Belgian hallituskriisi 2010–2011

Belgiassa jouduttiin ennenaikaisiin parlamenttivaaleihin, kun Yves Letermen hallitus kaatui kiistaan Brysseliä ympäröivien hollanninkielisten alueiden ranskankielisten äänestysoikeuksista. Leterme oli luovuttantu eronpyyntönsä kuningas Albert II:lle Open VLD -puolueen jätettyä hallituksen kiistan takia. Kuningas hyväksyi eron huhtikuussa 2010.[1]

Vaalien voittajaksi nousi Bart De Weverin johtama Uusflaamilainen allianssi, joka ajaa rikkaan Flanderin ja köyhemmän Vallonian eriyttämistä ja jopa Flanderin eroa Belgiasta. Toiseksi suurimmaksi puolueeksi tuli Elio Di Rupon johtama Sosialistinen puolue Valloniasta. Belgiassa hallitusneuvottelut pitkittyvät usein kielikysymyksen takia, ja vaalien jälkeen uusia neuvotteluita ennustettiin vaikeiksi.[2]

Hallitusneuvotteluiden aikana Leterme johti toimitusministeristöä.[3] Kuningas nimitti vaalien jälkeen De Weverin hallitustunnustelijaksi. De Wever ei itse kuitenkaan ollut halukas pääministeriksi, joten hänen oletettiin antavan hallituksenmuodostajan tehtävän Di Rupolle.[4]

Suorat hallitusneuvottelut katkesivat kuitenkin lokakuussa 2010, jolloin kuningas asetti sosialistisen puolueen Johan Vande Lanotten tunnustelemaan uusien hallitusneuvotteluiden mahdollisuudesta. Hän erosi tehtävästään tammikuussa 2011, kun kaksi flaamipuoluetta oli hylännyt ehdotuksen uusien hallitusneuvotteluiden pohjasta.[5] Helmikuussa kuningas nimitti toimitusministeristön valtiovarainministeri Didier Reynders uudeksi sovittelijaksi.[6] Häntä seurasi kristillisdemokraattisen puolueen puheenjohtaja Wouter Beke, joka luopui tehtävästä toukokuussa. Di Rupo otti tämän jälkeen uudelleen hallituksen muodostajan vastuun.[7][8]

Hallitusneuvottelut liikahtivat lopulta eteenpäin syyskuun puolivälissä, kun neuvottelijat ilmoittivat päässeen sopuun vaalipiireistä, jotka aiheuttivat edellisen hallituksen kaatumisen. Aiemmin syyskuussa kriisi oli syventynyt, kun toimitusministeristön pääministeri Leterme oli ilmoittanut jättävänsä paikkansa ja hakevansa OECD:n varajohtajaksi.[9] Vielä saman kuun aikana puolueet pääsivät sopuun rahoitusvallan jakamisesta.[10] Lokakuussa puolueet tekivät päätöksen vallan siirtämisestä keskushallinnolta alueille. Uudistus on erityisesti flaameille mieleen, sillä se lisää alueiden autonomiaa, ja sitä kuvattiin heti Belgian merkittävimmäksi uudistukseksi vuosikymmeniin.[11]

Monista edistysaskeleista huolimatta hallitusneuvottelut venyivät edelleen, ja ne jumiutuivat uudelleen marraskuun lopulla, kun budjetista ei päästy yhteisymmärrykseen.[12] Neuvottelut saivat uutta vauhtia, kun Standard & Poor's laski pian tämän jälkeen Belgian luottoluokitusta AA+:sta AA:ksi, mihin vaikutti sekä Belgian poliittinen umpikuja että euroalueen velkakriisi. Lopulta puolueet sopivat vuoden 2012 budjetista 26. marraskuuta.[13]

Joulukuun alussa ilmoitettiin, että hallituspohjasta on päästy jo sopuun.[14] Lopulta, 540 päivää kestäneiden neuvotteluiden jälkeen Albert II nimitti 5. joulukuuta Elio Di Rupon johtaman enemmistöhallituksen, jossa on edustajia kuudesta puolueesta. Hallituksessa on 13 ministeriä, ja siinä on edustajia kolmesta aatesuunnasta (sosialistisista, kristillisdemokraattisista ja liberalisteista) sekä hollannin- että ranskankielisistä puolueista. Hallituksen valtiovarainministeriksi valittiin Steven Vanacker ja ulkoministeriksi Didier Reynders.[15][16]