Bel canto

Bel canto [bɛl ˈkanto] on italiaa ja tarkoittaa kaunista laulua. Termi kuvailee varsinkin italialaisessa oopperassa 1800-luvulla kukoistanutta laulutyyliä, joka korostaa mahdollisimman kaunista äänensävyä ja vokaalista virtuositeettia.[1] Bel canto -laululle ovat tyypillisiä korukuviot, juoksutukset, koko äänialueen hallinta ja dynaamiset tehokeinot.

Ahtaimmassa merkityksessään bel canto on ainoastaan lyyrisen laulun taidetta, siis laulua, jota laulusolistit ovat harjoittaneet oopperassa aina 1600-luvulta 1900-luvulle saakka. Bel canto antoi arvon tulkitsijoiden vokaalisille kyvyille useinkin näyttelemistaidon kustannuksella. Bel canto -laulajan tuli esitellä hämmästyttävää teknistä valmiutta sekä erilaisia huippusuorituksia: korkeita ääniä, trillejä, pitkiä kadensseja, improvisaatioita ja niin edelleen. Nämä olivat bel canton tyylipiirteitä vähintäänkin 1600-luvulta 1700-luvulle asti.

Tyypillisin bel canto -oopperoiden aika lienee 1800-luvun alkupuoli[1], vaikka itse termi tuli yleiseen käyttöön vasta 1800-luvun puolivälissä. Tämän bel canton huippukauden säveltäjänimet ovat Gioachino Rossini, Gaetano Donizetti ja Vincenzo Bellini[1], myöhemmin traditiota kehittivät omaan suuntaansa muun muassa Giuseppe Verdi, Giacomo Puccini, Ruggero Leoncavallo ja Pietro Mascagni.

Sopraanot Maria Callas ja Joan Sutherland ovat ehkä kaikkein tunnetuimmat sodanjälkeisen ajan bel canto -laulajat.[2] Tunnettuja nykyisiä bel canto -tenoreja ovat muun muassa Raul Gimenez, Juan Diego Flórez[3] ja William Matteuzzi.

Lähteet
  1. Tuomi Elmgren-Heinonen: ”Bel canto”, Suuri musiikkikirja, s. 122. Otava, 1959.
  2. Time Magazine, 20.1.1967 (Arkistoitu – Internet Archive), Viitattu 1.8.2009
  3. Christiansen, Rupert, "A tenor for the 21st century", The Daily Telegraph, 15.3.2002. Viitattu 1.8.2009.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.