Beirut

Roomalaisia pylväitä.

Nykyisen Beirutin alue asutettiin paleoliittisella kaudella noin 250 000 vuotta sitten. Neoliittiselta kaudelta on puolestaan tehty useita löydöksiä liittyen esimerkiksi kalastuksessa ja metsästyksessä käytettyihin työkaluihin. Kanaanilaisen sivilisaation aikana kolmannella vuosituhannella eaa. pitkin nykyisen Syyrian ja Libanonin rannikkoa alkoi muodostua useita pieniä kaupunkeja, jotka välittivät kauppaa muinaisen Egyptin ja Mesopotamian välillä. Suurin näistä oli Byblos, mutta Eblata 2500–2300-luvuille eaa. ajoitettu teksti mainitsee myös paikan nimeltä ba-u-ra-at-tu eli Berytus. Arkeologisissa kaivauksissa 1990-luvulla löydettiin Beirutin 2000-luvulta eaa. peräisin oleva kaupunginmuuri, sekä suuren portin ja akropoliin jäänteet. 1000-luvulla eaa. Berytuksessa elänyt historioitsija Sanchuniathon kirjoitti Foinikian historian. Kaupungin pääjumala oli naispuolinen Baalat. Alueen suurista valtakunnista kaupunkia hallitsivat vuorotellen Assyria, Egypti, Babylonia, Akhaimenidien Persia ja lopulta Seleukidit, joista jälkimmäisen kaudella rakennettiin suurempi kaupunginmuuri ja kaupunki asutus levisi laajemmalle alueelle.[3]

Beirut päätyi Rooman valtakunnan alaisuuteen vuoden 64 eaa. jälkeen ja siitä muodostui roomalaisen Syyrian keskus ja valtakunnan itäosien roomalaisin kaupunki. Kaupungin satama oli roomalaisten kaleerien pääasiallinen tukikohta itäisellä Välimerellä ja asukkaat rikastuivat tekstiilien kaupalla. Beirutin taloudellisen merkityksen ohella kaupungissa sijaitsi yksi valtakunnan merkittävimmistä lainopillisista kouluista, johon saapui opiskelijoita ympäri valtakuntaa. 300-luvulta vuoteen 551 se oli yksi vain kolmesta Bysantin valtakunnan lainopillisesta koulusta. Kaksi koulun professoria työskenteli keisari Justinianus I:n valtakaudella julkaistun Corpus iuris civilis-lakikokoelman parissa. Kokoelmasta tuli sittemmin monien länsimaiden oikeusjärjestelmän perusta. Justinianuksen kaudella Beirutista tuli myös silkintuotannon keskus. Myös kristinusko toi mukanaan merkittäviä muutoksia. Varhaisessa kaupungissa oli kuusi kirkkoa ja sen uskonnollista merkitystä lisäsi paikallisen hallintokeskuksen siirtäminen Tyroksesta Beirutiin 400-luvulla. 16. heinäkuuta 551 kaupunkiin iski tuhoisa maanjäristys ja sitä seurannut hyökyaalto, joka raunioitti Beirutin ja surmasi arviolta 30 000 sen asukasta. Kaupunki ei toipunut ennalleen pitkään aikaan.[3]

Arabit alkoivat levittäytyä Välimeren itäosiin 600-luvulla. Damaskos menetettiin arabeille syyskuussa 635, mutta Beirutin puolustamisen pidempään teki mahdolliseksi sen satama, jonka kautta Bysantin laivasto saattoi huoltaa sitä. Bysantin valtakunnan joukot vetäytyivät kuitenkin alueelta. Islamilaisen tarinaperinteen mukaan roomalaiset lyötiin Jarmukin taistelussa elokuussa 636, mutta tällaisesta taistelusta ei ole aikalaislähteitä eikä arkeologisia todisteita.[4]

Arabikalifaatin keskus muodostui lähelle Beirutia Damaskokseen, mikä teki Beirutista merkittävän sataman. Muslimeista tuli ajan myötä kristittyjä suurempi väestönryhmä kaupungissa. Merkittävä beirutilainen oli Abd ar-Rahman bin Amr al-Awzai, joka oli oman aikansa suurimpia lainoppineita. 900-luvulla kaupunki joutui Egyptin fatimidien haltuun. Seldžukit valtasivat Jerusalemin vuonna 1071 ja voittivat samana vuonna Bysantin Manzikertin taistelussa. Kristittyjen pyhiinvaeltajien julma kohtelu oli yksi sittemmin ristiretkien alkuun vaikuttanut tekijä.[3]

Kun ristiretkeläiset ryhtyivät valtaamaan Beirutia vuonna 1110 kaupungissa oli arviolta 5 000 asukasta. Kun kaupunki vallattiin kaikki sen asukkaat surmattiin. Beirut oli osa Jerusalemin kuningaskuntaa vuoteen 1187 sakka, jolloin Saladinin joukot valloittivat sen. Ristiretkeläiset valtasivat sen puolestaan takaisin vuonna 1197. Beirut läänitettiin Johannes Ibeliläiselle, joka jälleenrakennutti kaupunkia ja kutsui paikalle genovalaisia, pisalaisia ja venetsialaisia kauppiaita. Ristiretkeläisten valta Beirutissa kesti kaiken kaikkiaan 171 vuotta, eli pidempään kuin alueen muissa rannikon kaupungeissa. Egyptin mamelukkisulttaani al-Ashraf Khalil valloitti sen lopulta vuonna 1291. Mameukit tuhosivat kaupungin linnoitukset ja sataman estääkseen ristiretkeläisiä valtaamasta ja vakiinnuttamasta asemaansa kaupungissa uudelleen. Satama rakennettiin taloudellisista syistä uudelleen vasta 1300-luvun puolella. Beirutissa toimi joitakin venetsialaisia kauppiaita, mutta jatkuva sodankäynti ja poliittinen epävakaus esti suuremman taloudellisen kehityksen.[3]

Näkymä Beirutiin 1800-luvun jälkipuoliskolla.

Osmanien valtakunta kukisti mamelukit vuonna 1517, jolloin Syyria ja Egypti liitettiin heidän valtakuntaansa. Beirut kuului Osmanien valtakuntaan seuraavien 400 vuoden ajan, mutta pitkään lähinnä nimellisesti paikallisten hallitsijoiden käyttäessä suurta osaa vallasta. Osmanien valtakunta jakautui maakuntiin (willayat)), joiden johdossa oli wali ja osia alueista hallitsivat paikalliset ruhtinaskunnat. Yksi tällaisista perustettiin Libanoninvuorten alueelle. Vuonna 1598 Libanoninvuorten ruhtinas Fakhreddin II Maan sai maksua vastaan johtoonsa alueet Aleppon, Palmyran ja Palestiinan välillä, mukaan lukien Beirutin, josta joidenkin historioitsijoiden mukaan tuli Fakhreddinin dynastian pääkaupunki. Fakhreddin rakennutti kaupunkiin muun muassa italialaistyylisen palatsin. Kaupunki oli tuolloin muutaman tuhannen asukkaan kokoinen. Sen väestön enemmistö oli sunnimuslimeja ja kreikkalais-ortodoksisia kristittyjä. Kaupungissa oli myös pienet vähemmistöt maroniitteja ja druuseja. Venäläinen laivasto-osasto valtasi kaupungin hetkellisesti Venäjän–Turkin sodan aikana vuonna 1773, jolloin kaupungissa oli noin 6 000 asukasta. Osmanien saatua kaupungin takaisin sitä hallitsi druusiruhtinas Bashir Shehab II, jonka tuoma poliittinen vakaus elvytti kaupungin taloutta ja kasvua.[3]

Vuonna 1832 Egyptin hallitsija Muhammad Ali lähetti joukkojaan Syyriaan ja teki Beirutista alueellisen hallintokeskuksensa. Ulkovallat kääntyivät Egyptiä vastaan Osmanien puolella vuonna 1840 ja saman vuoden syyskuussa brittien ja osmanien muodostama laivasto-osasto pommitti Beirutia Syyrian valloittamiseen tähtäävän operaation alussa. Osmanien vallatessa kaupungin takaisin sen hallinnollinen merkitys kasvoi entisestään. 1800-luvulla tapahtui myös useita muita merkittäviä muutoksia. Brittien ja osmanien välinen kauppasopimus vuonna 1838 purki osmanien monopolin alueella ja toi merkittävästi uusia ulkomaalaisia kauppiaita. Liikenneyhteydet paranivat ja esimerkiksi 1860-luvulla avattiin uusi tie Damaskokseen. Vuodesta 1820 lähtien alueella alkoi toimia amerikkalaisia presbyteerisiä lähetyssaarnaajia ja heitä seurasivat jesuiitat vuonna 1834. Vuonna 1866 perustettiin Syrian Protestant College eli nykyinen American University of Beirut ja vuonna 1875 Université Saint Joseph. Taloudellisessa merkityksessään Beirut ohitti naapurikaupunkinsa Tripolin ja Saidan. Myös kaupungin etninen koostumus muuttui monien kristittyjen paetessa kaupunkiin Libanoninvuorilta ja Damaskoksesta vuoden 1860 verilöylyjä. 1800-luvun lopulla kaupungissa oli noin 100 000 asukasta.[3]

Juhlijoita Marttyyrien aukiolla 22. marraskuuta 1943.

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua alueen sotilaskuvernööri Jamal Pašša asetti kaupungin sotilashallinnon alaiseksi estääkseen kapinat eturintaman takana. 21. lokakuuta 1915 yksitoista arabia ja 6. toukokuuta 1916 neljätoista paikallista hirtettiin Beirutin keskusaukiolla, joka tuli sittemmin tunnetuksi marttyyrien aukiona. Vuonna 1917 monet paikalliset menehtyivät nälänhätään. Ympärysvallat valtasivat lopulta kaupungin lokakuussa 1918. Sodan hävinnyt Osmanien valtakunta jaettiin Sykes–Picot-sopimuksen perusteella Ranskan ja brittien mandaattialueisiin. Ranskalaiset perustivat Beirutista, Tripolista, Bekaan laaksosta ja Libanoninvuorten eteläpuolisista alueista Suur-Libanonin alueen vuonna 1920. Ranskalaiset tekivät suuria sijoituksia mandaattialueensa pääkaupunki Beirutiin. Beirutin lentokenttä valmistui vuonna 1929. Beirutin väkiluku kaksinkertaistui mandaattialueen aikana. Sunnien, maroniittien ja ortodoksien määrä kasvoi 50 % ja šiialaisten sekä druusien määrä kolminkertaistui. Kaupunkiin saapui myös 28 000 armenialaista ja assyrialaista, joita tuli pääasiassa pakolaisina Turkista. Libanon itsenäistyi 22. marraskuuta 1943 ja Beirutista vastaitsenäistyneen maan pääkaupunki. Viimeiset ranskalaissotilaat lähtivät alueelta vuonna 1946.[3]

Beirutin talous kärsi toisen maailmansodan aikana, mutta elpyi Israelin perustamisen myötä. Arabimaat menettivät tällöin yhteytensä tärkeään Haifan satamakaupunkiin Palestiinassa, mikä kasvatti Beirutin merkitystä. Samaan aikaan Persianlahden maat alkoivat rikastua öljyvarannoillaan ja tallettivat tuottonsa Beirutin pankkeihin ja matkustivat kaupunkiin sen vapaamielisen elämäntyylin takia. Beirutin rannikolle muodostui hotellikaupunginosa, jossa toimivat esimerkiksi vuonna 1961 avattu Phoenicia Hotel, sekä aikaisemmin avatut Saint Georges ja Le Normandy. Beirutista muodostui myös median keskus ja siellä julkaistiin säännöllisesti 27 lehteä arabiaksi ja ranskaksi. Arabimaailman ensimmäinen kaupallinen televisioasema aloitti toimintansa Beirutissa vuonna 1959 ja 1960-luvulta 1970-luvulle huomattava osa arabiankielisistä televisio-ohjelmista tuotettiin Beirutissa. Kaupunki tunnettiinkin idän Pariisina. Toisaalta kaupungin kasvun myötä Beirutiin muutti runsaasti köyhää maaseutuväestöä, jolloin sen ympärille muodostui köyhiä huonokuntoisia kaupunginosia.[3]

Pääartikkeli: Libanonin sisällissota

Beirutin Marttyyrien aukio vuonna 1982.

Palestiinalaisista muodostui merkittävä poliittinen tekijä Libanonissa. Vuosina 1948–1949 Libanoniin saapui yli 100 000 palestiinalaispakolaista ja Beirutiin muodostui kuusi pakolaisleiriä ympäri kaupunkia. Monet palestiinalaiset aseelliset järjestöt siirsivät Jordanian mustan syyskuun jälkeen toimintansa Libanonin pakolaisleireille. Israel alkoi vastaavasti tehdä iskuja palestiinalaisia vastaan Libanonissa. Libanonissa kansa jakautui lopulta voimakkaasti palestiinalaisten asiaa tukeviin vasemmistolaisiin ja heitä vastustaneisiin pääasiassa kristittyihin oikeistolaisiin. 13. huhtikuuta 1975 jännitteet purkautuivat taisteluina palestiinalaisten ja oikeistolaisten aseellisten joukkojen välillä. 17. syyskuuta 1975 keskusta ja kaupungin vanha souk tuhoutuivat lähes täysin tulipaloissa. Beirut jakautui osapuolten hallitsemiin Itä- ja Länsi-Beirutiin. Itä-Beirut oli kristittyjen länsimielisten joukkojen hallinnassa ja Länsi-Beirut muslimitaustaisen palestiinalaismielisten joukkojen käsissä. Osapuolet pyrkivät kukistamaan toistensa motteja omilla alueillaan ja yhdistämään omia enklaavejaan hallitsemiinsa alueisiin. Vuonna 1982 Israel aloitti maahyökkäyksen Palestiinan vapautusjärjestöä vastaan ja saavutti Beirutin reunamat muutamassa päivässä. Kaupunkia piiritettiin yhdeksän viikkoa, kunnes PLO ja sen johtaja Jasser Arafat evakuoitiin solmitun sopimuksen nojalla Tunisiin. Sittemmin Israelin joukot miehittivät Beirutin ja sen kanssa liittoutuneet falangistit surmasivat palestiinalaisia siviilejä Sabran ja Shatilan pakolaisleireillä syyskuussa 1982.[3]

Lokakuussa 1983 tehtiin tuhoisat autopommi-iskut Yhdysvaltain merijalkaväen ja ranskalaisten joukkojen tukikohtia vastaan. Joukot olivat Libanonissa tarkkailemassa Israelin vetäytymistä Länsi-Beirutista. Amerikkalaiset ja ranskalaiset vetäytyivät Libanonista ja pian tämän jälkeen Israel vetäytyi Etelä-Libanoniin. Valtatyhjiön täytti Syyrian armeijan joukot. 1980-luvulla Beirut oli jatkuvasti länsimaisissa otsikoissa panttivankien ja lentokonekaappausten johdosta. Länsi-Beirut ajautui kaaokseen asejoukkojen kääntyessä toisiaan vastaan ja sitä seurasi yhteenotot Libanonin armeijan ja asejoukkojen välillä siihen asti suhteellisesti rauhallisemmassa Länsi-Beirutissa vuonna 1990. 15 vuotta jatkunut sisällissota päättyi lopulta Saudi-Arabiassa solmitun Taifin sopimuksen jälkeen. Beirutin sodan aikana kärsimien vahinkojen arvioitiin olevan arvoltaan vähintään 25 miljardia dollaria ja esimerkiksi sen kansainvälinen lentokenttä, sekä sähkö ja viemäriverkko tuhoutuivat.[3]

Sisällissodan jälkeen valtaan noussut pääministeri ja miljonääri Rafik Hariri jälleenrakennutti Beirutia, osin omista varoistaan. Suuresta osasta jälleenrakennustyötä vastasi Haririn rakennusyritys Solidaire.[3]

4. elokuuta 2020 Beirutin satamassa sattui tuhoisa räjähdys, jossa epäillään kuolleen yli sata ihmistä. Libanonin pääministeri Hassan Diab:n mukaan räjähdyksen epäillään johtuneen satamassa varastoiduista isoista määristä räjähdysherkkää ammoniumnitraatti-lannoitetta[5].