Belobog

1100-luvun lopulla saksalainen pappi Helmold kuvasi teoksessaan Chronica Slavorum joitakin pakanallisia länsislaaviheimoja. Hän kertoo tekstissään, että juhlien aikana slaavit ylistivät hyvää jumalaa jokaisesta hyvästä asiasta ja kirosivat pahaa jumalaa pahoista asioista. Onnettomuuden ja surun jumalaksi hän mainitsee mustan jumalan Zernebohin (Tšernobog). Tämän kuvauksen perusteella monet tutkijat olettivat, että jos paha jumala oli musta jumala, pitäisi hyvän jumalan tällöin olla Belobog, valkoinen jumala. Vaikka tämä näyttää luontevalta johtopäätökseltä, se on monista syistä epäilyttävä oletus. Ensinnäkään Helmold ei kronikassaan mainitse Belobogin nimeä, ei myöskään mikään muu historiallinen slaavien pakanajumalia kuvaava lähde. Toiseksi Helmoldin kuvaus on todennäköisemmin hänen oma tulkintansa pikemminkin kuin tarkka kuvaus slaavien uskomuksista. Saksalainen Helmold ei osannut slaavien kieltä, ja kristittynä hänellä ei ollut paljonkaan yhteyksiä pakanaslaaveihin: vaikka hänen kuvauksensa on arvokas, sitä ei kannata pitää täysin luotettavana. Kolmanneksi musta ja valkoinen symbolisoimassa hyvää ja pahaa on melko kristillinen käsitys, joten on kyseenalaista näkivätkö slaavit asian samoin. Muista historiallisista slaavilaista pakanuutta kuvaavista lähteistä tiedämme esimerkiksi, että Rügenin saaren suurta jumalaa Svantovitia kuvattiin valkoisella hevosella, kun taas kolmipäisen Triglavin merkki oli musta hevonen; kuitenkaan kumpaakaan näistä ei pidetty erityisesti pahana jumaluutena. Neljänneksi vaikka Belobog olisikin olemassa, on epävarmaa olisiko hän tällöin oma jumalansa vai vain toinen nimitys jollekin muulle slaavilaiselle jumalalle. Helmoldin kuvaus koskee vain muutamia länsislaaviheimoja 1100-luvulla, joten sen perusteella ei ole todennäköistä että valkoinen tai mustakaan jumala olisi kuulunut alkuperäiseen esislaavilaiseen jumalperheeseen.

Todisteena valkoisen jumalan olemassaolon puolesta on käytetty muun muassa valkovenäläisessä kansanperinteessä esiintyvää Belun-nimistä hahmoa. Belun kuvattiin vanhaksi valkoisiin pukeutuneeksi parrakkaaksi mieheksi, joka ilmestyi vain päivänvalossa ja auttoi maanviljelijöitä työssään.[1]

Tästä huolimatta slaavilaisen mytologian oletetusta dualistisesta rakenteesta tehtiin paljon pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Näistä teorioista vakuuttavin on tšekkihistorioitsija Jan Peiskerin tutkimus. Hän löysi länsislaavilaiselta alueelta yli kolmekymmentä erilaista paikannimeä, jotka sisälsivät viittauksia pakanallisiin pyhiin paikkoihin. Paikannimien rakenne oli aina samanlainen: joen länsipuolella sijaitsevan kallion nimi viittaa paholaiseen, pimeyteen tai manalaan, itäpuolisen kukkulan tai vuorenhuipun nimi puolestaan aurinkoon, taivaaseen ja valoon. Peisker esitti, että tämä osoittaisi slaavilaisen mytologian olevan yhteydessä zarathustralaiseen dualismiin. Vaikka Peiskerin teoria on mielenkiintoinen, ajatus tällaisesta dualismista on myöhemmin paljolti hylätty.

Dualistisen teorian kyseenalaisti muun muassa serbialainen kansanperinteen tutkija Veselin Čajkanović, joka vertasi venäläisissä lähteissä mainittua auringonjumalaa Dažbogia serbialaisen kansanperinteen synkempään hahmoon Dabogiin. Čajkanović huomautti, että useiden mytologioiden auringonjumalilla on kaksi puolta, toinen hyväntahtoinen ja valoisa (kuvaten aurinkoa päivällä), toinen pahansuopa (joka kuvaa aurinkoa manalassa yön aikana). Hän päätteli, että nämä kaksi vastakkaisilta näyttävää jumalaa voisivat olla yhden slaavilaisen jumaluuden Dažbogin eri puolia.

Venäläiset filologit Vjatšeslav Ivanov ja Vladimir Toporov panivat todennäköisesti viimeisen naulan Peiskerin arkkuun vanhaa indoeurooppalaista myyttiä, myrskyn jumalan ja lohikäärmeen välistä taistelua koskevalla tutkimuksellaan. He esittivät sen slaavilaiseksi versioksi ylijumala Perunin ja manalan jumala Velesin kamppailua. Nämä kaksi näkyvät paikannimissä monissa slaavilaisissa maissa: Perunin nimi on annettu kukkuloille ja vuorenhuipuille, Velesin nimi puolestaan sen alapuolella sijaitsevalle vesistölle tai alangolle. Heidän välisensä vastakkainasettelu ei ole hyvän ja pahan välinen vaan pikemminkin ylä- ja alapuolen, taivaan ja manalan. Kristinuskon saapumisen myötä ylijumala yhdistettiin pyhimyksiin tai jopa kristinuskon Jumalaan, kun Veles manalan jumalana joutui huono-onnisesti rinnastetuksi kristittyjen Saatanaan. Siksi kristinusko muutti hiukan joidenkin paikannimien merkitystä siten, että osa liitettiin paholaiseen ja helvettiin, toiset taivaaseen, mikä sotki niiden alkuperäisen symboliikan.

1. Charles Phillips ja Michael Kerrigan: Forests of the Vampire : Slavic Myth. Time-Life Books BV, Amsterdam, 1999. ISBN 0-7054-3613-6.