun muassa 82 miljoonan kultaliiran antaminen kristillisten avustusjärjestöjen toiminnan rahoittamiseksi.[13] Vaikka paavinistuin vastusti kiihkeästi sotaa, kannattivat useat eurooppalaiset katoliset sitä. Esimerkiksi Saksassa katoliset pyrkivät sotaan osallistumisella ja sen tukemisella parantamaan yhteiskunnallisia asemiaan, jotka olivat heikentyneet niin sanotun Kulttuuritaistelun aikana. Tämä taktiikka tuottikin tulosta, sillä esimerkiksi Saksan jesuiittoja koskevat kiellot kumottiin, ja järjestön toiminta sallittiin jälleen täydessä laajuudessaan. Saksalaisten katolilaisten sotainto kuitenkin heikensi suhteita Ranskaan, jossa monet piispat ja muutama kardinaalikin arvostelivat kiivaasti saksalaisten katolilaisten toimia.[13]

Benedictus XV:n ollessa paavina paavinistuin julistautui virallisesti puolueettomaksi ensimmäisessä maailmansodassa. Tästä huolimatta sodan molemmat osapuolet syyttivät sitä puolueelliseksi; saksalaisten mielestä paavi oli aatteiltaan ranskalainen ja ranskalaisten mielestä saksalainen.[9]

Pasifistinen paavi koetti vedota sodan osapuoliin taistelujen lopettamiseksi, mutta molemmat osapuolet tuomitsivat paavin lausunnon. Benedictus XV yritti sodan lopettamisen ohella muun muassa saada aikaan aselepoa joulupyhiksi sekä järjestää yhteinen hartaushetki rauhan puolesta. Kumpaakaan ehdotusta ei hyväksytty. Yksikään paavin vetoomus ei saanut vastakaikua, eivätkä osapuolet liiemmin hyväksyneet paavin laajinta rauhanvälitysehdotusta 1917. Syy tämän rauhanvälitysehdotuksen kaatamiseen oli tilanne sodassa; Englannin ja Ranskan mielestä ehdotus oli heille epäedullinen, eivätkä myöskään Venäjän luhistumisesta innostuneet keskusvallat halunneet hyväksyä ehdotusta.[9] Paavia ei otettu mukaan edes sodanjälkeisiin neuvotteluihin, vaan hän joutui pysymään ulkopuolisena loppuun saakka.[14]

Benedictus XV:n edeltäjä Pius X oli jättänyt paavinistuimelle riitaisat suhteet modernisteihin. Käyttöön oli esimerkiksi otettu salaseura, joka paikansi modernisteja sekä modernistivala papeille, minkä lisäksi myös joiltain kriittistä raamatuntutkimusta kannattavilta henkilöiltä oli viety heidän oikeutensa opettaa teologiaa yliopistoissaan.

Jo paavinkautensa ensimmäisessä julkaistussa kiertokirjeessään Benedictus XV ilmoitti, että modernistien vaino olisi ohi. Paavin mukaan jokaisella oli oikeus puolustaa omaa mielipidettään, koska Pyhä istuin ei ollut antanut omaa ratkaisuaan kiistaan, eikä uskoa tai kirkkokuria oltu kiistassa loukattu.[9]

Modernistivainon lopettamiseen liittyi myös Benedictus XV:n toimet joidenkin edellisen paavin Pius X:n luottomiesten siirtämiseksi uusiin tehtäviin. Esimerkiksi modernistien etsintää johtanut monsignore Begigni joutui jättämään virkansa.[9]

Paavi Benedictus XV:n patsas Istanbulissa, Turkissa.

Maailmansodan jälkeen paavi pyrki parantamaan suhteita Euroopan valtioihin, erityisesti Italiaan ja Ranskaan. Paavi muun muassa poisti katolilaisilta kiellon osallistua Italian politiikkaan ja antoi vielä siunauksensakin perustetulle katoliselle puolueelle.[15] Paavi myös valtuutti lähimmän miehensä kuuriassa, entisen työtoverinsa Pietro Gasparrin, aloittelemaan kuitenkin salassa pidettyjä tunnusteluja Vatikaanin vankeutena tunnetun Italian ja paavinistuimen välisen riidan ratkaisemiseksi.[15]

Benedictus XV:n suorittama Jeanne d'Arcin julistaminen Ranskan suojelupyhimykseksi paransi paavin ja Ranskan suhteita, mikä johti diplomaattisuhteiden normalisoimiseen 1921.[15] Benedictus XV:n osoittama puolueettomuus ja humanitaarinen työ sodan aikana nosti paaviuden arvovaltaa jopa siinä määrin, että Turkin valtio pystytti Istanbuliin 1921 paavin patsaan, joka on omistettu "maailmantragedian suurelle paaville, kaikkien ihmisten hyvätekijöille kansalaisuuteen ja uskontoon katsomatta".

Benedictus XV:llä oli myös oma roolinsa Suomen valtion itsenäistymisen jälkeisessä kansainvälisessä politiikassa asiaan liittyen. Suomen pyrkiessä vuonna 1917 tapahtuneen itsenäistymisensä jälkeen hankkimaan laajimman mahdollisen tunnustuksen itsenäisyydelleen lähetettiin myös Roomaan kolmesta suomalaisesta koostuva diplomaattinen lähetystö. Kuultuaan Italian ulkoministeriltä, ettei Italia aikonut virallisesti tunnustaa Suomen itsenäisyyttä ennen kansainvälistä rauhankonferenssia, kääntyivät diplomaattilähetystön jäsenet paavin ja Pyhän istuimen puoleen. Paaville lähetetyssä anomuksessa muun muassa kiitettiin katolista kirkkoa siitä, että se oli keskiajalla tuonut länsimaista Suomeen sivistyksen. Myöhemmin lähetystö sai kuulla, että paavinistuin oli päättänyt tunnustaa Suomen itsenäisyyden.[16] Benedictus XV myös korotti Suomen vuonna 1920 apostoliseksi vikaarikunnaksi. Vasta paavi Pius XII muutti Suomen hiippakunnaksi vuonna 1955.

Sodan jälkeen Benedictus XV myös auttoi Vatikaanista käsin sotavankeja löytämään omaisensa. Hän toimi myös kirkon sopeuttamiseksi uuteen maailmantilanteeseen. Siirtomaissa tehtävässä lähetystyössä hän kannatti eurooppalaisten pappien korvaamista paikallisilla.

Tammikuun alussa 1922 Benedictus XV sairastui keuhkokuumeeseen, johon muutaman viikon kuluttua menehtyi. Hänet on haudattu Pietarinkirkkoon, Roomaan.

Vaikka useat Benedictus XV:n paavilliset kiertokirjeet käsittelivät rauhaa ja sen saavuttamista, käytti Benedictus XV paavillista opetusvirkaansa kirkossa myös katolisen opin opettamiseen. Hän esimerkiksi lähetti saksalaisille arkkipiispoille suunnatun In Hac Tanta -kiertokirjeen vuonna 1919, jossa hän käsitteli Pyhää Bonifatiusta.[17] Muita Benedictus XV:n kiertokirjeitä olivat muun muassa katolisille professoreille ja opiskelijoille suunnattu In Praeclara Summerom,[18] Efraim Syyrialaista käsittelevä Principi Apostolorum Petro[19] ja Hieronymusta käsittelevä Spiritus Paraclitus. [20]

• Jussi Hanska: Kristuksen sijaiset maan päällä?. Paaviuden historiaa apostoli Paavalista Johannes Paavali toiseen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Vammala 2005. ISBN 951-746-719-2.
• Simo Heininen: Ihmistä suurempi: paaviuden historia. Edita, 2004. ISBN 951-37-4184-2.
• mm. Ralph Ludwig: Kristinuskon historia 2000 : Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan. Weilin+Göös, 1999. ISBN 951-35-6515-7.
• Everyman's encyclopedia, Volume 2 (1978), s. 102, ISBN 0-460-04014-6 hakusanalla Benedict XV
• The Holy See – The Holy Father Benedict XV
• Benedict XV