Matsuo Bashō

Bashōn oletettu syntymäpaikka Igan provinssissa.

Bashō syntyi noin vuonna 1644 jossakin Uenon lähellä Igan provinssissa, ja hän sai nimen Matsuo Kinsaku (jap. 松尾 金作).[2] Hänen isänsä saattoi olla alempiarvoinen samurai, mikä olisi taannut Bashōlle sotilasuran muttei juuri mahdollisuutta merkittävään elämään. Elämäkertakirjailijat ovat perinteisesti väittäneet, että hän työskenteli keittiöissä.[3] Nuorena Bashōsta tuli kuitenkin Tōdō Yoshitadan (jap. 藤堂 良忠) palvelija. Yoshitada jakoi Bashōn rakkauden haikai no rengaan, yhteistyössä kirjoitettavaan ketjurunouteen. Haikai-ketjurunon aloittaa 5–7–5-tavuinen runo, jota kutsuttiin nimellä hokku ja joka nimettiin myöhemmin haikuksi, kun se alkoi esiintyä yksinään. Hokkua seurasi toisen runoilijan kirjoittama ja siihen liittyvä 7–7-tavuinen wakiku. Sekä Bashō että Yoshitada ottivat itselleen haigōt (jap. 俳号) eli haikai-taiteilijanimet: Bashōn nimi oli Sōbō (jap. 宗房), joka oli yksinkertaisesti hänen samurainimensä Matsuo Munefusan (jap. 松尾 宗房) on'yomi-lukutapa. Vuonna 1662 julkaistiin Bashōn varhaisin säilynyt runo, vuonna 1664 kaksi hänen hokkuaan painettiin kokoelmateokseen ja vuonna 1665 Bashō ja Yoshitada kirjoittivat satasäkeistöisen ketjurunon joidenkin tuttujensa kanssa.

Yoshitadan äkillinen kuolema vuonna 1666 päätti Bashōn rauhallisen palvelijanelämän. Ajalta ei ole säilynyt minkäänlaisia tietoja, mutta Bashōn arvellaan luopuneen mahdollisuudestaan nousta samuraiksi ja jättäneen kotinsa.[4] Elämäkertakirjailijat ovat ehdottaneet hänelle eri matkakohteita ja hänen päätökselleen useita erilaisia syitä. Jälkimmäisiin kuuluu mahdollinen mutta epätodennäköinen suhde Bashōn ja šintolaisen Jutei-nimisen (jap. 寿貞) mikon välillä.[5] Bashō viittaa itse tähän aikakauteen vain epäselvästi; hän muistaa, että ”eräänä aikana himoitsin virka-asemaa maa-alueineen” ja että ”aikoinaan minua kiehtoivat homoseksuaalisen rakkauden muodot”, mutta ei ole säilynyt osoitusta siitä, viittasiko hän todellisiin vai jopa vain fiktiivisiin mielihaluihin.[6] Hän ei ollut varma, tulisiko hänen ruveta täysipäiväiseksi runoilijaksi; hänen oman kertomuksensa mukaan ”vaihtoehdot taistelivat mielessäni ja tekivät elämäni levottomaksi”.[7] Hänen päättämättömyyteensä saattoi vaikuttaa rengan ja haikai no rengan suhteellisen alhainen asema, sillä tuohon aikaan ne nähtiin pikemminkin seurallisina toimintoina kuin vakavana taiteena.[8] Joka tapauksessa hänen runojaan julkaistiin edelleen valikoimissa vuosina 1667, 1669 ja 1671, ja hän julkaisi oman kokoelmansa vuonna 1672. Se oli nimeltään Kai ōi (jap. 貝おほひ ”simpukankuorileikki”) ja se koostui Bashōn ja muiden Teitoku-koulukunnan runoilijoiden teoksista.[2] Saman vuoden kevään aikoihin hän muutti Edoon jatkaakseen runouden opiskelua.[9]

Nihonbashin muodikkaissa kirjallisuuspiireissä Bashōn runous sai pian tunnustusta yksinkertaisesta ja luonnollisesta tyylistään. Vuonna 1674 hänet otettiin haikai-ammattilaisten sisäpiiriin, ja hän sai salaisia opetuksia Kitamura Kiginiltä (1624–1705).[3] Hän kirjoitti tämän kuuluisan hokkun pilkallisena kunnianosoituksena shōgunille:

Kabitan mo / tsukubawasekeri / kimi ga haru

Hollantilaisetkin / polvistuvat Herransa edessä / hyppäävät hänen käskystään. [1678]

Hän otti itselleen Tōsein haigō-nimen ja vuoteen 1680 mennessä hänellä oli kokopäiväinen työ kahdenkymmenen oppilaan kouluttamisessa. He julkaisivat teoksen Tōsei-montei dokugin-nijukasen (jap. 桃青門弟独吟二十歌仙, ”Tōsein kahdenkymmenen opetuslapsen parhaat runot”) mainostaen kytköstään Tōsein runoilijanlahjoihin. Samana talvena hän muutti yllättäen joen toiselle puolelle Fukagawaan päästäkseen pois julkisuudesta ja viettääkseen eristäytyvämpää elämää.[10] Hänen oppilaansa rakensivat hänelle karun majan ja istuttivat sen pihalle pisankipuun (jap. 芭蕉, bashō), josta Bashō sai uuden haigō-nimen ja majasta ensimmäisen vakituisen kotinsa. Hän arvosti kasvia huomattavan paljon, eikä ilahtunut nähdessään Fukagawalle alkuperäisen norsunheinän kasvavan sen vieressä:

Bashō uete / mazu nikumu ogi no / futaba kana

Uusi pisankini / ensimmäinen merkki inhoamastani / norsuheinän nuppu! [1680]

Menestyksestään huolimatta Bashō tuli tyytymättömäksi ja yksinäiseksi. Hän alkoi harjoittaa zen-mietiskelyjä, mikä ei kuitenkaan vaikuta rauhoittaneen hänen mieltään.[11] Talvella 1682 hänen majansa paloi, ja hieman myöhemmin vuoden 1683 alussa hänen äitinsä kuoli. Sen jälkeen hän matkusti Yamuraan asettuakseen ystävänsä luokse. Talvella 1683 hänen oppilaansa antoivat hänelle toisen majan Edossa, mutta hänen mielialansa ei kohentunut. Vuonna 1684 hänen oppilaansa Takarai Kikaku julkaisi Bashōn ja muiden runoilijoiden teoksista koostuvan Minashiguri-kokoelman (jap. 虚栗, ”nahistuneet kastanjat”).[12] Myöhemmin samana vuonna hän jätti Edon ja lähti ensimmäiselle neljästä merkittävästä vaelluksestaan.[13]

Matkustaminen oli keskiajan Japanissa äärimmäisen vaarallista, ja aluksi Bashō odotti yksinkertaisesti kuolevansa keskellä ei mitään tai joutuvansa maantierosvojen tappamaksi. Kun matka eteni, hän tuli paremmalle tuulelle ja tunsi olonsa mukavaksi tien päällä. Hän tapasi useita ystäviä ja alkoi nauttia muuttuvista maisemista ja vuodenajoista.[14] Hänen runonsa saivat vähemmän sisäänpäin kääntyneen ja iskevämmän muodon, kun hän tarkkaili ympäröivää maailmaa:

Uma wo sae / nagamuru yuki no / ashita kana

Luminen aamu: / tuijottelen kaikkea, / hevosiakin. [1684]

Matka vei hänet Edosta Fujivuorelle, Uenoon ja Kiotoon. Hän tapasi useita runoilijoita, jotka kutsuivat itseään hänen oppilaikseen ja vaativat neuvoja; hän käski heitä olla välittämättä Edon tyylistä ja jopa hänen omista ”nahistuneista kastanjoistaan”, joissa oli hänen mukaansa ”useita runoja, jotka eivät ole keskustelun arvoisia”.[15] Hän palasi Edoon kesällä 1685 pysähtyen matkalla kirjoittaakseen uusia hokkuja ja kommentoidakseen omaa elämäänsä:

Toshi kurenu / kasa kite waraji / hakinagara

Vuosi loppuu. Yhä vain / bambuhattu päässäni, / olkikengät jaloissa. [1685]

Kun Bashō palasi Edoon, hän aloitti iloisena työnsä runouden opettajana bashō-majassaan, vaikka hän suunnittelikin salaa uutta matkaa.[16] Runot hänen matkaltaan julkaistiin teoksessa Nozarashi kikō (jap. 野ざらし紀行, ”alttiina pelloille”). Vuoden 1686 alussa hän kirjoitti yhden tunnetuimmista haikuistaan:

Furuike ya / kawazu tobikomu / mizu no oto

Vanha lampi / sammakko sukeltaa: / veden ääni. [1686]

Historioitsijat uskovat, että runosta tuli kuuluisa heti: huhtikuussa Edon runoilijat kokoontuivat bashō-majaan haikai no renga -kilpailuihin, joiden aiheena olivat sammakot ja jotka olivat ilmeisesti kunnianosoitus Bashōn hokkulle. Se asetettiin kokoelman alkuun.[17] Bashō pysyi Edossa jatkaen opettamista ja kilpailujen järjestämistä, mutta hän teki kuunkatseluretken maaseudulle syksyllä 1687 ja pidemmän matkan vuonna 1688, kun hän palasi Uenoon juhlimaan kuukalenterin uuttavuotta. Kotonaan Edossa Bashō eristäytyi ajoittain: välillä hän ei hyväksynyt majaansa vierailijoita ja välillä taas arvosti heidän seuraansa.[18] Samaan aikaan hän nautti elämästään ja hänellä oli hienovarainen huumorintaju, joka heijastuu hänen hokkuunsa:

Iza saraba / yukimi ni korobu / tokoromade

Tulkaa, mennään katsomaan / lunta, kuljetaan kunnes / kellahdetaan kumoon. [1688]

Bashōn suunnitelmat toista pitkää matkaa varten toteutuivat 16. toukokuuta 1689 (Genroku 2), kun hän lähti Edosta oppilaansa Kawai Soran (jap. 河合 曾良) kanssa matkalle Honshūn pohjoisosan provinsseihin. Bashō ja Sora suuntasivat pohjoiseen Hiraizumiin, jonne he saapuivat 29. kesäkuuta. Sieltä he kävelivät saaren länsipuolelle vieraillen Kisakatassa 30. heinäkuuta ja aloittaen rauhallisen patikoinnin takaisin rannikkoa pitkin. 150 päivää kestäneen kävelyn aikana Bashō taittoi yli 600 rin (2 400 kilometrin) matkan Honshūn koillisalueiden halki ja palasi Edoon vuoden 1691 lopussa.[19]

Siihen mennessä kun Bashō saapui Ōgakiin nykyisen Gifun prefektuurin alueella hän oli saanut valmiiksi lokikirjan matkastaan. Hän muokkasi ja muotoili sitä kolmen vuoden ajan kirjoittaen lopullisen version vuonna 1694 nimellä Oku no hosomichi (jap. 奥の細道, Kapea tie pohjoiseen). Ensimmäinen painos julkaistiin Bashōn kuoleman jälkeen vuonna 1702. Teos oli välitön kaupallinen menestys, ja monet muut kiertävät runoilijat seurasivat hänen matkareittiään.[2] Teosta pidetään usein hänen hienoimpana saavutuksenaan, johon kuuluu seuraavan kaltaisia hokkuja:

Araumi ya / Sado ni yokotau / amanogawa

Meri, raivokas / taivaan poikki linnunrata / Sadon saarelle. [1689]

Bashōn hauta Ōtsussa Shigan prefektuurissa.

Palattuaan Edoon talvella 1691 Bashō eli jo kolmannessa majassaan, jonka hänen oppilaansa olivat jälleen lahjoittaneet hänelle. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan ollut yksin: hän otti luokseen veljenpoikansa ja naispuolisen ystävänsä Jutein, jotka toipuivat molemmat sairaudesta. Hänen luonaan kävi runsaasti vieraita.

Bashō tunsi olonsa edelleen epämukavaksi. Hän kirjoitti ystävälleen, että ”muut häiritsevät minua, eikä minulla ole mielenrauhaa”.[20] Hän ansaitsi elantonsa opettamalla ja esiintymällä haikai-juhlissa vuoden 1693 elokuun loppuun saakka, kun hän sulki bashō-majansa portin ja kieltäytyi näkemästä ketään kuukauteen. Lopulta hän tyyntyi omaksuttuaan karumin eli ”keveyden” periaatteen, puolibuddhalaisen elämänkäsityksen, jossa ikävää ja tavanomaista maailmaa tervehditään siitä eristäytymisen sijaan. Bashō lähti Edosta viimeisen kerran kesällä 1694 ja vietti aikaa Uenossa ja Kiotossa ennen saapumistaan Osakaan. Hän sai vatsasairauden ja kuoli 50-vuotiaana rauhallisesti oppilaidensa ympäröimänä.[21] Vaikka hän ei kirjoittanutkaan kuolinvuoteellaan mitään muodollista kuolinrunoa,[22] seuraavaa hokkua pidetään yleisesti hänen hyvästinään. Se oli viimeinen hänen sairautensa aikana muistiin kirjattu runo:

Tabi ni yande / yume wa kareno wo / kake meguru

Sairastun matkalla / mieleni vaeltelee / kuivalla ruohopellolla. [1694]

Bashō pyrki kuvaamaan hokkuissaan todellista ympäristöä ja tunteita sen sijaan, että hän olisi pitäytynyt kigo-vuodenaikasanojen (jap. 季語) kaavoissa, jotka ovat edelleen Japanissa suosittuja.[23] Bashōn elinaikanakin hänen runoutensa tavoitteita ja tyyliä arvostettiin laajalti, ja hänen kuolemansa jälkeen arvostus vain kasvoi. Useat hänen oppilaansa, erityisesti Mukai Kyorai ja Hattori Dohō, kokosivat hänen omaa runouttaan koskevia sitaattejaan.[24]

1700-luvulla Bashōn runouden ihailu voimistui, ja Ishiko Sekisuin ja Moro Nanimarun kaltaiset kriitikot tekivät runsaasti töitä löytääkseen hänen hokkuistaan viittauksia historiallisiin tapahtumiin, keskiaikaisiin kirjoihin ja muihin runoihin. Nämä kommentaattorit ylistivät usein ylenpalttisesti Bashōn epämääräisiä viittauksia, joista jotkut olivat luultavasti kirjallisia vääriä ystäviä.[24] Vuonna 1793 šintolainen hallinto kohotti Bashōn kamiksi, ja jonkin aikaa hänen runoutensa arvosteleminen oli kirjaimellisesti jumalanpilkkaa.[24]

Vasta 1800-luvun lopussa Bashōn runojen yksimielinen ihailu päättyi. Masaoka Shiki, luultavasti Bashōn kuuluisin kriitikko, hajotti pitkäaikaisen oikeaoppisuuden rohkeilla vastaväitteillään.[24] Shikillä oli kuitenkin myös keskeinen rooli Bashōn runouden tuomisessa älykköjen ja suuren yleisön saataville. Hän keksi termin haiku (korvaamaan hokkun) viittaamaan itsenäiseen 5–7–5-tavuiseen muotoon, jota hän piti haikai no rengan taiteellisimpana ja puoleensavetävimpänä osana.[24]

Bashōn runojen kriittinen tulkinta jatkui 1900-luvulle, jolloin merkittäviä teoksia kirjoittivat Yamamoto Kenkichi, Imoto Nōichi ja Ogata Tsutomu. 1900-luvulla Bashōn runoutta alettiin myös kääntää maailman eri kielille ja sitä julkaistiin Japanin ulkopuolella. Hänen asemansa länsimaissa tunnetuimpana haikurunoilijana antoi hänen teoksilleen runsaasti vaikutusvaltaa. Koska länsimaissa haikuista on pidetty enemmän kuin perinteisemmistä tanka- tai renga-runoista, hänestä on tullut japanilaisten runoilijoiden ja runouden perikuva.[25] Hänen säkeidensä impressionistinen ja tiivis luonne on vaikuttanut erityisesti Ezra Poundiin ja imagisteihin sekä myöhemmin beat-sukupolven runoilijoihin.[26] Claude-Max Lochu loi toisella Japanin-vierailullaan oman ”matkamaalauksensa” innostuttuaan siitä, miten Bashō käytti matkustamista tuomaan innoitusta.

• Kai ōi (1672)
• Minashiguri (1683)
• Nozarashi kikō (1684)
• Fuyu no hi (1684)
• Haru no hi (1686)
• Kashima kikō (1687)
• Oi no kobumi tai Utatsu Kikō (”vihkonen vaeltajan repussa”, 1688)
• Sarashina kikō (”kertomus matkasta Sarashinaan”, 1688)
• Arano (1689)
• Hisago (1689)
• Sarumino (1689)
• Saga nikki (”Sagan-päiväkirja”, 1691)
• Bashō no utsusu kotoba (1691)
• Heikan no setsu (1692)
• Sumidawara (1694)
• Betsuzashiki (1694)
• Oku no hosomichi (”kapea tie pohjoiseen”)[27]
• Zoku sarumino (1698)

• Carter, Steven: On a Bare Branch: Bashō and the Haikai Profession. Journal of the American Oriental Society, 1997, 117. vsk, nro 1, s. 57–69. (englanniksi)
• Ueda, Makoto: Matsuo Bashō. Tokyo: Kodansha International, 1982. ISBN 0-87011-553-7. (englanniksi)
• Ueda, Makoto: Bashō and His Interpreters: Selected Hokku with Commentary. Stanford: Stanford University Press, 1992. ISBN 0-8047-1916-0. (englanniksi)
• Kokusai bunka shinkōkai (国際文化振興会): Introduction to Classic Japanese Literature. Tokyo: Kokusai bunka shinkōkai, 1948. (englanniksi)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Matsuo Bashō Wikimedia Commonsissa

• Matsuo Bashô, Classical Japanese Database (englanniksi)
• Interpretations of Basho, Haiku Poets Hut (englanniksi)
• Howard Norman: On the Poet’s Trail. National Geographic Magazine, helmikuu 2008 (englanniksi)
• On the Poet’s Trail, National Geographic Magazine (englanniksi)
• Takarai Kikaku: An Account of Our Master Basho's Last Days (englanniksi)
• Esa Mäkijärvi: Rauhallisen runouden edelläkävijä. Kiiltomato.net 11.7.2012