Belgian valtaus

Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Belgia allekirjoitti puolustussopimuksen Britannian ja Ranskan kanssa ja se ylläpiti kohtuullista 12 divisioonan varusmiesarmeijaa aina vuoteen 1923 saakka. Tämän jälkeen maan puolustuskyky hitaasti rapautui, kunnes vuonna 1926 palveluksessa oli ainoastaan kaksi divisioonaa ja lisäksi oli kaksi reservidivisioonaa. Puolueettomuus oli avainasemassa kaikessa ja maa luotti siihen, että liittolaiset tulisivat apuun tarvittaessa. Kolmannen valtakunnan nousu ja sen aloittama varustautuminen johti Belgian uudelleen varustautumiseen ja varusmiespalveluksen uudelleen käyttöön ottoon. Vuonna 1935 maa asetti puolustusvoimien vahvuustavoitteeksi puoli miljoonaa sotilasta. Belgian maavoimiin kuului sodan alkaessa kuusi aktiivipalveluksessa olevaa ja kaksitoista reservidivisioonaa, joiden lisäksi kaksi divisioonainen armeijakunta Chasseurs Ardennais.[1]

Toukokuussa 1940 maavoimiin kuului viisi vakinaista ja kaksi reserviarmeijakuntaa sekä ratsuväkiarmeijakunta. Näissä oli yhteensä kuusi vakinaista ja kaksitoista reservijalkaväkidivisioonaa, joissa kussakin kolme jalkaväkirykmenttiä, kenttätykistörykmentti ja pioneeripataljoona. Ratsuväkiarmeijakuntaan kuului kaksi ratsuväkidivisioonaa. Näiden lisäksi oli viidessä armeijakunnassa tykistörykmentti ja pioneeripatataljoona. Vakinaisten joukkojen lisäksi oli kaksi rykmenttiä puolisotilaallisia joukkoja, kaksi rykmenttiä rajajoukkoja, linnoitusjoukkoja sekä kaksi ilmatorjuntarykmenttiä.[2]

Maavoimat oli ryhmitetty ja varustettu puolustusta silmällä pitäen. Aktiivipalveluksessa olevat joukot oli kuitenkin varustettu pääosin ajanmukaisin varustein. Jalkaväkidivisiooniin kuului 48 kappaletta 47 millimetrin panssarintorjuntatykkejä, 75 millimetrin kranaatinheittimiä. Ratsuväellä oli 150 kappaletta T-13- ja 45 kappaletta T-15-panssarivaunuja. T-13-vaunu oli todellisuudessa Belgiassa FN:n lisenssivalmistama Vickers Carden Lloyd type I tai type III kevyt panssarivaunu, jonka torniin oli asennettu 47 millimetrin panssarintorjuntatykki. T-15 vaunu oli raskaalla konekiväärillä tai 37 millimetrin tykillä aseistettu brittiläisvalmisteinen Carden Lloyd M1934.[3]

Ratsuväkidivisioona oli mekanisoitu vuonna 1937 varustamalla ne 23 kappaleella Renaultin valmistamia Auto-Mitrailleuses de Combat, joista osa varustettiin sodan alla 47 millimetrin tykkitornein. Reservidivisioonat olivat kuitenkin merkittävästi heikommin varustetut.[4]

Liikekannallepano alkoi 25. elokuuta 1939 ja toukokuuhun 1940 mennessä oli perustettu 18 jalkaväkidivisioonaa, kaksi osittain motorisoitua Chasseur Ardennais -yhtymää ja kaksi motorisoitua ratsuväkidivisioonaa. Palveluksessa oli kaikkiaan 600 000 sotilasta ja liikekannallepanoa jatkamalla oli vahvuus voitu nostaa noin 900 000 sotilaaseen. Divisioonista muodostettiin viisi aktiivista ja kaksi reserviarmeijakuntaa, joihin kuului edellä mainittujen lisäksi viisi reservijalkaväkidivisioonaa, prikaati polkupyörin varustettuja rajajoukkoja. Ratsuväki muodosti yhden kaksi divisioonaisen ja prikaatilla vahvennetun armeijakunnan. Maavoimien tukena oli kaksi ilmatorjunta- ja neljä kenttätykistörykmenttiä sekä linnake-, pioneeri- ja viestijoukkoja.

Laivasto oli vuonna 1939 merkityksetön ja siihen kuului 14 saksalaisten ensimmäisen maailmansodan lopulla hylkäämää moottoritorpedovenettä. Britanniasta vuonna 1920 ostettu Zinnia ei kuitenkaan parantanut laivaston kalustoa merkittävästi ja alus poistettiin palveluksesta.[4]

Ilmavoimien modernisointi oli juuri alkanut. Belgia oli tilannut Brewster Buffalo, Fiat CR.42, Hawker Hurricane, Koolhoven FK56, Fairey Battle ja Caproni Ca.312 sekä Ca.335 -koneita. Näistä ainoastaan Fiatit, Hurricanet ja Battlet oli vastaanotettu. Modernin kaluston puute pakotti käyttämään vanhentuneita Fairey Fox -pommittajia hävittäjinä. Ilmavoimilla oli kaikkiaan noin 250 lentokonetta, joista 90 hävittäjiä. Koneista kuitenkin vain viitisenkymmentä oli moderneja. Jos kalustoon lisätään kaikkien puolustushaarojen yhteys- ja kuljetuskalusto konevahvuus nousee 377 koneeseen, joista 10. toukokuuta 1940 oli 180 palveluskelpoisia. Ilmavoimienkomentajana oli Paul Hiernaux, joka muodosti ilmavoimista kolme lentorykmenttiä.

I rykmentti oli sijoitettu Biersetiin, Deurneen ja Gossoncourtiin tehtävänään tukea maavoimien taistelua. Sen kalustona oli 40 Fairey Fox ja kymmenen Renard 31 lentokonetta. II rykmentti oli sijoitettu Schaffeniin ja Nijveliin. Kalustona rykmentillä oli 30 Fairey Fox, 25 Fiat CR.42, 15 Gloster Gladiator ja 11 Hawker Hurricanea. III rykmentti oli Everessä kalustonaan 27 Fairey Foxia ja 13 Fairey Battlea.[4]

Ranskan 1. armeijan, johon kuului 10 jalkaväkidivisioonaa ja kaksi kevyttä mekanisoitua divisioona, tehtävänä oli puolustaa 25 mailia leveää Gembloux'n aukkoa. Armeijaan kuuluva kenraali René Prioux’n komentama ratsuväkiarmeijakunta oli määrätty tukemaan Belgian asevoimia. Armeijakuntaan kuuluivat 2. ja 3. mekanisoidut divisioonat.[5] Panssarijoukkoihin kuului kaikkiaan 176 Somua S35 ja 239 Hotchkiss H35 -vaunua.

Ranskan 7. armeija puolusti liittoutuneiden pohjoista siipeä. Armeijaan kuuluivat 1. mekanisoitu divisioona sekä 25. ja 9. motorisoidut divisioonat, joiden lisäksi siihen kuului vielä neljä jalkaväkidivisioonaa. Armeijan tehtävänä oli käskyn saatuaan edetä Alankomaiden Bredaan. Ranskan 9. armeija, johon kuului 5. motorisoidun divisioonan lisäksi ainoastaan jalkaväkiyksiköitä. Armeijan tehtävänä oli puolustaa liittoutuneiden eteläistä sivustaa Sambren eteläpuolella ja Sedanin pohjoispuolella. Ranskan rajan takana oli vielä Ranskan 2. armeija tehtävänään Ranskan ja Belgian välisen rajan suojaaminen Sedanista Montmédyyn.[6]

Lordi Gortin johtamaan brittiläiseen siirtoarmeijaan kuului kaksi kaksi divisioonaista armeijakuntaa, joissa oli yhteensä 152 000 sotilasta. Siirtoarmeija vastaanotti rintamavastuun Ranskan maavoimien joukoilta 3. lokakuuta 1939 alkaen Mauldesta Halluiniin tukeutuen Leie-jokeen Halluinista Armentièresiin. Joukkojen oikealla sivustalla oli Ranskan 1. armeija ja vasemmalla Ranskan 7. armeija. Armeijan esikunta oli Arrasissa.[7] Maajoukkojen lisäksi oli 6 859 ilmavoimien sotilasta.[8]

Kenraaliluutnantti Sir Ronald F. Adamin komentama III armeijakunta perustettiin ja se oli valmis 9. huhtikuuta 1940. Huhtikuun loppuun mennessä siirtoarmeijan taistelujoukkojen vahvuus oli noussut kymmeneen divisioonaan eli 394 165 sotilaaseen. Lisäksi oli 18 347 territoriaalijoukkojen sotilasta lähetetty linnoitustehtäviin ja koulutettavaksi, 17 665 tukikohtiin sijoitettua reservisotilasta, 78 864 yhteyksien rakentamiseen, 23 545 erilaisiin esikuntatehtäviin, sairaaloihin ja muihin tukitehtäviin. 9 051 sotilasta oli siirtymässä paikasta toiseen ja 2 515 sijoittamatonta sotilasta sekä 23 545 sotilasta selustassa toimiviin huolto- ja tukiyksiköihin.[8] Taistelujoukkojen kalustona oli 1 280 tykistöasetta ja 310 panssarivaunua.

Fedor von Bockin komentama Saksan armeijaryhmä B:hen kuului 26 jalkaväki- ja kolme panssaridivisioonaa, joiden tehtävänä oli vallata Alankomaat ja Belgia. Saksan 6. armeijan XVI armeijakuntaan kuuluivat 3. ja 4. panssaridivisioona osallistuivat Belgian valtaukseen. 18. armeijaan liitetty 9. panssaridivisioona osallistui ensin Alankomaiden valtaukseen ja sen päätyttyä kääntyisi armeijan mukana Belgiaan suojaten divisioonan suojatessa armeijan pohjoisen sivustan. Armeijanryhmällä oli kaikkiaan 808 panssarivaunua.

Fort Eben-Emaelin rajalinnoituksen valtausta varten armeijaryhmän tueksi siirrettiin 7. laskuvarjodivisioonasta ja 22. maahanlaskudivisioonasta muodostettu taisteluryhmä Koch. Armeijaryhmän tukena oli 1 815 taistelulentokonetta, 487 kuljetuslentokonetta ja 50 liitokonetta. Ilmavoimien kenraalin Alfred Kellerin komentama IV ilma-armeijakunta vastasi ilmatuesta apunaan kenraalimajuri Wolfram von Richthofenin VIII ilma-armeijakunta. Näiden apuna oli vielä eversti Kurt-Bertram von Döringin 2. hävittäjäryhmä.